Demarin elämä

SAKARI KAUHANEN

–

Kertomuksemme sankari sai alkunsa vain päiviä ennen kuin hänen isänsä laskeutui takaisin juoksuhautaan ansaitun lomansa päätteeksi. Tuo loma olisi voinut olla vain yksi monien joukossa, mutta sattuma ja biologia päättivät toisin. Isän palattua lopullisesti juoksuhaudoistaan oli tuleva demarimme jo taaperoiässä. Olemassaolollaan hän kasvatti tuhansien muiden näennäisesti erilaisten joukkoa, mutta käytännöllisesti katsoen he olivat yhtä ja samaa.

60-luvulla demarillamme oli vauhti päällä. Oli aika jättää vanhempien jatkuvan riuhtomisen katseleminen ja itsenäistyä. Katkeruus omasta kyvyttömyydestä kilpailla vanhempien uutteruuden kanssa oli sysättävä tietoisuuden taaimmaiseen nurkkaan, ja annettava sen myöhemmin tulla näkyviin vain vanhempia salaa loukkaavilla tavoilla.

Kouluja sai käydä tai jättää käymättä, mutta elinikäisen työpaikan sai kyntensä näytettyään. Laiskurit sen sijaan jäivät soppahuollon riesaksi.

70-lukua ei ollut eletty pitkällekään, kun demarimme alkoi ymmärtää tärkeytensä yhteiskunnan rakentajana. Ylitöitä tehtiin prosenttitunneilla, ja pomojen stressaaminen vastuistaan näytti huvittavalta. Tuollaiset pomohommat hoitaisi lapsikin, jos vain viitsisi. Työpaikan miehekkäiden puheiden ilmapiirissä demari välillä joutui lievän hätäännyksen valtaan siitä, että olikohan hän riittävän miehekäs yhteisön silmissä. Silloin hän rennosti naureskeli, että Volvo-Markkasella oli kuulemma taas ollut vauhti päällä. Se aina takasi hänelle pitemmäksi ajaksi statuksen hurjapäisyyteen suopeasti suhtautuvana miehenä.

Sukuun tupsahti ensimmäinen ylioppilas ja sen pakollisena seurauksena ensimmäinen reserviupseeri. Se tuntui aluksi varsin hyvältä, olihan hän samaa verta. Olisikohan sitä itsekin pystynyt samaan, jos työnsankaruus ei olisi aikanaan niin väkevästi kutsunut, tuli monesti iltaisin mieleen pienen kateuden piston kera. No olipahan nyt ainakin suvussa lukumies, jolta saattoi kysyä maailmanmenosta ja muustakin, mikä takasi uskottavuuden työpaikalla tai naapurin kanssa keskusteltaessa.

Häät vietettiin. Niissä oli hauskat hääleikit, ja tuntui hyvältä olla hetken huomion keskipisteenä.

80-luvulla demarimme jo ymmärsi olevansa korvaamattoman tärkeä ja halusi antaa tukensa tämän asian ymmärtäville ja muitakin hyviä asioita edesauttaville. Sopivia demaripuolueita oli useita, mutta SDP tuntui turvallisimmalta valinnalta. Demarin oma karisma oli lähimpänä Tuomiojan karismaa, ja muiden puolueiden suuret miehet olivat jotenkin liian suuria ansaitakseen demarimme äänen. Varmuus tulevista eläkkeistä toi rauhaa mielelle, mutta joku paha taho saattaisi rikkoa tuon ihmisoikeuden. Tuntui asiaankuuluvalta ja oikeudenmukaiseltakin hihitellä kaikille ulostuloille, joissa epäiltiin tulevien eläkkeiden suuruuden välttämättömyyttä.

Kun demarimme nyt kerran eli juppivuosiaan, tuli hänen myös laajentaa maailmankuvaansa muiden kaltaistensa lailla, eli turvallisesti mutta tehokkaasti. Epäilys suomalaisten takapajuisuudesta sai vahvistuksen viimeistään Kanarian saarilla, missä tarjoilijat olivat yhtä hymyä. Eräänä iltana vaimo kiirehti kertomaan, miten kaupan kassajonossa oli nähnyt todella suloisen adoptiolapsen, jolla oli ihanan kihara tukka. Viimeinkin oli selvää, että olisi tyylikästä esiintyä kansainvälissyyttä vaalivana henkilönä. Tähän tarjoutui tilaisuuksia vauhdilla kansainvälistyvässä Suomessa yhä enemmän, mutta niitä jäi kielitaidon puutteen vuoksi aivan liikaa käyttämättä. Iltaisin TV:n ääressä tuli usein hymähdeltyä toisiaan vastaan sotiville Burman neekereille, kun ne eivät osanneet elää näin hyvin kuin Suomessa eletään.

