Älä usko jokaista höpöjuttua ilmastonmuutoksesta

TEEMU KESKISARJA

–

Historioitsijat kiinnostuivat ilmastonmuutoksista jo 1900-luvulla, ikään kuin etuajassa. Teollistumisen aiheuttama lämpeneminen ja tulevaisuuden uhat eivät vielä olleet päivänpolttavaa politiikkaa, arkistot ja kammiot tuulettuivat toisesta syystä. Luonnontiede porautui ja kairautui uusien lähteiden äärelle ja ojensi kätensä ihmisen muinaisuuden arvuuttelijoille. Puiden vuosirenkaista, järvenpohjan kerrostumien siitepölystä ja jäätikön syvyyksistä yllättäen ilmeni, millainen sää oli vallinnut satoja ja tuhansia vuosia sitten.

Satoiko silloin vai paistoiko, pyryttikö vai porottiko? Ilmojen pitelyä emme ensimmäiseksi kysyisi henkiin herätetyiltä minolaisilta, khmereiltä ja viikingeiltä. Se oli kuitenkin kelpo kysymys sikäli, että siihen löytyi vastauksia, toisin kuin moniin muihin.

Kalliomaalauksilla ei montaa kirjaa kuviteta. Antiikin tekstit, oikeastaan vain satunnainen otos niistä, säilyivät katkelmina, sirpaleina, eri kirjuripolvien kopioina. Herodotoksen, Thukydideen, Polybiuksen, Tacituksen ja kumppanien tuotanto on äkkiä lukaistu. Mahdotonta tarkentaa, kaatuiko Cannaen taistelussa 216 eKr. 60 000 roomalaista, ja jos kaatui, niin miten ja miksi. Arkeologia ei paljasta, miltä Sokrateen puolustuspuhe ja vuorisaarna todella kuulostivat. Pohjolan kirjoitustaidottomat barbaarit varsinkaan eivät jättäneet jälkeensä Petran papyruksia ja Qumranin kääröjä.

Tässä tyhjiössä nousi arvoonsa ilmastotieto. Sitä paisi se oli eksaktia ja suhteellisen totta. Kiitos poraajien, kairaajien ja mittaajien, humanismi ei ollutkaan pelkkää tulkinnanvaraista mutua. Aikakone kelautui taaksepäin celsius-nauhurilla.

Tulos ei ollut mitätön. Kyllä, lämpötilan vuosittaisilla keskiarvoilla ja poikkeamilla oli väliä, puhumattakaan aavikoitumisesta ja Vanhan testamentin vedenpaisumuksesta. Ravinnontuotannon myötä- ja vastoinkäymiset säteilivät väestö- ja taloushistoriasta valtaistuinpeleihin, sotimiseen ja taiteisiin. Hedelmällisimmissäkin jokilaaksoissa homo sapiensin agrikulttuuri häilyi täpärissä rajatiloissa, joten sadot ratkaisivat sivilisaatioiden nousuja ja tuhoja.

Ilmastohistoriasta tuli ilmava tutkimussuuntaus. Se muun muassa todisti, että 500-luvulla jättimäiset tulivuorenpurkaukset pimensivät aurinkoa. Seikka kietoutui sivistyksen rappioon ja kansainvaelluksiin. Myöhemmillä muutoksilla oli jokin vaikutus Bysantin, Kiinan ja mayojen ahdinkoon sekä Keski-Aasian arojen murmelikantoihin, joista musta surma levisi rottiin, kirppuihin ja ihmisiin.

Keskiajalla lämpöinen välikausi puolestaan lykki uudisasutusta Islantiin ja Grönlantiin (vihreä maa). Euroopan väkiluku elpyi hiljakseen. Brittein saarilla kolea tihutus taukosi ja viiniköynnökset menestyivät Välimeren malliin. Suomen rahvas jaksoi suotuisissa viljelysäissä pystyttää sata kivikirkkoa.

Sitten tuli taas lunta tupaan.

Niin sanottu pikku jääkausi on tunnettu kirjoituksistakin. Anekdootit ovat nykytalviin nähden veretseisauttavia. Tammi-helmikuussa 1657 Kaarle X Kustaa pääsi painavan armeijansa kanssa Jyllannista jäätä pitkin Vähän-Beltin ja Ison-Beltin yli Tanskan pääsaarille. Alankomaalaisten maalareiden talvimaisemat olivat lumisia kuin Ultima Thulessa. Tämän tästä Thames jäätyi kestäväksi väenpaljouden talvimarkkinoille. Monet kasvit perääntyivät äärialueilta. Grönlannin viikinkikylät jäätyivät ja hyytyivät olemattomiin, kirkot ja navetat tyhjenivät; vain eskimot jäivät jäljelle hylkeitä pyytämään.

