Runeberg ja Suomen synty

MIKA KERÄNEN

–

Kirjoitus on katkelma Mika Keräsen kirjan ”Viisi kansakuntaa. Kirjoituksia nationalismista” Suomea käsittelevästä luvusta. Teos ilmestyi marraskuussa ja on saatavilla Kiukaan verkkokaupasta.

–

Vaikka suomalaisen Suomen rahvas oli tuskallisen tietoinen ja vihainenkin äidinkielensä sorretusta asemasta erityisesti oikeuslaitoksessa ja muussakin viranhoidossa, oli ohjelmallinen fennomania pitkään todellakin puhdas sivistyneistöliike, siis kansan silmissä usein julkijumalattomien herrojen kotkotuksia. Tilanne muuttui hieman viimeistään siinä vaiheessa, kun valtiopäivät alkoivat kokoontua vuodesta 1863 alkaen. Tuolloin fennomaanien ohjelmaa kannatettiin paitsi juuriltaan nopeasti talonpoikaistuvassa pappissäädyssä myös ja ennen kaikkea valtiopäivien valtaenemmistöltään suomenkielisessä talonpoikaissäädyssä; tosin on syytä muistaa, että äänioikeutetut ja valtiopäiville vaalikelpoiset talonpojat edustivat koko suomenkielisen rahvaan pientä ja valistuneinta vähemmistöä. Suomalaisuuden asian tie kansan syvien rivien sydämeen otti oman aikansa, ja sen lopulliseen voittoon tarvittiin kansakoululaitos, joka alkoi yleistyä vasta 1800-luvun loppupuolella.

Mitä “Loru-Lönnruuttiin” tulee, hänen tarkoituksensa oli kaivaa kansanrunoista esiin Suomen suuri muinaisuus sekä kuvata tätä maata ja kansaa sellaisina kuin hän kuvitteli niiden olleen ennen kristinuskon tuloa. En tiedä tuosta suuresta muinaisuudesta, mutta suurta kirjallisuutta Lönnrot Suomelle loi, ja sai sillä syystäkin myös kansainvälistä mainetta. Siinä on saavutusta kylliksi, ja Lönnrot on asemansa suomalaisena suurmiehenä ansainnut.

Suurta menneisyyttä tahtoi ruotsiksi kirjoittanut Runebergkin kansallemme rakentaa, olkoonkin että hänen tunnetuimmassa teoksessaan Vänrikki Stålin tarinat oli kyse huomattavasti tuoreemmasta historiasta kuin Kalevalassa. Toisaalta Runebergin Vänrikkejä edeltävä tuotanto edusti suhteellisen staattista ellei peräti täysin historiatonta isänmaakuvaa. ”Saarijärven Paavossa” (1830) runoilija loi ihanteellisen kuvan Suomen sisämaan kansasta ja sen lakkaamattomasta taistelusta ankaraa luontoa vastaan. Paavo on kuin suomalainen Job, jonka uskoa ja sisua eivät murra hallat eivätkä muutkaan vitsaukset:

–

Vaikka kokee, eipä hylkää Herra.

Pane leipään puoli petäjätä,

Minä laitan ojat leveämmät,

Mutta tulon toivon taivahasta.

–

Viimeistään 1960-luvulta lähtien Runebergistä ei ole voinut juuri puhua viittamatta vähintään sivulauseessa Väinö Linnaan. Siihen on syynsä. Molempia pääteoksiaan kirjoittaessaan Linnan mielessä tunnetusti kummitteli Runeberg, sillä tämän lanseeraama ja ainakin vuosisadan meillä kanonisena vallinnut ihanteellinen kuva niin suomalaisesta talonpojasta kuin sotilaastakin ärsytti Linnaa, ja epäilemättä hän piti sitä alentuvanakin, ehkä aiheesta, ehkä aiheetta. Mutta silti on muistettava, vaikka tavallinen suomalainen lukija ei sitä välttämättä tule ajatelleeksi, että Runeberg saattoi olla Linnalle paitsi kritiikin kohde myös aidosti positiivinen esikuva, olipa hän siitä itse tietoinen tai ei. Pohjantähti-trilogian ruotsintaja Nils-Börje Stormbom antoi trilogian ensimmäisen osan käännökselle nimen Högt bland Saarijärvis Moar; se on sanasta sanaan sama kuin Saarijärven Paavo –runon alkukielinen nimi, mikä antoi Runebergiä hyvin tuntevalle riikinruotsalaiselle lukijakunnalle valmiin tulkinta-avaimen kirjaan.

