Ensimmäisen ja kolmannen maailmansodan aattona

TEEMU KESKISARJA

–

Mitä sotahistoria opettaa vai opettaako mitään? Presidentti John F. Kennedy luki Kuuban kriisin aikoihin Barbara W. Tuchmanin teosta The Guns of August. Pulitzer-palkittu bestseller ilmestyi pian suomeksikin: Elokuun tykit. Ensimmäisen maailmansodan synty. (Suomennos Antti Vahtera. Weilin + Göös 1964.)

Aihe oli jo tuolloin puhki tutkittu, mutta historioitsija Tuchman kaivautui siihen uudella tavalla: sähke sähkeeltä, tunti tunnilta, kilometri kilometriltä, kisko kiskolta, meripeninkulma meripeninkulmalta ja mielenliike mielenliikkeeltä.

Massamurhaamisen maailmanennätykseen löytyi sata syytä, kaikki tavallaan näennäisiä. Sodan olisi kaikin mokomin voinut jättää sotimattakin. Veren punnitsi runsas kuukausi Sarajevon laukausten ja sodanjulistusten välissä. Viime hetkillä kyse ei ollut Balkanista, laivastokilpailusta, siirtomaista, Elsass-Lothringenistä… eikä edes ententestä ja allianssista. Monarkit, kanslerit, ministerit, diplomaatit ja yleisesikunnat eivät havitelleet maanosan tuhoa, mutta aiheuttivat sen tulitikkuleikeillä ja liikekannallepanojen leiskauksilla.

Mitä kukin luuli voittavansa äärettömien panosten no limit -pokerissa, on luultavasti väärä kysymys. Näin näkee myös Niall Ferguson (Julma sota, suomennos Matti Kinnunen. WSOY 1998). Jokainen pelkäsi häviävänsä rauhassa ja siksi lähti soitellen sotahan. Itävalta-Unkari pelkäsi, että Turkin raunioille nousee slaavien mahti. Venäjä pelkäsi vähäisenkin arvovaltansa ja liittolaisarvonsa menetystä. Saksa pelkäsi Venäjän rautatieverkon valmistumista, jonka jälkeen miljoonapäinen höyryjyrä ryskyttäisi Berliinin portteja. Ranska pelkäsi ikäluokkiensa pienentymistä ja hedelmällisempien saksalaisten ylivaltaa. Britannia pelkäsi Kielin kanavan syventämistä, jolla Saksan Itämeren-laivasto pääsisi käden käänteessä kanaaliin.

Nämä olivat nimenomaan sotilassielujen pelkoja. Lainataksemme ydinsodan sanastoa, kesällä 1914 tapahtui napin painamisten sarja, jota kukaan siviili ei kyennyt keskeyttämään eikä varsinkaan perumaan. Armeijat noudattivat omia rautaisia, teräksisiä ja lyijyisiä aikataulujaan. Kenraalien kannalta kamalin käsikirjoitus oli myöhästyminen ja nopeamman vihollisen alle pyyhkiytyminen. Kymmenientuhansien junien, jotka liikekannallepantuja kuljettivat, piti jyskyttää risteysasemien läpi nyt eikä viidestoista päivä.

Tuchmanilla on toinenkin huippututkimus, ei suomennettu, antikvariaatista osui käsiini ruotsinnos Det Stolta Tornet. Siitä käy ilmi, että ensimmäisen maailmansodan aattona Eurooppa ei elellyt mitään belle époqueta, kaunista aikakautta. Valtioilla, kansoilla, kansanryhmillä, aatesuunnilla, puolueilla, uskonnoilla, yhteiskuntaluokilla, roduilla ja yksilöillä riitti yllin kyllin aiheita murhata toisiaan. Aiheet vain eivät olleet niitä, jotka 1914 lopulta laukaisivat elokuun tykit.

Sotahulluus kyti ja syttyi palatseissa ja kabineteissa. Väkijoukoissa asia oli moniselitteisempi. Pasifismi oli vielä lapsenkengissä, mutta antimilitarismia ajoivat useimmat työväenpuolueet, esimerkiksi Saksan sosiaalidemokraatit, joiden kannatus oli jopa 35 prosenttia. Syvät rivit himoitsivat verilöylyä korkeintaan hetkellisesti. Elokuussa Wienin, Pietarin, Münchenin, Pariisin ja Lontoon torit täyttyivät hurraajista, mutta enemmistö ehkä itki hiljaa mökeissään.

Elokuun tykit todistaa yhden seikan sataprosenttisella ja ajattomalla varmuudella. Sodan alkua saati kulkua ei voi kunnolla ennustaa. Liikkuvia osia on aina liikaa. Schlieffenin suunnitelman megataistelu Pohjois-Ranskan saartamiseksi Belgian kautta ja venäläisten ryntäys Itä-Preussiin sujuivat suunnattomien sattumien summana ja osamääränä.

