Trump, Eurooppa ja rauhanneuvottelut

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Jos Münchenin turvallisuuskokouksesta ja myöhemmistä Washingtonin-Moskovan neuvotteluista seuraa jotain hyvää, niin ehkä se, että joidenkin täkäläisten Donald Trumpin ihailijoiden silmät saattavat avautua. Trumpista voidaan päätellä monenlaista, mutta ainakaan hän ei ole Euroopan paras ystävä eikä eurooppalaisten kansallismielisten isoveli. Eurooppa ei suuresti kiinnosta häntä, hän haluaa keskittyä Israelin ja Taiwanin kaltaisiin liittolaisiin. Euroopalle hän haluaa viestittää, että on valmis puukottamaan selkään tarvittaessa.

Moni pitää Trumpia mestarillisena diilintekijänä ja nerokkaana kolmiulotteisen shakin pelaajana, jonka siirrot eivät ole tavallisen kuolevaisen ymmärrettävissä. Mutta Kremlin tärkeimpiin vaatimuksiin suostuminen jo ennen varsinaisia neuvotteluja ei viesti ylivertaisesta strategisesta ajattelusta. Ukraina ei pääse Naton jäseneksi ja joutuu luovuttamaan alueitaan, amerikkalaisia joukkoja ei sisällytetä mahdollisiin turvatakuisiin. Joko Trump on ällistyttävän taitamaton, tai sitten hän on etukäteen sopinut Putinin kanssa saavansa öljyä ja jalometalleja Venäjälle edullista rauhaa vastaan. Mahdollista on toki sekin, että Kreml kiristää häntä jollakin kompromettoivalla aineistolla, kuten Moskovan-matkalla kuvatulla videotallenteella orgioista kääpiöprostituoitujen kanssa.

Trumpia on väitetty myös kovapintaiseksi patriootiksi, joka ajaa ensi sijassa Yhdysvaltojen etuja. Oikeasti hän on yhdistelmä inhorealistia ja bisnesuskovaista, joka redusoi koko politiikan välittömän taloudellisen edun tavoitteluksi. Ennen kaikkea Trump edustaa länsimaisen politiikan kehitysmaalaistumista. Sen tunnusmerkkejä ovat liike-elämän pohattojen nousu valtiomiehiksi, uhoava retoriikka, tribalistinen viiteryhmähenki, heikko luottamus instituutioihin, salaliittoteorioiden suosio… Kaavaan sopii myös Ukrainan rauhanprosessin viimeisin käänne, varapresidentti J. D. Vancen uhkaus kovemmista talouspakotteista tai jopa sotilaallisista toimista Venäjää vastaan. Neuvottelutaktiikkana on vuoroin kiristää, vuoroin mielistellä molempia osapuolia, jotta ne suostuisivat Yhdysvalloille mahdollisimman edulliseen rauhansopimukseen. Neuvotteluissa heitellään yliampuvia uhkauksia ja myönnytyksiä, joista voidaan myös perääntyä tarpeen vaatiessa. Taktiikka on tuttu kolmannen maailman katubasaareista.

Tähän mennessä sanotun perusteella viesti Venäjälle on selvä: tavoitteet voi saavuttaa provosoimattomalla hyökkäyssodalla, sotarikoksilla, pohjoiskorealaisten joukkojen ja iranilaisten droonien tuella. Bonuksena voi tulla vielä uudet ja paremmat kauppasuhteet Yhdysvaltojen kanssa. Tämän myötä luottamus Yhdysvaltoihin romahtaisi kaikissa sen liittolaismaissa, ja sen myötä Yhdysvaltojen suurvalta-asema. Mutta ehkä se ei haittaa, jos neuvotteluista saadaan tarpeeksi hyvä show. Ja onhan Trumpilla tärkeämpiäkin asioita mietittävänään, kuten Atlantin ja Tyynenmeren nimeäminen itäiseksi ja läntiseksi Amerikan valtamereksi.

Yhdessä asiassa Trump ja hänen hallintonsa ovat kuitenkin kiistämättä ja yksiselitteisesti oikeassa. Euroopan on ryhdyttävä huolehtimaan puolustuksestaan itse. Riippuvuussuhde Yhdysvaltoihin on heikentänyt Euroopan Nato-maita pahasti, ja uhkaa nyt Yhdysvaltojen poliittisen epävakauden takia koitua niiden tuhoksi. Merkit suurimman Nato-maan suunnanmuutoksesta ovat olleet ilmassa jo vuosia, eikä niihin ole reagoitu. Trumpille kiukuttelu on turhaa, sillä Eurooppa on itse kaivanut kuoppansa ja joutuu myös nousemaan siitä itse.

Tulevina viikkoina nähdään varmasti monen opportunistin, viideskolonnalaisen ja riemuidiootin ryömivän koloistaan. Heidän viestinsä on aina sama: mehän sanoimme miten tässä käy, sanellut rauhanehdot on vain hyväksyttävä, suhteet Venäjään on normalisoitava. Heille on myös vastattava aina samalla tavalla: Ukrainaan ei tule rauhaa, sinne saadaan korkeintaan tulitauko, jonka kestoa voi vain arvailla. Tulitauon Putin käyttää pahasti kärsineen armeijansa ja taloutensa kunnostamiseen ja etsii samalla pehmeää kohtaa seuraavaa operaatiota varten. Viidennen artiklan kestävyyttä saatetaan kokeilla Baltiassa tai vaikkapa Suomessa. Todennäköisin ensimmäinen siirto on kuitenkin Valko-Venäjän täydellinen sulauttaminen Venäjän federaation osaksi, minkä jälkeen vuorossa ovat Georgia ja Moldova.

Lännellä oli loistava tilaisuus lyödä Venäjä polvilleen, ja rauhansopimuksen myötä se todennäköisesti menetetään. Toisaalta jokin hengähdystauko sotaan todennäköisesti tarvitaan, sillä kumpikaan osapuoli tuskin jaksaa jatkaa kovin kauan, ja Ukrainan luhistumiseen ensimmäisenä ei ole varaa. Tauon aikana eurooppalaisten Nato-maiden tulee viedä omat joukkonsa Ukrainaan valvomaan aselepoa ja turvaamaan Ukrainan itsenäisyyden säilyminen. Puolustusmenojen suhteen on otettava esikuvaksi Puola, jonka puolustusbudjetti alkaa lähestyä viittä prosenttia bruttokansantuotteesta ja joka hankkii uutta asetekniikkaa Etelä-Koreasta. Ylipäätään väestön puolustusvalmius on nostettava niin korkeaksi, että jo päiväkodissa opitaan purkamaan ja kokoamaan rynnäkkökivääri silmät sidottuna.

Vaikka Ukrainaan tulisi millainen häpeärauha tahansa, sodasta on tehtävissä selvät johtopäätökset. ”Kolmessa päivässä Kiovaan” -operaatio epäonnistui täydellisesti ja Venäjän armeijan parhaat osat jauhautuivat olemattomiin. Venäläiset alisuoriutuivat niin onnettomalla tavalla, että eivät kykene täysimittaiseen sotaan moneen vuoteen. Se aika pitää täällä käyttää sodan ennaltaehkäisyyn, eli oikeaan varustautumiseen ja valmiuden nostamiseen. Sen olemme myös ukrainalaisille velkaa.

Toivon totisesti, että tämä tajutaan viimeistään nyt.

–

–