Runebergin tunnetuin teos on syystäkin Vänrikki Stålin tarinat. Runokokoelma ilmestyi kahdessa osassa (1848 ja 1860), ja osien välissä siis ehti vierähtää yli kymmenen vuotta. Kirjan kaikki runot käsittelevät Suomen sotaa eli sitä Napoleonin sotien kaukaisella sivunäyttämöllä käytyä kamppailua, jonka lopputuloksena Suomen kuusisataavuotinen yhteys Ruotsiin katkesi ja maasta tuli osa Venäjää. Runoilla on kaikesta lajityyppiin kuuluvasta idealistisuudestaan huolimatta jonkin verran historiallista todellisuuspohjaakin. Myös runomuotoisten tarinoiden kertojalla, siis toisen runon “vänrikki Stålilla”, oli vastineensa todellisuudessa — kyseessä oli kylläkin parikymmentä vuotta ennen Suomen sotaa käydyn Kustaan sodan veteraani, mutta sallikaamme runoilijalle hieman vapauksia. Runeberg oli keisari-suuriruhtinaan lojaali alamainen, ja ilmeisesti hän sai myös sensuurin vakuutettua omasta vaarattomuudestaan; kirjan runoissahan näet suomalaiset ja ruotsalaiset ovat sankareita ja venäläiset vihollisia. Toki Vänrikkien viholliskuvakin on pääosin sankarillinen ja jopa ihaileva, näin erityisesti runossa Kulnev: “Mutt’ ollut ei Suomen sotijoiss’ / ei miestä, jok’ ei mielessään / pitänyt Kulnevista ois / kuin taistoveljestään.”

Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan katsotaan purkaneen Runebergin suomalaisesta sotilaasta maalaamaa liian ihanteellista kuvaa, ja näin epäilemättä kävikin. Itse kyllä näkisin, että Linnan oma käsitys Runebergin sotilaista oli turhankin negatiivinen, sillä jos pidetään mielessä se tosiasia, että kyseessä ei ole realismia tavoitteleva proosa vaan idealistinen runous, eivät he loppujen lopuksi niin kovin paljon Linnan jermuista eroa. Jos lukee ajatuksella vaikkapa runoja ”Luutnantti Zidén” ja ”Otto von Fieandt”, ennakkoluuloton katse saattaa löytää yllättävänkin paljon yhtäläisyyksiä. Runojen alkukielestä johtuen ne eivät saavuttaneet suomenkielistä rahvasta kovin pian, sikäli kuin useimmat niistä saavuttivat syvemmässä mielessä koskaan. Eipä kansa tosin ainakaan ensi alkuun erityisemmin innostunut supisuomalaisen Lönnrotinkaan tuotannosta, kuten jo huomasimme.

Vänrikit saivat ensimmäisen suomennoksensa vuonna 1889 Paavo Cajanderin johtaman työryhmän työn tuloksena. Tuolloin elettiin jo yleistyvän kansakoululaitoksen aikaa, ja viimeistään sen myötä kansallisrunoilija tuli kaikille ainakin jollain tavalla tutuksi. Riippumatta siitä, kuinka hyvin tai huonosti yksittäiset runot sisäistettiin, teoksen kokonaisuus yhtä kaikki kohotti kansallista itsetuntoa. Se sai suuren merkityksen erityisesti itsenäisyyden ajan ns. ensimmäisen tasavallan vuosina. Runo ”Lotta Svärd” antoi nimen Suomen naisten kunniakkaalle maanpuolustusjärjestölle, ja runo ”Sotilaspoika” saattoi antaa inspiraatiota mietittäessä jatkosodan alussa uutta nimeä suojeluskuntien poikaosastoille. ”Porilaisten marssi” on vuodesta 1918 saakka ollut koko puolustusvoimien samoin kuin puolustusvoimien ylipäällikön (siis yleensä tasavallan presidentin) kunniamarssi; se on kokoelman runoista ainoa, jonka Runeberg kirjoitti valmiiseen jo tuolloin hyvin vanhaan melodiaan, jonka säveltäjästä ei ole varmuutta.