Seuraavalla vuosikymmenellä demarimme joutui kamppailemaan, mutta siihen hän oli tottunutkin. Lapsien kasvatus oikeaan suuntaan tuntui ajoittain hankalalta. Vaimon työpaikalle oli tullut nuori suomenruotsalainen mies, joka hauskutti toimiston naisia. Onneksi vaimo ehti ikääntyä turvallisen vanhaksi, ettei mitään demaria loukkaavaa ehtinyt tapahtua. Vaimo ei enää edes puhunut Stefanista mitään. Tyttäristä kasvoi kelpo tradenomeja, mutta pojasta oli puberteettiaikoina välillä huolta. Poika oli pelottavan kiinnostunut kamppailu-urheilusta, mutta onneksi luovutti ensimmäisissä nyrkkeilyharjoituksissaan ja luopui älyttömistä haaveistaan. Sen sijaan hän myöhemmin saavutti aina keskushyökkääjän paikan salibandyseurassaan. Olisi tuntunut täydelliseltä epäonnistumiselta, jos olisi joutunut häpeämään omaa poikaansa.

Perheen turvallisuudentunne oli taas saavuttanut hyvän sitkon, ja Kari Salmelaisen vitsailua pianisti-Kaitsulle oli jälleen rentouttavaa seurata. Vaimon kanssa päästiin hetkeksi TV-lähetykseen Tangomarkkinoilta. Se saatiin nauhoitettua videolle ja sitä näytettiin joskus vieraille.

Vuosituhat vaihtui ja demari saattoi katsoa menneeseen ylpeästi, mutta nykyhetken suuntaan hän huomasi katselevansa yrmeämmin. Eläkepotti vain odotutti itseään ja ympärillä alkoi velloa kaikenlaista viheliäistä. Ihmiset tuntuivat luopuneen järjenkäytöstään, hölmöimmät kohkasivat pakolaisista ja muusta merkityksettömästä. Ilonhetkiä kuitenkin tarjoutui, kun demari näki nokkelimpien ystäviensä kääntävän pakolaisaallot hyväksi bisnekseksi. Auttaminen tuotti selvää rahaa! Useasti demarimme muistutti, että tuota hänkin tekisi, jos olisi vähän nuorempi. Silti jotkut sydämettömät kehtasivat valittaa.

Turhautuneiden radikaaliainesten ajojahdin kohteeksi joutuneen Jari Sillanpään konserttiin lähdettiin aina kuin mahdollista. Tuntui hyvältä nauttia niin upeasta esiintyjästä, etenkin kun hän oli osoittanut, miten ihminen voi muuttua tehtyään virheitä.

Menneisyyden muistelu tuntui hyvältä miettiessä omaa roolia yhteiskunnan tärkeänä rakentajana, mutta kuolinpesän tavaroiden jaossa synkkä utu tunki kiusaamaan. Oli vaikea tietää, kumpi oli voimakkaampi, häpeäntunne vai kiukku, kun käsiin sattui isän prenikka sodasta. Sotahullut niitä olivat jaelleet toisilleen, mikä nykyisinä sivistyksen aikoina tuntui järjettömältä. Ja mitähän poikakin ajattelisi ja minkälaiset hierarkiat hän nuoressa päässään kehittäisi, jos näkisi tällaiset ”kunnia”merkit. Muutaman viikon ajan tämän kokemuksen jälkeen demari vilautteli katumaasturinsa pitkiä valoja ohitteleville autoille tavallista enemmän.

Viimein tuli aika laskea levolle. Napakymppi lähetti viimeisen lähetyksensä samoihin aikoihin kuin lääkäri otti ajokortin pois. Vähän ajettu katumaasturi näytti omakotitalon pihassa muistomerkiltä, joka kertoi demarimme suuresta elämästä. Vain lievän omahyväisesti demarimme mietti, että nyt on seuraavan sukupolven aika näyttää mihin ihminen pystyy.

–

–