Trumpin Amerikka ja Ludvig XIV:n Ranska

CEMIL KERIMOGLU (suomentanut Timo Hännikäinen)

–

Edellisissä artikkeleissani (täällä ja täällä) olen johdonmukaisesti rinnastanut Ukrainan tämänhetkisen (länsivaltojen tukeman) taistelun Venäjää vastaan ja itäisen Keski-Euroopan valtioiden taistelun Ottomaanivaltakuntaa vastaan 1600-luvulla. Konflikteista aiempi, joka kulminoitui Pyhän liigan muodostamiseen, tarjoaa historiallisen ennakkotapauksen sille, mitä tällä hetkellä tapahtuu. Pyhä liiga, Habsburgien johdolla muodostettu liittouma, yhdisti Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan, Puola-Liettuan ja Unkarin kuningaskunnan yhteiseen ponnistukseen ottomaanien aggression torjumiseksi.

Taistelun ratkaiseva käännekohta tuli vuonna 1683, kun ottomaanien epäonnistunut Wienin piiritys laukaisi suuren Turkin sodan – sodan joka pani Pyhän liigan taistelemaan Ottomaanivaltakuntaa vastaan. Seuraavan kuudentoista vuoden aikana liittouma saavutti voittojen sarjan, joka lopulta pakotti ottomaanit perääntymään. Sota päättyi vuonna 1699 Karlowitzin rauhansopimukseen, josta alkoi Ottomaanivaltakunnan pitkä ja peruuttamaton rapistuminen. Aiemmin pelätyt ja laajentumishaluiset ottomaanit joutuivat siitä lähtien puhtaasti puolustuskannalle ja menettivät jatkuvasti jalansijaansa.

Pyhän liigan käymä sota on vaikuttava esimerkki siitä, mitä yhdistynyt Eurooppa voi saavuttaa kohdatessaan eksistentiaalisen uhkan. Se ei ollut pelkästään sotilaallinen vaan myös sivilisaatiollinen voitto, joka osoitti että kun Euroopan valtiot tekevät yhteistyötä, ne voivat lyödä valloittajan takaisin ja säilyttää yhteisen perintönsä.

Mutta tarinassa on syvempi ja huolestuttavampi kerros, joka kaikuu aavemaisesti nykyisyydessä. Kun Keski-Eurooppa seisoi yhdessä rintamassa ottomaaneja vastaan, joukosta puuttui yksi eurooppalainen suurvalta: Ranska. Ludvig XIV:n hallitsema Ranska ei pelkästään kieltäytynyt liittymästä Pyhään liigaan, vaan haittasi aktiivisesti sen toimintaa liittoutumalla Ottomaanivaltakunnan kanssa heikentääkseen Habsburgeja. Tällainen toiminta ei ollut mikään outo poikkeama linjasta; se oli jatkumoa Ranskan ja ottomaanien yhteistyölle, jota oli kehitelty 1500-luvulta saakka, kun kuningas Frans I ensimmäisen kerran liittoutui Suleiman Suuren kanssa yhteistä vihollista, Habsburgien keisari Kaarle V:ttä vastaan.

Ludvig XIV:n toimintaa suuren Turkin sodan aikana voi pitää alkuna itsekeskeiselle, nurkkakuntaisen nationalistiselle lähestymistavalle, josta tuli luonteenomainen Ranskan ulkopolitiikalle vuosisatojen ajaksi. Sen sijaan että olisi osoittanut solidaarisuutta muille Euroopan valtioille eksistentiaalisen uhkan edessä, Ludvig näki sodan tilaisuutena edistää omia lyhyen aikavälin etujaan historiallisten kilpailijoittensa kustannuksella. Hänen lyhytnäköinen pragmaattisuutensa heikensi kristityn Euroopan yhtenäisyyttä hetkellä, jolloin sitä eniten tarvittiin.

Kun ottomaanit valmistautuivat valtaamaan Wienin vuonna 1683, he epäröivät. Heidän sotilasstrateginsa olivat epävarmoija, tulisiko Ranska – tuon ajan voimakkain eurooppalainen valtio – Pyhän liigan avuksi. Ranskan interventio olisi saattanut kääntää voimasuhteet ottomaaneja vastaan. Mutta Ludvig XIV hälvensi nopeasti heidän epäilyksensä. Hän vakuutti sulttaani Mehmed IV:lle, että Ranska pysyisi puolueettomana, mikä antoi ottomaaneille itseluottamusta aloittaa sotaretkensä. Kaiken lisäksi hän aktiivisesti rohkaisi jatkamaan invaasiota kun sulttaani itse vaistosi voimien hajaantuvan liikaa ja harkitsi vetäytymistä. Jos Ranska olisi ilmaissut pienintäkään aikomusta vastustaa ottomaaneja, he olisivat saattaneet harkita Wienin sotaretkeä uudelleen. Sen sijaan he jatkoivat eteenpäin.

