Suomi ja länsimainen sivilisaatio

MIKA KERÄNEN

–

Kirjoitus on katkelma Mika Keräsen kirjan ”Viisi kansakuntaa. Kirjoituksia nationalismista” Suomea käsittelevästä luvusta. Teos ilmestyi marraskuussa ja on saatavilla Kiukaan verkkokaupasta.

–

Vanha Ruotsin valtakunta koostui keskiajalla neljästä osasta, jotka olivat Svea, Göta, Norlanti ja Itämaa eli Suomi. Itämaa-nimitys oli itse asiassa aktiivisessa käytössä vähemmän aikaa kuin yleisesti luullaan, sillä viimeistään keskiajan lähestyessä loppuaan Itämaan rinnalla alkoi yleistyä ”Suomi” koko alueen nimenä. Tässä ei ole mitään erikoista, sillä on tavallista, että tietyn maantieteellisen kokonaisuuden keskeisimmän ja kehittyneimmän maakunnan nimi alkaa vähin erin merkitä koko aluetta; Anglia oli alun perin pieni osa koko Englantia, mutta antoi lopulta nimensä koko maalle, ja vastaavasti ”Ranska” käsitti vielä karolingiajalla vain Pariisin lähiympäristön (nyk. Île-de-France), mutta nyt se on jo yli vuosituhannen ajan ollut koko maan nimi. Suomen tapauksessa vastaava rooli oli tietenkin sillä Itämaan kolkalla, jota nykyään kutsumme Varsinais-Suomeksi.

Keskiaikainen Suomi oli siis muodollisesti herttuakunta, mutta statuksella ei juurikaan ollut käytännön merkitystä – ellei sitten verotulojen lähteenä kulloisellekin yleensä Ruotsissa asuvalle ja Suomen hallintoasioihin yleensä millään lailla osallistumattomalle herttuan tittelin kantajalle. Tärkeämpiä maallisen vallan yksiköitä olivat käytännössä linnaläänit, joita oli vuoden 1400 paikkeilla kahdeksan. Läänejä johtivat linnapäälliköt eli linnanvoudit, joiden päätehtäviä olivat veronkannosta ja maanpuolustuksesta huolehtiminen. Linnalääneistä merkittävimpiä olivat Turun ja Viipurin läänit. 1300-luvun alkupuolella Turun linnan päälliköllä oli sen verran suuri valta, että häntä kutsuttiin ”Suomen päämieheksi” (”capitaneus Finlandiae”), ja hänen alaisiaan olivat kaikki läntisen Suomen linnat. Kuitenkin Viipurin linnanherra oli siinä määrin itsenäinen toimija, että Itämaa koostui tuolloin käytännössä kahdesta läänistä. Tilanne muuttui, kun kuningas Maunu Eerikinpoika vuonna 1340 nimitti suosikkinsa koko Suomen käskynhaltijaksi siten, että tämän alaisuuteen tuli myös Viipurin linna. Juuri tässä yhteydessä itse asiassa otettiin käyttöön nimitys Itämaa, ja tuolloin Suomi muodosti käytännössä yhden hallintoyksikön Ruotsin kuningaskunnan puitteissa. Tämä tilanne ei kestänyt kauaa. Myös lainkäytön näkökulmasta Suomi yhtenäistyi 1300-luvun kuluessa, kun Maunu Eerikinpojan ns. maanlait tulivat voimaan ja koko Itämaa muodosti yhden laamannikunnan. Laamannikunta tosin jaettiin kahtia myöhemmin 1400-luvulla.

Mutta oli yksi hallinnollinen rakenne, joka todella yhdisti koko maantieteellisesti suurta, pitkien erämaataipaleiden toisistaan erottamien maakuntien ja heimojen kokonaisuutta kautta koko keskiajan ja hieman uuden ajankin puolelle. Tarkoitan Turun hiippakuntaa, sillä historiamme varhaisina vuosisatoina juuri tällä paikalliskirkollamme oli yhteisen suomalaisen identiteetin synnyssä rooli, jota ei kannata vähätellä. Vielä Agricolalle ”Suomi” oli ennen muuta hiippakunta, sillä ”teme coco Hijpakunda Somen maxi cutzutan”, kuten kirjakielemme isä toteaa Uuden testamentin käännöksensä esipuheessa (1548). Varhemmin keskiajalla hiippakunnan rooli syntyvää kansakuntaa kokoavana ja rakentavana tekijänä oli vielä paljon suurempi.

Hiippakunnan varhaisin historia 1100-luvun puolella on vielä suurelta osin legendojen verhoamaa. Varmasti tiedetään vain se, että alun perin piispanistuin ei ollut Turussa vaan sieltä noin kahdenkymmenen kilometrin päässä sijaitsevassa Nousiaisissa, joka tuolloisen käsityksen mukaan sijaitsi ”Pohjois-Suomessa” – Pohjois- ja Etelä-Suomen rajana pidettiin Aurajokea. Nousiaisista se siirrettiin Turun lähelle Koroisiin vuoden 1230 paikkeilla ja vasta noin 1290 nykyiselle paikalleen Turun Unikankareelle. Juuri noihin aikoihin Unikankareelle alettiin näet rakentaa katedraalia eli tuomiokirkkoa, alkuvaiheessaan nykyistä huomattavasti pienempänä ja lisäksi sakastia lukuun ottamatta puurakenteisena. Kirkko vihittiin vuonna 1300 suurin juhlallisuuksin ja samalla sinne siirrettiin marttyyripiispa Henrikin reliikit Nousiaisista.

