Talvisodan ja kulutususkonnon latuja

TEEMU KESKISARJA

–

Kun aseet vaikenivat 13. maaliskuuta 1940, alkoi tynkä-Suomessa ennenkuulumaton kirjoituskoneiden pauke ja kirjapainojen jyske. Talvisota tuotti tuoreeltaan kirjastollisen kirjallisuutta: päiväkirjoja, dokumentteja, muisteluksia, romaaneja, lyriikkaa. Kaikki kävi kaupaksi. Markkina ylikuumeni. Kirjat olivat tulitikkujen ohella ainoat säännöstelystä vapaat ostokset. Kirjailijat kerrankin tienasivat kirjailemisellaan. Kustantajilla oli hirmuinen hoppu eli alhainen julkaisukynnys. Taso väkisinkin tipahti.

Talvisodan pikakirjoista Erkki Palolammen Kollaa kestää oli loistava ja Yrjö Jylhän Kiirastuli kuolematon. Ne olivat poikkeuksia. Enimmät täyttivät tehtävänsä vain yhtenä joululahjana ja sitten vaipuivat kirjallisuudentutkijoiden ja historioitsijoiden huomaamattomaksi tausta-aineistoksi. (ks. Kai Häggman, Avarammille aloille, väljemmille vesille, WSOY).

Ylituotanto oli toki hyväksyttävää 105 kunnian päivän päätteeksi. Jokainen suomalainen kulttuuri-ihminen halusi sanoa jotakin asiasta, joka oli kansakunnan kirkkain ja ihmiskunnallekin merkityksellinen. Siksi myös rauhaisat ikäihmiset tulkitsivat talvisotureiden tuntoja. Eläytyminen oli vaikeaa. Raatteen tie, Summa, Taipale ja Lemetin motti eivät paljon muistuttaneet Tamperetta 1918 ja tsaarinajan lusmuilevaa varusväkeä.

Vastaansanomaton sanomisen pakko valtasi muun muassa V. A. Koskenniemen (1885–1962). Hän oli kohonnut kansallisrunoilijaksi lumoavilla loppusoinnuillaan ja sinivalkoisilla hymneillään. Yli-ikäisenä Koskenniemi ei tietenkään päässyt rintamalle, mutta hän koki pyhäksi velvollisuudekseen kynällä osallistumisen. Mikäs siinä. Eihän Frans Emil Sillanpääkään ollut fyysillinen urho sanoittaessaan mainiota marssilauluaan (”…aina Hangosta Petsamoon!”). Koskenniemi uskoi, että isänmaa kaipasi häneltä sodanjälkeistä lohdutusta ja eritoten sankareiden ylistystä. Saamansa piti.

Koskenniemi loi syksyksi 1940 runoteoksen Latuja lumessa (WSOY). Jo ensimmäisen sanan monikko oli pahaenteinen. Vanha poeetta, yliopistomies ei ollut perillä korpisotimisesta eikä rauhan talvien hakkuusavotoista. Kokemusperäisen tiedon puute paistoi säkeisiin kuin kevätaurinko ja sulatti uskottavuuden. Koskenniemi ei yhtään ymmärtänyt hengenhädässä hiihtämistä ja kaatumista. Hän kuvasi soturikuolemat jopa näin:

”Kuus latua itää kohti vei, yks takaisin.

Viis palannut partiosta ei enää kotihin.”

Hmm. Kuvittele kuusi erillistä latua puuntynkien sekaan, kranaattien silpomaan kuumaisemaan. Tai mihin vain hankiin, korkeisiin nietoksiin. Yhteislähtöönkö suomalaiskuusikko osallistui maailmancupissa 1939–40? Koskenniemi luuli, että sissit eivät hiihtäneet peräkkäin vaan rinnakkain. Siis kukin omaan umpihankeensa. Harha ei jäänyt huomiotta. Modernistit, jotka muutenkin pöllyyttivät klassikon kalkkia, naureskelivat laturunolle vielä 1950-luvulla. (Pekka Tarkka, Onnen Pekka, Otava)

Koskenniemeläisessä erillishiihdossa ehkä oli älyä jossain talvisodan koitoksissa. Sitä vastoin täysin järjetöntä on talvi-ilveily nykyisten suurkaupunkien liepeillä. Ladut muka täytyy tekemällä tehdä, oli lunta tai ei. Julkisella sektorilla jyllää vuodenaikateollisuus, sesonki-industrialismi. Yksi kone kuormaa liikunta-alueelta lunta pois kaukaiselle kippauspaikalle, toinen auraa kevyen liikenteen väylää, kolmas valmistaa tykkilunta ja neljäs jyrää latuja kuin tasaisen tappavan tylsäksi panssariuraksi.

Hukkaan menee turha työ. Jos kaikki edellä mainitut koneet joskus hajoavat ja työntekijät lakkoilevat, ladut syntyvät kyllä itsestään, halvemmin, luonnollisemmin ja paremmin. Ihmiset eivät ole idiootteja. He polkevat polkuja ja tallaavat tasanteita. He sauvovat juuri siitä mistä sauvoa kannattaa. Perässähiihtäjiä ei montaa tarvita yhteen taloudelliseen latuun. Ja jos luisto vähän tökkii, ei se mitään, rasitus vain nousee toivotusti ja hidastus lieventää kaatumisia alamäessä.

Talviliikunta oli suosituinta Suomessa silloin, kun liikkujat tekivät itse reittinsä, kenttänsä ja välineensä. Julkisrahoitteinen talviliikutus on vuosina 1974–2024 VÄHENTÄNYT liikkumista. Tietenkin, koska keinot ja tarkoitus ovat väärät. Koneisto ei palvele ruumiinkulttuuria vaan kulutususkontoa. Se kieltää uskovaiselta suuntavaiston ja aivojen käytön.

Kulutususkonnon seremoniat ovat keinotekoiset ja riitit rikkumattomat kiireestä kantapäähän. Jopa ”virkistysalueelle” ulostaminen on tabu. Kulutususkovainen käyttää ilmaiseksi kunnallisia hömpötyksiä ja ostaa turhuuksien turhuutta. Monoteismi taluttaa tomppelit temppeleihin. Kaikki telkkarissa hiihtelevät huiputusurheilijat palvelevat kulutususkonnon mammonaa. Umpihankipakana ei maksaisi penniäkään valosaasteesta, ilmaa kevyemmästä muovista, digirannekkeesta, kemikaaliliukasteista ja piukoista neonvärisistä pöksyistä.

–

–