Ludvig XIV:n petos kristikuntaa kohtaan ei rajoittunut pelkkiin diplomaattisiin vakuutteluihin. Kun ottomaaniarmeija piiritti Wienin, hän yritti sabotoida Pyhää liigaa sisältäpäin ja estää yhdistyneen eurooppalaisen vastarinnan. Hän suostutteli Puolan kuningasta Juhana III Sobieskia luopumaan kaupungin puolustajien auttamisesta. Onneksi Sobieski ei suostunut, vaan murskasi legendaarisella ratsuväkirynnäköllään ottomaanien linjat ja pelasti Wienin. Mutta Ludvig XIV:n petollisuus ei loppunut siihen. Kun Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta kamppaili pysäyttääkseen ottomaanien hyökkäyksen, Ludvig suunnitteli jo iskua.

Viisi vuotta myöhemmin, kun Pyhä liiga taisteli yhä ottomaaneja vastaan Unkarissa, Ludvig käynnisti hyökkäyksen Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan läntisille alueille. Hänen joukkonsa hävittivät Reininmaata konfliktissa, joka nykyään tunnetaan Pfalzin perimyssotana (tai yhdeksänvuotisena sotana 1688-1697). Heidelberg, Mannheim ja Speyer poltettiin ja hävitettiin osana raakaa poltetun maan taktiikkaa, mikä järkytti silloista Eurooppaa. Hyökkäyksen ajoitus ei ollut sattumaa: se oli suunniteltu rampauttamaan Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta sen sotiessa ottomaaneja vastaan idässä. Tämä pakotti Habsburgit vetämään joukkojaan ottomaanien vastaiselta rintamalta ja heikensi Euroopan sotaponnistusta.

Ludvig XIV:n kaksinaamaisuus meni vieläkin pidemmälle. Pyhän liigan taistellessa selviytyäkseen, Ranska jatkoi sotia naapureitaan vastaan useilla eri rintamilla. Hollantilaisten, englantilaisten ja monien saksalaisten ruhtinaskuntien oli pakko siirtää kalustoa ja miehiä torjumaan Ranskan aggressiota. Ilman tätä ongelmaa he olisivat luultavasti kyenneet sotimaan tehokkaammin ottomaaneja vastaan ja vahvistamaan Pyhän liigan asemaa. Ranska ei siis pelkästään kieltäytynyt taistelemasta laajentumaan pyrkiviä ottomaaneja vastaan – se aktiivisesti heikensi Euroopan puolustuskykyä.

Ludvig XIV:n toiminta aiheutti laajaa paheksuntaa läpi Euroopan. Englannissa ja Alankomaissa häntä moitittiin opportunismista ja syytettiin kristikunnan pettämisestä käyttämällä Turkin sotaa omien valtapyrkimystensä välineenä. Niin protestanttisessa kuin katolisessa Euroopassa hänen hyökkäystään Reininmaalle pidettiin laskelmoituna petoksena, jonka tarkoitus oli varmistaa Habsburgien heikentyminen. Muiden muassa paavi Innocentius XI tuomitsi jyrkästi Ludvigin aggression ja tuki Habsburgeja taistelussa sekä ottomaaneja että ranskalaisia vastaan.

Ja kuitenkin, Ranskan petoksesta huolimatta, Pyhä liiga voitti. Kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti Keski- ja Itä-Euroopan valtiot onnistuivat lyömään ottomaanit ja pakottivat heidät jatkuvaan perääntymiseen. Habsburgit, puolalaiset ja muut Euroopan puolustajat pärjäsivät ilman tuolloisen Euroopan mahtavimman valtion apua – ja huolimatta sen aktiivisesta vahingonteosta.

Jos historiaa voi käyttää oppaana, Venäjän epäonnistuneesta hyökkäyksestä Kiovaan vuonna 2022 on tultava samanlainen käännekohta kuin Wienin piirityksestä vuonna 1683 – ei pelkästään onnistunut puolustustaistelu, vaan alku hyökkäykselle joka pakottaa Venäjän jatkuvaan perääntymiseen. Ukrainan vastarinnassa, jota sen liittolaiset tukevat, on potentiaalia muuttua eloonjäämiskamppailusta ratkaisevaksi vastahyökkäykseksi – sellaiseksi, joka ei pelkästään torju Venäjän invaasiota vaan varmistaa että sen kyky uhata Eurooppaa vähenee pysyvästi.