Vuosi 1300 on muutenkin merkittävä, sillä silloin piispana oli ensimmäistä kertaa syntyperäinen Suomen mies, Maunu I. Jatkossa kotimaisten ja suomen kieltä taitavien miesten osuus hiippakunnan ja siten koko Itämaan / Suomen johdossa kasvoi tasaisesti, ja vuonna 1385 piispaksi vihitystä Bero Balkista lähtien kaikki piispamme olivat kotimaisia miehiä. Piispoja valikoitui erityisesti suomalaisista ja suomalaistuneista rälssisuvuista, sellaisista kuin Balk, Tawast, Suurpää, Särkilahti ja Kurki. Myös Suomen vanhin ja vielä nykyäänkin toimiva virasto eli 1200-luvun lopulla perustettu Turun tuomiokapituli oli kotimaisten miesten käsissä. Tässäkin mielessä Turun hiippakunta oli pikkuhiljaa kehittyvän kansallisen identiteetin kannalta tärkeä instituutio, sillä ainakin suuria keskuslinnojamme (Turun linna, Hämeen linna, Viipurin linna, myöhemmin myös Olavinlinna) johtivat jokseenkin poikkeuksetta syntyperältään ruotsinmaalaiset tai saksalaiset ja unionikaudella usein myös tanskalaiset miehet, eikä laamannienkaan joukossa ainakaan alkuvaiheessa tainnut kovin montaa syntyperäistä suomalaista olla.

Novgorodilaiset polttivat ensimmäisen tuomiokirkon jo vuonna 1318, minkä jälkeen se oli pitkään raunioina. Hyvän aikaa Pähkinäsaaren rauhan jälkeen kirkko rakennettiin kuitenkin uudelleen entistä ehompana ja myös isompana. Siinä missä kyseinen rauhansopimus määritti ensimmäistä kertaa Suomen itärajan – pohjoisimmilta osiltaan tosin epämääräisenä ja kiistanalaisenakin – Suomen ensimmäinen läntinen maaraja syntyi vuonna 1346, kun Turun hiippakunta ja Uppsalan arkkihiippakunta sopivat reviiriensä rajaksi Kemi- ja Tornionjokien välimailla Pohjanlahteen laskevan pienen Kaakamojoen. Jokseenkin samaa linjaa pidettiin Suomen ja Ruotsin välisenä rajana aina Haminan rauhaan saakka vuonna 1809, jolloin venäläiset siirsivät rajan nykyisille sijoilleen Tornionjokeen. Keskiaikamme suurimpiin kirkkoruhtinaisiin luettava autuas piispa Hemming kaavaili 1300-luvun puolimaissa toisen hiippakunnan perustamista keskuspaikkanaan Viipuri, mutta se hanke raukesi tai oikeammin sanottuna siirtyi parilla vuosisadalla eteenpäin. Kautta koko keskiajan koko Suomi siis yhtä kaikki muodosti yhden hiippakunnan siinä missä varsinaisen Ruotsin puolella hiippakuntia oli keskiajan lopulle tultaessa peräti kuusi. Suomen kuuluminen yhteen hiippakuntaan epäilemättä vaikutti suomalaisheimoja kansallisesti yhdistävänä tekijänä. Historioitsija Kari Tarkiainen peräti puhuu myöhäiskeskiaikaisesta (so. 1400-luvun jälkipuoliskon) Suomesta ”piispanvaltiona”.

Kirkko oli muutenkin kruunua näkyvämpi esivallan muoto tavalliselle suomalaiselle, sillä jos hän asui – kuten suomalaisten suuri enemmistö asui – vähänkään kauempana ani harvoista kaupungeista (1400-luvun alussa niitä oli yhteensä neljä ja keskiajan lopussakin vain kuusi) tai linnaläänien keskustaajamista, ainoa hänen tapaamansa kruunun edustaja oli useimmiten veronkantaja.

Toki on syytä muistaa, että kruunun lisäksi myös kirkko kantoi veroa, mikä kieltämättä hidasti kristinuskon juurtumista kansan sydämiin. Seurakuntaverkostokin oli keskiajalla harvahko rintamaita lukuun ottamatta, mutta kirkkopitäjiä oli sentään huomattavasti tiheämmässä kuin linnoja, kaupungeista puhumattakaan. Keskiajan lopulla seurakuntia oli kappelit mukaan lukien koko maassa jo yli sata. Tihein seurakuntaverkosto oli manner-Suomen osalta lounaisrannikon tuntumassa ja harveni pohjoiseen ja itään päin mentäessä. Tietyssä mielessä kirkko kulki myös erämaiden osalta edellä ja kruunu seurasi perässä. Piispantarkastuksia pidettiin 1400-luvun alusta eteenpäin säännöllisesti joka kolmas vuosi ja ne saattoivat ulottua Pohjois-Pohjanmaalle sekä sisämaan osalta Savon perukoille saakka. Piispa Maunu II Tawast (piispana 1412—50) joutui eräällä tarkastusmatkallaan Savoon yöpymään talvipakkasilla taivasalla, minkä seurauksena hän rakennutti Sysmän ja Savilahden (nykyinen Mikkeli) seurakuntakeskusten puoliväliin majatalon. Tapaus kertoo karulla tavalla, kuinka harvaanasuttua maata sisä-Suomi vielä oli.