Sota oli vuonna 1914 ja muulloinkin itsellinen ekosysteemi, joka ei sitoutunut sotataitoon kypärien alla. Kaaos eli omaa elämäänsä ja kumosi ihmisten laskelmat. Ennustamattomuuden ymmärsi muutama historianfilosofi etukäteenkin. Pienestä kiinni, ketkä tarvitsevat isoimmat joukkohaudat. Pienestä kiinni, kuka sotapäällikkö saa laakerit otsalleen ja kuka korpit nokkimaan silmiään. Kaikki aiheutti kaikkea. Jos arkkiherttua Frans Ferdinandin autonkuljettaja ei olisi kääntynyt väärin umpikujaan, Suomessa tuskin liehuisivat liput 6.12.

Ensimmäisen maailmansodan aattona Eurooppa oli varustettu uskomattoman järeillä aseilla ja uskomattoman typerillä suurmiehillä. Saattoivat he olla viisaitakin, mutta älytön älypeli koukutti heitä yhtä vastustamattomasti kuin Julius Caesaria ja Napoleonia. Kruunupää voittaa palasen kuolemattomuutta ja nousee kansakunnan ja ihmiskunnan kaapin päälle. Inhimillinen hinta, jonka alamaiset maksavat, ei koskaan kiinnosta ketään.

Niin, miten olikaan historian opetusten laita? Sitä sietää kysyä Hitleriltä ja Stalinilta, mutta hyppään toisen maailmansodan ylitse kylmään sotaan.

Vuonna 1962 Kuuban kriisissä tiivistyi vähintään Sarajevon laukausten tunnelma. Neuvostoliitto puuhaili Yhdysvaltojen takapihalle satakunta keskimatkan ohjusta, joista jokainen vastasi 70 Hiroshimaa.

Kun laukaisualustat näkyivät vakoilulentokoneen kuvissa, sotaviisaat kokoontuivat Washingtonissa Situation Roomiin. Siellä oli tilanne päällä. Presidentti Kennedyn neuvonantajat vaativat iskua Kuubaan. Varoittamatta ja täysillä. Tavanomaisin asein noin alkajaisiksi. Haukkojen mielipiteet olivat eriäviä vain sikäli, pitikö massiivinen pommitus yhdistää maihinnousuun.

Kennedy esti ultimaalisen hasardin ja luovi kapealle rauhan väylälle. Toimenpiteeksi piisasi merisaarto. Aikalisällä Kennedy ja Nikita Hruštšov totesivat, että äh, antaa olla, ei nyt kuitenkaan vielä tällä kertaa, maapallon ehtii panna päreiksi myöhemminkin.

Kennedyn jälkimaineessa korostuivat maltti, rohkeus ja itsenäisyys suhteessa sotahulluihin ”asiantuntijoihin”. Kun arkistot aikanaan aukesivat, nauhoitteista paljastui sattumanvaraisempi sekamelska. (ks. Tim Weiner, CIA. Yhdysvaltojen keskustiedustelupalvelun historia. Suomennos Mika Tiirinen. Otava 2008. Palkintoja voittanut loistava kirja tämäkin.)

Myös Kennedy yllättyi housut kintuissa vailla mitään ideaa sepaluksen napittamisesta. Kuuban musertaminen äkkiä halki poikki pinoon oli Situation Roomin vallitseva vaatimus, mutta joku sentään virkkoi, että mister president, se on helkkarin vaarallista, tukikohdissa kuolee tuhansia neukkuja, tulee ketjureaktio, Euroopassa tankit lähtevät liikkeelle ja niin edespäin. Kennedy ensin arveli, että niin kai sitten, mutta jymyriski on meidän pakko ottaa.

CIA:n päälliköllä John A. McConella sattumoisin oli taustaa laivanvarustuksesta. Hän veti hihasta sen ässän, että vesillä ei satu sekunnissa nokkakolareita niin kuin ilmassa. Merikapteeni hallitsee hermonsa helpommin kuin lentäjä.

Homo sapiensin sukupuutto riippui vuonna 1962 henkilöistä: kuka missäkin pääsi ääneen ja valtaa käyttämään. Kennedy sivuutti neuvojen ylivoimaisen valtavirran ja viittasi kintaalla hepuille, jotka korkeimmalla asiantuntijastatuksella tutkivat ensi-iskua ja vastaiskua. Kennedy ei itse keksinyt pelastusta, mutta hän tarttui siihen vaistollaan ja logiikallaan. Samaan aikaan punaisessa tilannehuoneessa Hruštšov raapi kaljua kupoliaan fiksummin kuin hänen karvapäiset edeltäjänsä ja seuraajansa olisivat todennäköisesti tehneet.

Ydinsota ei sitten syttynytkään. Sillä kertaa.

Etevimmän kylmän sodan historioitsijat ja varmaan myös nykyhetken vaiteliaat tietäjät ovat sitä mieltä, että Stanley Kubrickin elokuva Tohtori Outolempi eli kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan pommia on puitteiltaan tositarina. Tuurista riippuu, kuinka kauan me tässä vielä keikumme. Koko luomakunnalla kotkasta kihomatoon on syytä olla helvetin huolissaan. Ei ole olemassa mitään doktriinien, salkkujen ja koodien moninkertaisia aukottomia varmistuksia. Kaikkein vähiten sellaisia on suurmiesten aivoissa. Pienet ja keskikokoiset ihmiset vain haluavat uskoa jonkinmoiseen herraonneen, kun eivät muutakaan voi.

–

–