Mutta tällä kriittisellä hetkellä historia tarjoaa toisenkin vertailukohdan, joka on yhtä lailla huolestuttava. 1600-luvulla Ludvig XIV:n Ranska ei pelkästään kieltäytynyt liittymästä kamppailuun Ottomaanivaltakuntaa vastaan, vaan pyrki aktiivisesti vahingoittamaan Euroopan yhtenäisyyttä, sabotoi pyhää Liigaa, hyökkäsi naapureidensa kimppuun ja varmisti, että Habsburgit pysyivät liian heikkoina murskatakseen täydellisesti ottomaanien uhkan. Ranskan satavuotinen strateginen kumppanuus ottomaanien kanssa saavutti julkeimman ja tuhoisimman muotonsa Ludvig XIV:n aikana.

Tällä hetkellä Donald Trumpin Amerikka uhkaa esittää samaa roolia kuin Ludvig XIV:n Ranska 1600-luvulla. Trumpin toinen kausi osoittaa selviä merkkejä siitä, että hänen hallintonsa yrittää heikentää lännen yhtenäisyyttä juuri sillä hetkellä jolloin sitä eniten tarvittaisiin. Hänen vihamielisyytensä Natoa ja Euroopan unionia kohtaan, hänen uhittelunsa Kanadalle ja Tanskalle, sekä hänen sympatiansa Venäjää kohtaan heijastelevat kaikki Ludvigin itsekeskeistä ja tuhoisaa geopoliittista taktikointia.

Silmiinpistävä esimerkki oli Trumpin pyrkimys ostaa Grönlanti Tanskalta, kummallinen ja ennalta-arvaamaton siirto, joka Tanskan kieltäydyttyä sai hänet uhkaamaan läheistä liittolaistaan rankaisutoimilla. Sen suorana seurauksena Tanskan oli pakko siirtää lisää sotilaallisia resursseja Grönlantiin – resursseja, jotka olisi muutoin voitu sijoittaa sinne missä niitä eniten tarvitaan: Ukrainan tueksi Venäjän aggressiota vastaan. Tanska huomasi joutuvansa varautumaan Amerikan mahdolliseen alueloukkaukseen, aivan kuten 1600-luvun saksalaisten ruhtinaskuntien täytyi irrottaa joukkojaan vastaamaan Ludvig XIV:n aggressioon.

Yli vuosisadan ajan Yhdysvallat on elätellyt epärealistista ja usein naiivia käsitystä Venäjästä mahdollisena liittolaisena, vaikkakin epätäydellisenä ja arvaamattomana sellaisena. Tämä historiallinen kaava on toistunut monissa eri muodoissa: Amerikan aineellisena apuna Venäjälle bolševikkivallankumouksen jälkimainingeissa, Lend-Lease -apuna Neuvostoliitolle toisessa maailmansodassa ja kuvitelmana, että Neuvostoliiton jälkeinen Venäjä voitaisiin integroida länsimaiseen maailmanjärjestykseen.

Trumpin ulkopolitiikka edustaa äärimmäisintä versiota Amerikan vanhasta taipumuksesta sovitella välejä Venäjän kanssa. Aivan kuten Ludvig XIV:n Ranskassa kulminoitui satavuotinen kumppanuus ottomaanien kanssa, Trumpin Amerikka on selkein ilmentymä harhautuneesta pyrkimyksestä kohdella Venäjää väärinymmärrettynä kumppanina eikä länsimaisen sivilisaation vihollisena.

Juuri kun länsimainen sivilisaatio kohtaa eksistentiaalisen uhan Venäjän laajentumispyrkimysten muodossa, Trump – yhdessä Elon Muskin ja J. D. Vancen kaltaisten hahmojen kanssa – omaksuu nurkkakuntaisen, tuhoisan nationalismin muodon ja hylkää Amerikan roolin yhtenäisen lännen kivijalkana. Lundvig XIV:n petos hänen omien lyhytnäköisten etujensa hyväksi vastaa Trumpin halukkuutta uhrata lännen pitkän aikavälin edut omien kapeiden valtapyrkimystensä hyväksi.