Oma lukunsa olivat hiippakunnasta itsenäiset uskonnolliset sääntökunnat. Keskiajan Suomessa toimineista kolmesta järjestöstä on kansallisesta näkökulmasta mielenkiintoisin Saarnaajaveljien sääntökunta (Ordo Praedicatorum), joka tunnetaan paremmin espanjalaisesta perustajastaan p. Dominicuksesta (1170—1221) johdetulla epävirallisella nimellä “dominikaanit”. Toisinaan heitä kutsuttiin myös “mustiksi veljiksi” asuunsa kuuluvan hupullisen viitan värin takia. Sääntökunta perustettiin Etelä-Ranskassa 1200-luvun alussa ja se levisi hämmästyttävän nopeasti yli koko Euroopan. Kaukaiseen Suomeenkin dominikaanit saapuivat jo vuonna 1249, siis ennen kuin täällä oli vielä edes ainoatakaan kunnon kaupunkia. Tämä on sikäli erikoista, että varhaisemmista luostarisääntökunnista poiketen dynaamisemmat dominikaanit keskittivät toimintansa mieluiten kaupunkeihin. Keskiajan mittaan dominikaanit yhtä kaikki perustivat maahan kaksi konventtia, yhden Turkuun ja toisen Viipuriin. Kyseessä olivat siis konventit, eivät tarkkaan ottaen luostarit, vaikka sellaisina niistä arkikielessä puhuttiin ja sellaisina ne yhä näkyvät Turun kadun- ja paikannimissä. (Samalla tavoin ne näkyivät tietysti aikoinaan myös Viipurissa; ei ole tiedossani, mikä on menetetyn Karjalamme pääkaupungin tilanne nykyään.) Suljetusta luostarista (claustrum) poiketen konventtien asukkaat liikkuivat vapaasti, ja koska keskeinen osa dominikaanien kutsumusta oli saarna- ja sisälähetystyö, he liikkuivat erityisen aktiivisesti ja heidän matkansa saattoivat ulottua syvällekin erämaihin. Pyhän Olavin dominikaanikonventin paikalle Turun Kaskenkadun ja Itäisen Rantakadun risteyksen tuntumaan pystytettiin vuonna 2005 komea muistomerkki “Dominikaanit Turussa”, joka omalla tavallaan kunnioittaa sääntökunnan suurta merkitystä maamme varhaishistoriassa.

Dominikaanit olivat siis periaatteessa hiippakunnasta riippumaton toimija ja vastuussa provinssinsa esimiehelle eivätkä oman alueensa piispalle kuten hiippakuntapapiston kohdalla oli laita. Suomen dominikaanit kuuluivat yhdessä muiden pohjoismaalaisten veljiensä kanssa “Daakian” provinssiin. Heidän itsenäinen asemansa näyttää aiheuttaneen jännitteitä sekä piispan että varsinkin maalaisseurakuntien kirkkoherrojen kanssa, nämä kun joskus kokivat kiertelevien dominikaanien tunkeutuneen omalle reviirilleen. Koska dominikaanit olivat usein selvästi oppineempia kuin seurakuntapapit, he kykenivät näitä tehokkaammin levittämään sanaa täysin oppimattoman rahvaan keskuuteen. On luultavaa, että huomattava osa siitä keskiajan kansanomaisesta suomalaisesta kristinuskosta, joka on säilynyt meille saakka vaikkapa Kanteletar-antologian lauluissa, on alun perin omaksuttu pikemminkin dominikaanien kuin seurakuntapappien saarnoista. Hiippakunnan ja dominikaanien välisistä ajoittaisista jännitteistä huolimatta sääntökunta oli Suomessa niin merkittävässä asemassa, että dominikaaniliturgia otettiin 1300-luvun alussa käyttöön koko hiippakunnassa. Vanhin Suomea varten painettu kirja eli Missale Aboense (Turun messukirja, 1488) oli messutekstien osalta käytännössä dominikaanien messukirjan kopio. Koska reformaatio toteutettiin Suomessa varsin maltillisesti, dominikaaniliturgian jälkiä jäi luterilaisen kirkkommekin varhaisimpaan jumalanpalvelusjärjestykseen, vaikka en voikaan sanoa varmasti tietäväni, kuinka kauan ne siinä säilyivät. Dominikaanivaikutteet näkyivät tai pikemminkin kuuluivat pitkään myös luterilaisessa virrenveisuussa. Hiippakuntapapistosta poiketen dominikaanit olivat taustaltaan pääosin kansainvälistä väkeä, ja he siirtyivät tiheään provinssista ja konventista toiseen eivätkä siksi välttämättä osanneet kunnolla Suomessa käytettyjä kansankieliä. He tarvitsivat siis saarnatessaan usein tulkkeja. Hiippakuntapapiston kohdalla tilanne oli toinen, sillä ao. seurakunnan alueella puhutun kansankielen osaaminen kuului 1300-luvulta lähtien heidän pätevyysvaatimuksiinsa, ja siitä ei juurikaan tingitty.

Ensimmäiset vielä vaatimattomat yritykset saattaa suomen kieltä kirjalliseen asuun tehtiin nimenomaan kirkollisiin tarkoituksiin jo hyvän aikaa ennen reformaatiota ja Mikael Agricolaa. Vaikka keskiajalla messuliturgia oli pääosin latinankielinen, saarnat samoin kuin kaikki katekeesin luontoinen kansanopetus ja erityisesti sielunhoito (käytännössä lähinnä rippi) olivat luonnollisesti kansankielisiä, ja keskiajan loppua kohden kansankielen merkitys kirkollisessakin elämässä vain kasvoi. Tavallisen kristityn oli osattava omalla kielellään vähintään Uskontunnustus, Isämeidän, Terve Maria sekä rippisanat eli Confiteor, ja Turun hiippakunnan kansliassa tiedetään laaditun standardisoitu suomalainen kieliasu näitä rukouksia varten levitettäväksi kaikkiin seurakuntiin. Myös saarnakonsepteja on epäilemättä laadittu suomen kielellä, vaikka näitä kirjapainotaitoa edeltäviä tekstejä ei olekaan säilynyt jälkipolville; pidetään todennäköisenä, että Agricolan suomi nojautui ainakin joiltain osin tähän jo keskiajalla tehtyyn pohjatyöhön, vaikka hän itse väittääkin lähteneensä täysin nollasta.