–

Pojat kansan urhokkaan,

mi Puolan Lützenin ja Narvan

tanterilla verta vuoti,

viel’ on Suomi voimissaan,

voi vihollisen hurmehella peittää maan!

Pois, pois, toimet rauhaisat!

Jo tulta tuiskii, myrsky käy,

jo viuhkaa kanuunasta luoti.

Eespäin, miehet uljahat!

Meit’ urhoollisten isäin henget seuraavat.

(Suom. Paavo Cajander)

–

Sotaisat ovat sanat, mutta niinhän sotilasmarssissa pitääkin olla! Taistelukentän tuovat mieleen myös tasaisin väliajoin toistuvat isorummun kumahdukset, jotka jäljittelevät tykkien jyskettä. Aivan toisenlaisissa tunnelmissa ollaan Runebergin runoista kaikkien tunnetuimmassa, joka on tietenkin ”Maamme”.

”Maamme” (Vårt Land) on Vänrikki Stålin tarinoiden ensimmäisen osan avausruno, jonka saksalaissyntyinen yliopiston musiikinopettaja Fredrik Pacius melko tuoreeltaan sävelsi. Paciuksen sävellys ei tosin ole ainoa, sillä ensimmäisen kerran runo sävellettiin jo sen kirjoitusvuonna 1846 eli kaksi vuotta ennen sen julkaisua, mutta Paciuksen versio toki on ylivoimaisesti tunnetuin. Ensiesityksensä laulu sai 13. toukokuuta 1848. Tuo ns. Floran päivä oli ennen vapunpäivän lopullista vakiintumista ylioppilaiden suosima kevätjuhlan ajankohta, ja yliopiston siirryttyä Helsinkiin juhlaa vietettiin yleensä Kumtähden kentällä nykyisen Arabianrannan tuntumassa. Näin tehtiin myös vuonna 1848, joka muualla Euroopassa muistetaan “hulluna vuotena” tai vaihtoehtoisesti “kansojen keväänä”. Saman vuoden alussa oli ilmestynyt Marxin Kommunistinen manifesti, joten Euroopassa liikkui paitsi nationalismin myös kommunismin aave. (Tosin tuon termin merkitys ei välttämättä ollut vielä sama kuin 1900-luvulla; pitihän Suomen kenraalikuvernööri Menšikov tuona samaisena vuonna 1848 jopa J. V. Snellmania vaarallisena “kommunistina”…) Kuten edellä huomasimme, Suomen syntymäajankohdaksi on esitetty 1810-lukua. Hiljattain edesmennyt professori Matti Klinge puolestaan oli paljon täsmällisempi arviossaan: hänen mielestään Suomi syntyi juuri tuona Floran päivänä vuonna 1848. No, tietenkin on kyse tietoisesta kärjistyksestä, mutta kyllä näkemyksellä tietty oikeutuksensa on… Vai onko? Mitä Kumtähden kentällä sitten tapahtui 13.5.1848?

Kyseessä näyttää olleen taitavasti ylhäältä ohjattu spektaakkeli, jolla pyrittiin kääntämään suomalaisten ylioppilaiden mielet pois Euroopan kuohunnasta. Huolestuttavia vallankumousuutisia tuli itse asiassa niinkin läheltä kuin Ruotsista, sillä huhtikuussa koettiin levottomuuksia sekä Tukholmassa että Uppsalassa, ja rähinöiden pelättiin leviävän Suomeenkin. Tilanne oli pelottava, sillä jos yleiseurooppalainen kuohunta olisi levinnyt tälle puolen Pohjanlahden, se olisi kukistettu brutaalisti ja sen seuraukset Suomen autonomiallekin olisivat voineet olla ikävät. Venäjän keisarina ja Suomen suuriruhtinaana oli tuolloin Euroopan santarmiksikin kutsuttu Nikolai I, joka anekdootin mukaan oli Puolan kapinan aikoihin vuoden 1830 paikkeilla käskenyt jättää suomalaiset rauhaan sillä perusteella, että nämä olivat koko hänen valtakunnassaan ainoita, jotka eivät olleet aiheuttaneet keisarille “minuutinkaan huolta tai tyytymättömyyttä”. On tulkinnanvaraista, voiko moista huomiota pitää kannaltamme varsinaisesti mairittelevana, mutta suomalaiset olivat syystäkin varuillaan eläessään idän karhun kainalossa.