On yhä ilmeisempää, että uusi Trumpin hallinto ja sen valtaan nostanut laajempi MAGA-liike ovat asettumassa Venäjän puolelle. Niiden retoriikka uhkuu vihamielisyyttä Eurooppaa – Amerikan luonnollista sivilisaatioveljeä – kohtaan ja niiden toimet, jotka verhotaan tyhjillä ”rauhaa” koskevilla latteuksilla, on tarkoitettu varmistamaan Venäjän voitto. Aivan kuten Ludvig XIV mielessään toivoi ottomaanien viirien liehuvan Wienin yllä ja yritti kaikin keinoin edistää sitä lopputulosta, yrittää Trumpin hallintokin ”jäädyttää” sodan tällä ratkaisevalla hetkellä – ei lopettaakseen verenvuodatuksen, vaan pelastaakseen Venäjän katastrofaaliselta tappiolta. Keskeyttämällä avun Ukrainalle juuri kun viimeinen isku voisi luhistaa Venäjän sotaponnistukset, Trumpin väki yrittää ostaa Moskovalle aikaa järjestää joukkonsa, toipua ja iskeä uudelleen. Heidän sympatiansa on kevyesti peiteltyä; jos venäläiset tankit olisivat vyöryneet Kiovaan vuonna 2022, Trump, Musk ja Vance eivät olisi surreet vaan riemuinneet.

Mutta historia tarjoaa rohkaisevan opetuksen: aivan kuten Pyhä liigakin saavutti voiton Euroopan vahvimman valtion petoksesta huolimatta, nykyinen eurooppalainen liittouma voi kukistaa Venäjän ilman Amerikan tukeakin – ja jopa sen vihamielisyydestä huolimatta. Voimasuhteet ovat Euroopalle ylivoimaisen edulliset. Jos Pyhä liiga onnistui ilman Ranskaa lyömään ottomaanit ja ajamaan heidät pysyvästi puolustuskannalle, nykyinen Eurooppa pystyy ilman Yhdysvaltojakin samaan Venäjää vastaan. Itse asiassa olosuhteet ovat tällä hetkellä vielä edullisemmat kuin 1600-luvulla.

Pelkästään Ukrainan, Puolan, Baltian maiden ja Pohjoismaiden muodostama sotilasliittouma kykenisi päihittämään Venäjän – ja olisi suhteessa paljon voimakkaampi kuin Pyhä liiga ottomaaneja vastaan. Ja lisäksi Saksa, Britannia ja Ranska ovat yhä lujasti sitoutuneet Euroopan turvallisuuden ylläpitämiseen. Jos ne omistautuisivat täydesti sille asialle – kuten ne nyt ilmeisesti alkavat omistautuakin – voimatasapaino kallistuisi niin jyrkästi Euroopan eduksi, että Venäjän lyöminen ei olisi pelkästään mahdollista vaan väistämätöntä – yhtä helppoa kuin häiritsevän ötökän hätistäminen pois. Ilman Yhdysvaltojen tukeakin nykyinen Eurooppa on Venäjää suunnattoman paljon vahvempi taloudellisesti, teknologisesti, sotilaallisesti ja jopa väestöpohjaltaan.

Tällä kohtalonhetkellä eurooppalaisten ei tule vaipua epätoivoon. Heidän on tutkittava historiaa – ei menneisyyden jäänteenä, vaan innoituksen lähteenä. Eurooppa on yhä uudelleen joutunut kohtaamaan barbaarivalloituksia, imperialistista aggressiota ja eksistentiaalisia uhkia, vain selviytyäkseen niistä entistä vahvempana, voittoisana ja lannistumattomana. Wienin piiritys vuonna 1683 ei ollut eurooppalaisen sivilisaation loppu – siitä tuli sen uudelleensyntymä. Sama pätee Kiovaan vuonna 2022. Aivan kuten ottomaanit eivät koskaan toipuneet pieleen menneestä piirityksestään, myös Venäjä heikentyy pysyvästi – se menettää kykynsä aloittaa uutta sotaa. Lännen on vain tehtävä mitä historia vaatii: pysyttävä lujana, pysyttävä päättäväisenä ja vietävä loppuun se mikä on aloitettu.

Voitto kuuluu Euroopalle.

–

Cemil Kerimoglu on turkkilaissyntyinen, Saksassa asuva historioitsija sekä Venäjän ja Itä-Euroopan tuntija. Oheinen kirjoitus on ilmestynyt alun perin hänen blogissaan 4.3.2025.