Varhaisin eksplisiittinen esitys Suomen keskiaikaisista kielioloista on peräisin Olaus Magnuksen Pohjoisten kansojen historiasta (Historia de gentibus septentrionalibus, 1555). Vaikka kuvaus on peräisin oikeastaan jo uuden ajan puolelta, se epäilemättä on pääosin validi myös keskiajan vuosisatojen osalta. Olaus Magnuksen mukaan Suomessa puhuttiin yleisesti viittä kieltä, jotka olivat suomi, ruotsi, saksa, venäjä ja saame. Venäjää lienevät puhuneet lähinnä itärajan takaa rauhallisina aikoina tulleet kulkukauppiaat, ja saame taas oli yleinen viljelemättömillä erämaaseuduilla eli ”lapeissa”, joita oli paljon vielä suhteellisen etelässäkin. Toisin kuin luulisi, ruotsilla ei välttämättä vielä ollut maassamme sellaista prestiisikielen statusta kuin myöhemmin. Latina, linguarum regina, hallitsi itsestään selvästi kirkon ja oppineisuuden kielenä, mutta elävien kansankielten joukossa erityisasema kuului koko Itämeren alueen lingua francalle eli alasaksalle, jota useimmat kaupunkiemme porvarit puhuivat elleivät äidinkielenään niin vähintään työkielenään. Jo 1300-luvun alussa linnan ympärille syntynyt mutta vasta vuonna 1403 viralliset kaupunginoikeudet saanut Viipuri on siitä mielenkiintoinen poikkeus, että sen porvareiden joukossa oli selvästi enemmän suomea äidinkielenään puhuvia kuin muissa kaupungeissa, vaikka raatia hallitsevat mahtavimmat porvarissuvut sielläkin olivat saksalaistaustaisia.

Suomen kieli oli eräässä historiamme vaiheessa syvässä alennustilassa ja sitä näytti uhkaavan sama kohtalo kuin vaikkapa iiriä eli katoaminen tai ainakin taantuminen kaukaisimpien syrjäseutujen rahvaan kieleksi. Tuo tilanne kuitenkin ajoittuu huomattavasti keskiaikaa myöhäisempään kauteen 1700- ja 1800-lukujen vaihteen tienoille. Vielä 1600-luvun alussa suomi oli säätyläistenkin parissa jokapäiväinen käyttökieli (joskaan ei välttämättä äidinkieli), mutta tuon vuosisadan kuluessa maamme eliitti pitkälti ruotsalaistui. Toisin kuin ehkä voisi luulla, suomi ei ollut keskiajalla mitenkään ylenkatsottu kieli – tai ei ainakaan sen ylenkatsotumpi kuin muutkaan elävät kansankielet –, pikemminkin päinvastoin sen osaamista pidettiin hyödyllisenä erityisesti kauppiaiden keskuudessa. Ylipäätään kielillä ei tuohon aikaan vielä ollut aivan nykyisen kaltaista merkitystä identiteetin kannalta, vaan suhde niihin oli enemmän käytännöllinen. Jostain 1200-luvun puolivälistä peräisin olevaa ilmeisesti karjalankielistä novgorodilaista tuohiasiakirjaa pidetään vanhimpana säilyneenä itämerensuomalaisena tekstinä, mutta sen tulkinnasta ei vallitse yksimielisyyttä. Varmuudella vanhin kirjoitettu ja meidän aikoihimme säilynyt selvästi tunnistettava suomenkielinen lause on peräisin 1400-luvusta alusta; tuolloinen Turun piispa oli opettanut lauseen jollekulle Suomessa liikkuneelle saksalaiselle pyhiinvaeltajalle, joka oli merkinnyt sen muistiin oman ortografiansa mukaisesti. Tuon eri puolilla Pohjolaa ja Baltiaa samoilleen saksalaisen matkapäiväkirja löytyi Nürnbergin kaupunginkirjastosta, ja siihen tallennettu lause näyttää tältä: ”Mÿnna tachton gernast spuho somen gelen Emÿna daÿda”; nykysuomeksi se kuuluisi osapuilleen näin: ”Puhuisin mielelläni suomen kieltä, [mutta] en osaa”.

Turun piispa oli keskiajalla Suomen vaikutusvaltaisin mies, ja hän erosi eri linnojemme päälliköistä sikäli, että piispan mielenkiinto kohdistui paitsi universaalikirkon myös johtamansa paikalliskirkon eli käytännössä Suomen etuun, kun taas linnanherrat ajoivat omien lääniensä ja / tai koko kuningaskunnan etua. Noihin aikoihin oli muuallakin Euroopassa sääntönä, että piispoilla oli paitsi hengellistä myös maallista valtaa, mutta Suomen tapauksessa tämän tosiasian merkitys korostui siitä syystä, että koko maa muodosti yhden hiippakunnan, joka tosin oli vähäväkinen mutta maantieteellisesti laajimpia koko läntisessä kristikunnassa. Piispan ajallinen valta toimi periaatteessa yhteistyössä kruunun kanssa, mutta se muodosti tälle myös terveellisen vastapainon ja oli yksi niistä tekijöistä, jotka keskiajalla rajoittivat kuninkaan valtaa ja estivät sitä kehittymästä absolutismiksi. Suomessakin piispallisen vallan tukena oli omaa asevoimaa sekä Kuusiston järeä piispanlinna nykyisessä Kaarinan kunnassa noin kymmenen kilometrin päässä Turun keskustasta. Se, että reformaattorikuningas Kustaa Vaasa antoi käskyn hävittää Kuusiston linnan, kertoo jotain sen merkityksestä samoin kuin siitä, kuinka Ruotsi alkoi uuden ajan alussa ottaa ensimmäisiä askeleitaan kohti absolutismia.