Silti myös Suomen ylioppilaista joillakin lienee ollut vallankumouksellisia ajatuksia, ja ”Marseljeesi” oli heidänkin keskuudessaan siinä määrin suosittu laulu, että sen sävelmällä laulettiin yhtä ja toista muutakin esivallan kannalta epäilyttävää. Laajempaa kaikupohjaa mannereurooppalaisella radikalismilla tuskin Suomessa vielä oli, mutta tiettyä tartuntaa näköjään pelättiin. Pohjalaisen osakunnan kuraattori Fredrik Cygnaeus päätti tehdä sen vuotisesta Floran päivän juhlasta positiivisen, esivallalle lojaalia patriotismia korostavan mielenosoituksen. Cygnaeus sai viranomaisten suostumuksen tuumalleen ja häntä avustivat järjestelyissä edellisenä vuonna promovoitu nuori tohtori Zachris Topelius, Fredrik Pacius ja varsinkin Runeberg. Hänen Maamme-lauluaan ylioppilaat lauloivat tuona päivänä useampaankin otteeseen jo matkalla yliopistolta Kumtähden kentälle; aivan ensimmäistä kertaa se kajahti jo Pitkälläsillalla. Säestyksestä vastannut kaartin soittokunta piti huolen, etteivät ylioppilaat hairahtuneet lipeämään ruodusta ja laulamaan omiaan. Ylenpalttinen alkoholitarjoilu itse juhlassa teki sekin oman tehtävänsä, ja juottamisen katsotaan olleen järjestäjien tietoista taktiikkaa. Itseäni tosin on aina hieman ihmetyttänyt, miksi alkoholin uskottiin juuri tässä tapauksessa liennyttävän vallankumoushaluja sen sijaan että se olisi lietsonut niitä…

Runebergin alkuperäisessä runossa on yksitoista säkeistöä, mutta nykyään niistä lauletaan vain ensimmäinen ja viimeinen. Kaikki lukijoista tietenkin tuntevat ja osaavat ulkoa ainakin nuo kaksi säkeistöä, joten niitä on turha toistaa tässä. Mutta liikaa ei voi korostaa sitä, että laulun viesti on mahdollisimman kaukana mistään vallankumoukseen vivahtavastakaan. Se edustaa harmitonta kotiseuturakkautta ja maalailevaa maisemapatriotismia. Vaikka käsitys kansallismaisemasta onkin keskeinen osa useimpien ellei kaikkien kansakuntien identiteettiä, niin verrattuna paikoin peräti verenhimoiseen ”Marseljeesiin” ”Maamme” on kansallislauluksi todella säyseä, mikä olikin Runebergin tietoinen valinta. Kansallislauluna sitä toki alettiin pitää huomattavasti myöhemmin, mutta jonkinlaisen sijan se sai erityisesti vähälukuisen sivistyneistömme sydämessä jo Floran päivän juhlassa vuonna 1848. Silloin myös esiteltiin ensimmäinen ehdotus Suomen lipuksi. Kyseessä oli valkoinen kangas, jonka keskellä oli laakerilehvien ympäröimä, jo 1500-luvulla tunnettu suuriruhtinaskunnan leijonavaakuna. Suomen kansallislippuahan siitä ei lopulta tullut, mutta se on vielä nykyäänkin Helsingin ylioppilaskunnan lippu.

–

Mika Keräsen ”Viisi kansakuntaa. Kirjoituksia nationalismista” on saatavilla Kiukaan verkkokaupasta.

–

–