Ilmastohistoria oli erityisen kiintoisaa Suomen tapauksessa. Pikku jääkausi oli näemmä helvetillinen: olkivuosi 1601, Perttulin hallavuosi 1635, Laurin hallavuosi 1669 ja 1690-luvun suuret kuolonvuodet. Viimeksi mainituissa menehtyi neljännes suomalaisista – melkoinen ylikuolleisuus koronaan verrattuna. Pikku jääkauden jälkinäytös 1867–1868 aiheutti Suomeen Länsi-Euroopan viimeisen rauhanajan nälänhädän ja 150 000 vainajaa.

Sattuiko hirvittäviä katastrofeja siksi, että lämpötilat olivat 1400–1800-luvuilla muutamia asteita normaalin alapuolella? Pikku jääkausi on läsnä Eino Jutikkalan klassikossa Kuolemalla on aina syynsä: maailman väestöhistorian ääriviivoja. (WSOY 1987). Jutikkala ei toki rajoittunut ilmastoteoretisointiin, koska ymmärsi myös mikrobien päälle.

Ilmastonäkökulma oli ja on kelvollinen, kaukana valehistoriasta. Lämpömittaria vain ei pidä tuijottaa liikaa.

Tarkemmin tutkailtuna ilmastohistoriassa leijaili deterministisiä myyttejä. Ne ovat tavallaan ammoista perua. Jumalan ruoska, taivaallinen rangaistus synneistä oli pappien peruskauraa. Viikatemies iskee ja halla panee matalaksi, maan matoset eivät voi muuta kuin rukoilla ja totella esivaltaa. Laihon tuleentuminen riippuu kaitselmuksesta. Saarijärven Paavo perkasi ja hoiti ahkerasti maataan mutta Jumalalta kasvun toivoi (yleensä turhaan).

Tieteellisessäkin maailmankuvassa ilmasto on syntipukiksi helpompi kuin ihmisparka. Miksi Paavo nyhjäsi pettua eikä mennyt ajoissa kalaan? Kansallisfilosofi J. V. Snellmanin osoittelu elintarpeiden maahantuonnin vaikeuksista on vähän kiusallista. Aikalaiset halusivat uskoa, että Etiopian nälänhätä 1980-luvulla alkoi kuivuudesta. Sateettomuus ja etiopialaisten avuttomuus heruttivat Lännen pop-muusikoiden hyväntekeväisyyttä: We are the world ja Maksamme velkaa. Karummassa todellisuudessa näännyttäjä oli Etiopian marxilainen diktaattori Mengistu. Hän sommitteli maareformin, jonka jäljiltä edes Eedenin puutarha ei olisi viheriöinyt.

Ilmeisesti ainutkaan kulttuuri ei ole missään ikinä sortunut ensisijaisesti ilmastonmuutokseen. Ei El Ninóon eikä viiden vuoden raekuuroputkeen. Se, mikä näyttää ilmastokriisiltä, on yleensä esimerkiksi resurssien ylikulutusta ja eroosiota. Sää ei sanele edes heimon ja klaanin sukupuuttoa. Järjenkäyttö suo vaihtoehtoja. Toivonkipinä tuikkii pilvisimmältäkin taivaalta, pelastus on olemassa, ja useimmiten sen joku keksii nälkä kannustimenaan.

Tämän havainnon takia pikku jääkausi ei ole enää kova sana uusimmassa tutkimuksessa.

Syitä ja seurauksia puntaroi mainiolla lähdekritiikillä historioitsija Miikka Voutilainen: Nälän vuodet. Nälänhätien historia (Atena 2017).

Suomessa kylmin 1600-luku oli väestönkasvun aikaa – halloista huolimatta. Luonnonkansa kamppaili olosuhteita vastaan ja piti pintansa. Kaskeajat kehittivät ruislajikkeen, joka sieti lumihometta ja imi poltetusta puustosta huiman voiman. Vitsaukset eivät johtuneet niinkään ilmastosta vaan kruunupäiden tempauksista, himoverotuksesta ja vainolaisesta. Suurvaltasotien Moolokin kita nieli miehet. Kirveskansa kärsi työvoimapulasta, kun rengit joutuivat miekkaa heiluttamaan kaukaisille kunnian kentille. Rauhaan jätettynä ja vapaina jopa kainuulaiset olisivat kaiketi lisääntyneet ja täyttäneet nälkämaansa.