Keskiajalla Turun piispoilla oli koko valtakuntaa ajatellenkin merkitystä, sillä he kuuluivat muutaman muun Suomen herran kanssa virkansa puolesta kuningaskunnan valtaneuvostoon (riksrådet) eli kuninkaan valtaa tasapainottavaan elimeen, jolla oli aidosti sekä toimeenpano- että tuomiovaltaa. Suomen rooli ainakin teoriassa tasavertaisena osana kuningaskuntaa oli selvä viimeistään vuodesta 1362 eteenpäin, sillä silloin suomalaisille myönnettiin oikeus osallistua kuninkaanvaaliin – tuohon aikaan ei vielä ollut kyse perinnöllisestä monarkiasta. Päätöksestä kertovassa asiakirjassa todetaan Itämaan muodostavan yhden hiippakunnan ja yhden laamannikunnan sekä siitä syystä katsotaan kohtuulliseksi, että sen asukkaat tulisivat osallisiksi samasta oikeudesta kuin kuningaskunnan muidenkin osien asukkaat: ”Sen tähden joka kerta, kun kuningas on valittava, on [Suomen] laamannin tultava valittujen pappien ja kahdentoista talonpojan kanssa valitsemaan kuningasta koko Itämaan kansan puolesta.” Valtiopäivälaitoksen, jota ei pidä sekoittaa yllä mainittuun valtaneuvostoon, vakiintuessa myöhemmin oli vain luontevaa jatkoa keskiaikaiselle kuninkaanvaalille, että Suomenkin kaikki neljä säätyä – keskieurooppalaisesta feodaalisesta käytännöstä poiketen myös talonpojat muodostivat Ruotsissa yhden valtiosäädyn – lähettivät edustajiaan valtiopäiville. Tältä osin puhe Suomesta ”Ruotsin siirtomaana” on omanlaistaan pölhöpopulismia. (Toki Suomen osin autioituneiden rannikoiden asuttaminen varhaiskeskiajalla ruotsinmaalaisilla talonpojilla oli “kolonisaatiota” sanan tarkassa merkityksessä.)

Edellä sanottu ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö Suomen asema osana Ruotsia olisi ollut erityisesti suurvaltakaudella ja sen jälkeenkin monin tavoin vaikea ja epäoikeudenmukainen. Aiemmin jo viittasin suomen kielen surkeaan tilaan aivan Ruotsin vallan loppuaikoina ja vielä autonomia-ajan alussakin. Jos Ruotsin valta olisi jatkunut pidempään, suomelle olisi hyvinkin saattanut käydä samoin kuin iirille, kymrille tai bretonille. Ajatelkaamme myös sotilasrasitusta, joka 1600-luvulla kohdistui Suomeen selvästi raskaampana kuin muuhun valtakuntaan; vaikka kaikista Ruotsin alamaisista suomalaisia oli noin neljännes, he muodostivat suurvaltakauden talonpoikaisen asevelvollisuusarmeijan miehistöstä hyvinkin kolmanneksen. Noin vuosisadan kestäneellä suurvaltakaudella yli sata tuhatta Suomen miestä parhaassa iässään menehtyi kaukaisilla mailla ja itselleen jokseenkin turhanpäiväisen asian puolesta; väkilukuun suhteutettuna menetykset olivat yli kymmenkertaiset verrattuna Suomen 1900-luvulla käymiin sotiin. Vaikka isonvihan ja erinäisten nälkävuosien aiheuttamat kärsimykset eivät tietenkään lähtökohtaisesti olleet Ruotsin keskushallinnon syytä, sen usein osoittama välinpitämättömyys ilman muuta pahensi niitä. Ruotsin vallan parin viimeisen vuosisadan aikana Suomen ja emämaan suhde muistutti monin tavoin Irlannin ja Englannin välistä suhdetta. 1700-luvulla Suomessa yleistyivät käsitykset siitä, että maata ja varsinkin sen puolustusta laiminlyötiin, ja vuosisadan puolivälissä myös Tukholmassa herättiin ymmärtämään tämä, mutta se saattoi tulla liian myöhään. Todellisuuteen heräämisen konkreettisimpia ilmenemismuotoja on Helsingin edustalle noussut ”Pohjolan Gibraltar”, Viaporin huippumoderni ja oletetusti voittamaton linnoitusjärjestelmä; mutta vain muutama vuosikymmen myöhemmin linnoituksen valmistumisesta kävi ilmi, että järeistäkään bastioneista ei ole apua, jos henki on kadonnut.

Mistään Suomen “kiitollisuudenvelasta” Ruotsille on siis turha puhua, vaikka väitteitä velan olemassaolosta saatettiin erityisesti 1800-luvulla esittää. Kyllästyttyään kuulemaan moista soopaa talonpoikaissäädyn fennomaaninen valtiopäivämies Antti Puhakka vaati joskus vuosisadan jälkipuoliskolla nokkelasti nähtäväkseen “alkuperäisen velkakirjan”, mutta silti velka-ajatus kummitteli pitkälle 1900-luvun puolelle ja näkyi vielä Mannerheimin talvisodan päätyttyä antamassa päiväkäskyssä, missä se todettiin nyt lopullisesti kuitatuksi; jos mitään velkaa ylipäätään koskaan olikaan, niin eiköhän se kuitenkin tullut kuitatuksi jo vuosisatoja aikaisemmin, Breitenfeldissa, Lützenissä tai viimeistään Pultavassa…

Sitä mukaa kun 1700-luku eteni, alkoi Suomen vähälukuisen säätyläistön tietyissä osissa kasvaa tyytymättömyys Ruotsin valtaa kohtaan ja nousta oraalle jopa ajatuksia itsenäisyydestä tai ainakin itsehallinnosta jonkin muun vallan siipien suojissa; siitä, mikä se ”muu valta” olisi käytännössä voinut olla, ei tietenkään ollut epäilystä. Jo pikkuvihan aikana 1742 Venäjän keisarinna Elisabet Petrovna yritti houkutella suomalaisia vaihtamaan puolta lupailemalla näille itsenäisyyttä omassa suojeluksessaan, mutta tuossa vaiheessa hankkeesta ei vielä tullut mitään. Ajatus saattoi kuitenkin jäädä kytemään, eivätkä Ruotsin vallan loppuajat huonosti harkittuine Kustaan sotineen ainakaan irtautumishaluja vähentäneet. Kun aika oli kypsä ja ulkopoliittiset konjunktuurit suosiolliset, Suomen eliitin valtaosa sitten vaihtoi isäntää ehkä yllättävänkin kivuttomasti, vaikka rahvaalla vallanvaihdon hyväksymisessä menikin hieman kauemmin.

Olimmepa muuten mitä mieltä hyvänsä reilun vuosisadan kestäneestä autonomian ajasta, ei kukaan kiistäne sitä, että suomen kielen aseman ja Suomen kansallisen herätyksen kannalta vallanvaihto oli hyvä uutinen. Uusi valta alkoi eräässä vaiheessa tukea sekä suomen kielen asemaa että suomenkielisen rahvaan yhteiskunnallista nousua. Tässä yhteydessä on toisarvoista, että se menetteli näin puhtaasti itsekkäistä syistä, siis luodakseen vastapainon maan jo täysin ruotsalaistuneelle eliitille, jonka lojaaliutta se epäili – tosin ainakin sortovuosiin saakka enimmäkseen perusteetta. Suomalaisten kansallinen identiteetti nykymuodossaan syntyi toden teolla juuri autonomian aikana, ja suomen kirjakielikin kehittyi 1800-loppuun mennessä kankeasta ja svetisismejä vilisevästä “pipliasuomesta” jokseenkin nykyiselleen, so. kaiken tasoisiin kirjallisiin tarkoituksiin ja varsinkin kansansivistyksen kohottamiseen soveltuvaksi välineeksi. Tässä kaikessa riitti tehtävää hyvinkin parin miespolven elämäntyöksi, mutta noilla 1800-luvun kansakunnanrakentajilla oli takanaan vuosisatojen aikana tehty pohjatyö, jota ilman heidän omatkaan ponnistuksensa tuskin olisivat kantaneet hedelmää ainakaan samassa määrin kuin ne lopulta kantoivat.

Tuntemamme suomalaisuuden varsinainen kivijalka laskettiin todellakin jo keskiajalla. Pohditaan tämän tosiasian käytännön seurauksia vielä hetki. Ruotsin vallan vakiintumisen ja katolisen kirkon rantautumisen Suomeen ymmärretään liittyvän kiinteästi toisiinsa, eikä se täysin väärä tulkinta olekaan. Erityisesti ns. Vakka-Suomessa ensimmäiset kristinuskon merkit ovat huomattavasti varhaisempia kuin Ruotsin valta, mutta kieltämättä vasta Ruotsin kruunun sitoutuminen lähetystyön tukijaksi teki sen hedelmistä kestäviä ja levitti niitä laajemmalle. Historiassa on perinteisesti tunnettu kolme “ristiretkiksi” luonnehdittua sotilasoperaatiota 1100- ja 1200-luvuilla, joilla Ruotsi tuki kristinuskon levittämistä Suomeen. Nämä aikajärjestyksessä ensin (Varsinais-)Suomeen, sitten Hämeeseen ja viimeiseksi Karjalaan tehdyt retket ovat sinänsä kiistatta tapahtuneet, mutta nykykäsityksen mukaan niiden volyymia ja merkitystä on vahvasti liioiteltu. Suomenkin siirtymisessä läntisen kristikunnan piiriin on yhtä kaikki ns. miekkalähetyksen piirteitä. On siis kuitenkin syytä muistaa, että kirkko juurtui ainakin lounaisimpaan osaan maata selvästi aikaisemmin kuin Ruotsin kruunu. Vielä 1200-luvun alussa olisi siksi toisekseen asiallisempaa puhua Svean kuningaskunnasta, sillä jokseenkin yhtenäinen Ruotsin valtakunta syntyi aikaisintaan tuon vuosisadan loppupuolella. Emämaan sisäinen valtiollinen järjestys oli siis tuolloin vielä sen verran levällään ja keskinäiset valtataistelut työllistivät sen hallitsevia sukuja siinä määrin, että Ruotsin kruunun voi katsoa todella alkaneen juurtua Suomeenkin vasta 1300-luvun puolella.