Ilmastonmuutoskertomuksissa siellä täällä on Voutilaisen mukaan ylitulkinnan vikaa. Epidemiat elivät omaa elämäänsä joka kelillä. Keskiajan väitetysti helteisessä Englannissa ei kai ollutkaan viinitarhoja (vinarium) vaan kala-altaita (vivarium). Paukkupakkaset olivat pikku jääkaudellakin harvinaisia, mutta matalan Thamesin jäätymistä avitti patomainen silta. Grönlannin viikingit eivät paleltuneet kuoliaaksi vaan syrjäytyivät kauppareitiltä, kun arktinen supertuote mursun torahammas sai kilpailijakseen norsunluun.

Ilmastonmuutokset ovat historiallisia tosiseikkoja. Mutta ne eivät ole punainen lanka minkään aikakauden ihmishistoriaan.

Miikka Voutilainen summaa: ”Pienen jääkauden kuljettaminen mukana historian tulkinnoissa on eräänlainen viides pyörä, tarpeeton osa syy-seurausketjua, retorinen taustatarina. Sen vihjailema ilmastofatalismi tekee enemmänkin karhunpalveluksen historiantutkimukselle kuin lisää ymmärrystämme menneisyydestä.”

Siirryn lopuksi allegorioiden pariin.

Pikku jääkaudella ilmasto viileni pahimmissa teorioissa kolme astetta, silti porukat tarkenivat. Viimeisimmällä oikealla jääkaudella Suomessa oli kilometritolkulla mannerjäätä, mutta valtaosa maapallosta kuhisi eliöitä kuten muulloinkin. Tänään tulevaisuuden tutkijat otaksuvat kahden asteen lämpenemistä pätsiksi ja apokalypsiksi.

Jokin mättää. Sekin, että ”oikean tiedon” epäilemistä paheksutaan. Epäily edustaa ilmastofanaatikkojen mielestä tiedevastaisuutta, denialismia, salaliittoteoriaa sekä dis- ja misinformaatiota. Siinäkin tapauksessa, että epäilijä myöntää lämpenemisen ja kiistää tai kyseenalaistaa vain osan seurausilmiöistä.

Ilmastonmuutos on 2020-luvulla ennen kaikkea tuote. Nimenomaan tuotteistaminen nostattaa ajanhengestä hirmumyrskyn. Vesistöjen, metsien, kasvien ja eläinten tuhoaminen sapetti ennenkin, mutta aate ei käynyt kaupaksi, jos vain harva risuparta kostui kosteikon rauhoittamisesta. Sitä vastoin hiilinielujen nieleskely loi triljoonaluokan mielikuvateollisuuden. Johdannaiset ulottuvat korkeimmasta teknologiasta arjen mutusteluun. Hysteria pyörittää anekauppaa ylikansallisessa moraalipörssissä.

Ilmastonmuutos on keino kurotella kaverin kukkarolle erittäin hyvällä omallatunnolla. Ilmastonmuutos on myös veruke Äiti Maan ja kouriintuntuvan luonnon raiskaamiseen. Siksi vihreä siirtymä, siksi ennallistaminen, siksi Italian ikkunaremontit, siksi ”maankäyttösektorin” mielenvikaiset toimenpidekokonaisuudet, siksi tuulivoiman luontokato, siksi Pohjois-Suomen riisto uuskolonialistien kaivoksilla, siksi lähimetsän raiskaus ”hiilineutraaleissa” kaupungeissa, siksi ”älypyörätie” metsänelävien kiusaksi…

Uskonko minä ilmastonmuutokseen ja syyllistänkö ihmistä vahingollisesta lämpenemisestä? Totta kai, ilman muuta. Mutta en pistä parin asteen plussaa Ilmestyskirjan ratsastajien kärkijoukkoon. Siinä nimittäin on tungosta. Edelle karauttavat saastutus ja elinympäristön pilaaminen ylipäätään, väestöräjähdys ja ydinsota, vain muutamia mainitakseni.

Lienee epätodennäköistä, että 2100-luvun historioitsijat – sikäli kun heitä siunaantuukaan – sitovat edellisvuosisadan jännitysnäytelmän ilmakehän hiilidioksidiin. Luonnonsuojelu on tietysti elämän ja kuoleman kysymys, sen tajuaa suomalainen ruohonjuuren ja jäkälän tasalta. Lintuperspektiivi onkin sitten henkimaailman asia.

Suomen osuus ihmiskunnan CO2-päästöistä on promille, siis tuhannesosa. Mitä mieltä sinä olet, parahin lukija? Tapahtuuko 99,9 prosentin täyskäännös? Uskotko siihen mielikuvateollisuuden tuotteeseen, että Suomen ilmastoponnistuksilla on globaali merkitys, ja että esikuvana me käännytämme hiilituhruiset EU-valtiot, Yhdysvallat, Kiinan ja kehitysmaat, arabit ja Venäjän… vaikka ne vuonna 2025 eivät osoita pikkiriikkisintäkään hinkua fossiilisten polttoaineiden hylkäykseen.

–

–