Vielä 1200-luvulla näytti itse asiassa mahdolliselta, että Suomesta olisi voinut muodostua Ruotsin kruunusta erillinen kirkollinen läänitys, joka olisi ollut suoraan paavin alainen. 1200-luvun alkupuolella tätä vaihtoehtoa ajoi tarmokas englantilaissyntyinen piispa Tuomas, joka on piispoistamme järjestyksessä neljäs, mutta ensimmäinen, josta meillä on historiallisen tiedon kriteerit täyttävää varmaa informaatiota. Tuomaan hanke jäi suunnitelman asteelle, mikä voi olla hyväkin, sillä vastaavan kaltaisista rakenteista ei tarvitse hakea esimerkkejä Baltiaa kauempaa; siellähän näiden läänitysten hallintoa hoitivat etelämpänä Saksalainen ritarikunta (Ordo Teutonicus), Liivinmaalla ja Virossa puolestaan edelliseen läheisesti kytkeytynyt Kalpaveljien ritarikunta (Ordo Livonicus), eikä näiden kurittomien ritarijärjestöjen vallasta seurannut paikallisille talonpojille juuri mitään hyvää. On huomattava, että lähes yksinomaan miekkalähetyksen keinoin käännytetyissä Baltian provinsseissa kansa omaksui kristinuskonkin selvästi pintapuolisemmin kuin Suomessa, missä kansan evankeliointi oli pitkälti ylempänä mainittujen saarnaajaveljien eli dominikaanien käsissä. Keskiaikaisten ja myöhempienkin aikojen baltialaisten alkuperäisväestöjen kohdalla puhe muukalaisvallasta tai jopa siirtomaaherruudesta ei välttämättä ole liioittelua.

(Baltian miekkalähetykseen liittyy suomalaisittain mielenkiintoinen yksityiskohta. Näistä tapahtumista kertova Henrik Lättiläisen laatima Liivinmaan kronikka 1200-luvun alusta mainitsee useampaankin otteeseen virolaisten käännytykseen osallistuneen papin nimeltä Petrus Kaikewalde de Vinlandia. Nimi on tulkittu suomalaiseksi Kaukovallaksi tai Kaikkivallaksi. Erityisesti Kaukovalta tiedetään tuon aikaisessa Karjalassa yleiseksi nimeksi. Mikäli oletus tämän isä “Pietari Kaukovallan” suomalaisuudesta pitää paikkansa, kyseessä olisi yksi varhaisimmista historian tuntemista suomalaisista ja ilman muuta ensimmäinen tunnettu suomalainen pappi. Läheisen kielisukulaisuudenkin takia suomalainen kyllä sopisi hyvin virolaisten evankeliointiin. Aivan kirkossa kuulutettuna tämän papin suomalaisuutta ei kuitenkaan voi pitää.)

Vähäväkisellä ja hajanaisella Suomella tuskin olisi ollut tuossa vaiheessa edellytyksiä itsenäisyyteen, ja kaikista tuolloin tarjolla olevista mahdollisuuksista ajautuminen osaksi Ruotsin kuningaskuntaa oli Suomelle vähiten huono vaihtoehto, ellei nyt aivan onnenpotku. Baltian saksalaisista rosvoparoneista oli jo puhetta, mutta tarjolla oli heitäkin huonompi vaihtoehto, ja se olisi ollut joutuminen idän valtapiiriin. Tuossa vaiheessa itää edusti lähialueillamme muodollisesti ruhtinaan johtama Novgorodin kauppatasavalta, joka ei vielä olisi ollut erityisen ankara herra, sillä se jätti valtapiiriinsä kuuluvat pohjoiset, enimmäkseen suomensukuiset heimokansat pitkälti omiin oloihinsa. Ylipäätään varhainen Novgorod oli muun muassa kiinteiden Hansa-suhteidensa ansiosta eurooppalaisempi valtio kuin useimmat muut Venäjän ruhtinaskunnista. Mutta aikanaan Novgorodia seurasi pitkän tataari-ikeen puoliksi aasialaistama Moskova, eikä tarvinne perustella, miksi sen herruus olisi merkinnyt kansallemme katastrofia; pikainen silmäys rajan väärälle puolelle jääneiden itämerensuomalaisten lähisukukansojen nykytilaan riittänee. Ruotsin vallan vakiintuminen ja jo sitä aikaisemmin tapahtunut katolisen kristinuskon varhaiskylvö tälle niemelle merkitsivät pitkällä aikavälillä sitä, että Suomi ankkuroitui osaksi länsimaista sivilisaatiota. Pitänee paikkansa, että kristinuskon ensikosketus meillä on itäistä perua, minkä voi päätellä keskeisen uskonnollisen sanastomme slaavilaisista juurista. Nuo usein mainitut ”risti”, ”pappi”, “pakana” ja ”Raamattu” sekä muut itäiset lainat eivät kuitenkaan muuta miksikään sitä tosiasiaa, että vakiintunut kirkkojärjestyksemme tuli nimenomaan lännestä.

Länsimaanakin Suomi on aina ollut rajamaa, itse asiassa yksi itäisimmistä länsimaista, ellei itäisin. Siitä syystä myös kansankulttuurissamme on itäisiä sävyjä, joissa ei tietenkään ole mitään häpeämistä. Toinen aspekti itäisyyteemme on turvallisuuspoliittinen, ja sekin on näkynyt aivan alusta saakka. Viipuri sai 1400-luvulla ympärilleen muurin ainoana keskiaikaisista kaupungeistamme – eikä muurein ympäröityjä kaupunkeja ollut kovin montaa varsinaisen Ruotsinkaan puolella. ”Raja railona aukeaa”… Yhteiskuntajärjestelmänsä ja poliittisen kulttuurinsa puolesta Suomi kuuluu Pohjoismaihin, mutta turvallisuuspoliittisessa mielessä sillä on paljon yhteistä Baltian maiden ja Puolankin kanssa. Suomen pitkän historian saatossa reunavaltiopolitiikka muodossa tai toisessa on noussut esiin turvallisuuspoliittisena vaihtoehtona useammin kuin kerran, ja nähtäväksi jää tuleeko tuore jäsenyytemme puolustusliitto NATOssa lisäämään yhteistyötä edellä mainittujen intermarium-maiden kanssa yhteistä vuosisataista uhkaa vastaan.

Suomalaisessa kulttuurielämässä länsimaisuus näkyi jo varhain, vaikka kansankulttuurissa oli (ja on toki edelleen) hyvinkin kauas itään, aina Siperiaan saakka ulottuvia juuria. Itäiset juuret näkyvät selvinä 1800-luvulla kootussa, Elias Lönnrotin kokoamassa ja toimittamassa, osin sepittämässäkin Kalevala-eepoksessamme. Lönnrotin tiedetään tarkoituksella karsineen kristillisiä teemoja kokoamistaan Kalevalan runoista, koska tarkoitus oli luoda eepos kristinuskon tuloa edeltävästä Suomesta ja Karjalasta sellaisina kuin Lönnrot kuvitteli niiden olleen.

Länsimaiset vaikutteet ovat Kalevalaa selvemmin nähtävissä niin ikään Lönnrotin kokoamassa jo ohimennen mainitussa Kanteletar-antologiassa. Kantelettaren runoja hallitsee sama nelipolvinen trokeemitta kuin kansalliseepostammekin, mutta tästä poiketen siinä on myös sävyjä keskieurooppalaisesta balladi- ja ritarilyriikasta. Kantelettaren erottaa Kalevalasta myös kristinuskon näkyvämpi asema, ja sellaisena se epäilemättä heijastelee Kalevalaa aidommin suomalaista kansanuskoa kristinuskon saapumisen jälkeen. Kantelettaren runoista suurin osa on merkitty muistiin suhteellisen myöhään, huomattava osa vasta Lönnrotin itsensä merkitsemänä, mutta suullisena perintönä ne juontavat juurensa keskiajaltamme. Kokoelmaan sisältyvä pitkä Elinan surma pohjautuu myöhäiskeskiaikaiseen traagiseen tositarinaan. Sellaisista Kantelettaren kristillisperäisistä runoista kuin ”Mataleenan virsi”, ”Neitsyt Maarian” virsi tai ”Katso Kiesus karjaistani” saa nähdäkseni hyvän kuvan siitä osin vielä puolipakanallisesta kansanuskosta, joka meillä vallitsi viimeistään keskiajan lopun paikkeilla ainakin Lounais-Suomessa ja Hämeessä, vähemmässä määrin ehkä jo Savossa ja Karjalassakin.

Kansanomaista Kanteletarta selvemmin kulttuurimme varhaiset länsimaiset juuret näkyvät erään suomalaissyntyisen ylioppilaan Saksassa 1500-luvun lopulla ensimmäistä kertaa julkaisemassa kokoelmassa Piae Cantiones (”Hurskaita lauluja”), joka oli maassamme yleisessä käytössä 1800- luvulle saakka. Kokoelman lauluista monet ovat ymmärrettävästi yleiseurooppalaisia ja – pohjoismaisia, mutta osa on myös Suomessa ja suomalaisten omiin tarpeisiin syntyneitä. Mahdollisesti jo 1300-luvulla pyhän Henrikin legendan pohjalta Turun hiippakunnassa sepitettyä hymniä ”Ramus virens olivarum” voi eräässä mielessä pitää Suomen ensimmäisenä kansallislauluna. Laulun alkuperäisen latinankielisen kertosäkeen alle olen sulkeistanut sen kohtalaisen sanatarkan suomennoksen:

Ergo plebs fennonica,

gaude de hoc dono

quod facta es catholica

verbi dei sono.

–

(Niinpä kansa Suomen maan,

iloitse, kun kerran

sun katoliseks’ armossaan

teki sana Herran.)

Useimpien muiden Piae Cantiones -kokoelman laulujen tavoin myös ”Ramus virens olivarum” – hymni säilyi yli reformaation, ja nykyään se on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon virsikirjassa virsi numero 759. Virren nimi on vanhaan tapaan otettu sen ensimmäisistä sanoista, jotka on suomennettu melko uskollisesti muotoon ”Tuo lehvää öljypuiden / (kyyhkynen nokassaan)”. Sen sijaan kertosäettä luterilaisen puhdasoppisuuden vesuri on hieman runnellut, sillä nykymuodossaan se kuuluu näin: ”Riemuitse, Suomen kansa / ja Herraa armostansa / ylistä palvoen.” Parempi toki tuokin kuin ei mitään… Kaiken kaikkiaan luterilainen reformaatio karsi keskiaikaisesta traditiostamme yhtä ja toista, mutta säilytti siitä sentään kaiken oleellisen. Siltä pohjalta oli 1800- luvun kansakunnanrakentajienkin hyvä ponnistaa.

–

Mika Keräsen ”Viisi kansakuntaa. Kirjoituksia nationalismista” on saatavilla Kiukaan verkkokaupasta.

–

–