Kulttuurisodan karnevaalitunnelmissa

KALLE KALPA

–

Suomi täyttää tulevana perjantaina 107 vuotta, ja myös valtiolla on syntymäpäiväjuhlansa, joka johdonmukaisesti itsenäisyyspäivänä tunnetaan. Suomessa juhla on, ehkä kansanluonteeseen ja maan historiaan sopivasti, tunnelmaltaan aika vakava ja juhlallinen. Karnevaalihenkisyys ei ole ensimmäinen itsenäisyyspäivään liittyvä mielleyhtymä. Yksi poikkeus tähän tosin on, ja kuten mauttomuuksissa yleensä, asialla on jälleen poliittinen vasemmisto.

Itsenäisyyspäivän osaksi näyttää nimittäin jo yli vuosikymmenen ajan tulleen toisaalta vasemmiston syvän päädyn karnevalistinen katurähinöinti, joka viime vuosina on keskittynyt 612-kulkueen kiusaamiseen. Tätä ennen oli muita kohteita, yleensä linnanjuhlat, milloin minkäkin vastustamisen verukkeella.

Toinen karnevaalitunnelman luoja on salonkikelpoisempi vasemmisto, jolle etenkin viime päivät ovat muodostuneet iloiseksi valehtelukarnevaaliksi. Kimmokkeen tälle lienee antanut Sarastuksestakin tuttu (mutta ennen kaikkea muista ansioistaan, etupäässä akateemisesta historiantutkimuksesta ja sen popularisoinnista tunnettu) kansanedustaja, dosentti Teemu Keskisarja. Olemukseltaan nukkavieru ja stoalainen Keskisarja nimittäin on tämän vuoden 612-kulkueen juhlapuhuja. Vuosien saatossa puhujina on ollut niin nimekkäitä kuin vähemmänkin nimekkäitä hahmoja. Osa heistä on avoimen poliittisia, toiset vähemmän sitä. Ehkäpä tietty kirjavuus myös osaltaan alleviivaa tapahtuman kansalaisluonnetta.

Vuodesta toiseen mediassa, niin toimitetussa kuin sosiaalisessa, nähdään samat väitteet. Pieni osa niistä on faktisesti tosia, suuri osa puolitotuuksia, ja osa suoranaisia valheita. Vuosien mittaan valheellisia tietoja ovat esittäneet kaikki suuret mediatoimijat, oikaisujakin niihin on vaadittu, vaihtelevalla menestyksellä. Narratiivi on kuitenkin vuodesta toiseen sama, eikä lukijana aina voi välttyä siltäkään epäilyltä, että valehtelu olisi tietoista.

Siinä, että poliittinen vasemmisto valehtelee, ei ole mitään uutta. Huolta sen sijaan herättää, että ammattijournalistit asettavat poliittisen vakaumuksensa ammattietiikkansa edelle. Journalistin ohjeita pidetään yleisesti journalistisen etiikan perusnormina. Oikeudellisesti sitovaa vaikutusta tällaisella eettisellä ohjeella ei tietenkään ole, mutta ammattietiikka ei olekaan lakia, vaan etiikkaa.

Erityisen merkittäviä ovat vallitsevassa mediaspektaakkelissa journalistin ohjeiden kohdat 7, 9, 10, 11 ja 12. Tarkastellaanpa niitä lähemmin, jotta lukijat voivat itse arvioida, kuinka hyvin ohjeita on noudatettu:

JO 7: Journalistin velvollisuus on pyrkiä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen.

JO 9: Tiedot on tarkastettava mahdollisimman hyvin – myös silloin, kun ne on aikaisemmin julkaistu.

JO 10: Hyvää journalistista tapaa on noudatettava myös toisen työtä käytettäessä. Lähde on mainittava, kun käytetään toisen julkaisemia tietoja.

JO 11: Yleisön on voitava erottaa tosiasiat mielipiteistä ja sepitteellisestä aineistosta.

JO 12: Tietolähteisiin on suhtauduttava kriittisesti. Erityisen tärkeää tämä on, kun asia on kiistanalainen tai kun tietolähteellä voi olla hyötymis- tai vahingoittamistarkoitus.

Vuodesta toiseen toistuva väite on 612-kulkueen äärioikeistolaisuus, joka esitetään milloin missäkin muodossa; vain mielikuvitus asettaa tälle rajat. Aivan erityisen kiivasta leimakirveiden heiluttelu on ollut kuluvana vuonna, mutta ei siltä aiempinakaan vuosina ole säästytty.

Ensisijaisena lähteenä voi tietysti käyttää kulkueen järjestävän yhdistyksen omia sivuja. Järjestäjät ovat tarkoin yksilöineet kulkueen tarkoituksen ja aivan erityisen merkillepantavaa on se, että poliittiset tunnukset ovat alusta asti olleet kulkueessa kiellettyjä. Takavuosina kieltoa on joitakin kertoja rikottu, mikä kertoo enemmän kiellon rikkojista kuin kulkueen järjestäjistä.

Mikään valtakunnansalaisuus ei liene sekään, että isänmaallisuutta tematiikkana arvostavat henkilöt usein ovat arvoiltaan jotakin muuta kuin äärivasemmistolaisia; epäilemättä moni sijoittuu poliittisella kartalla enemmän oikeisto- kuin vasemmistoleiriin. Tämä on peruskoulutasoista tietoa, eikä ansaitse sen enempää tarkastelua kuin veden märkyyden olemuskaan.

Tarkastelua sen sijaan ansaitsee se, millä perusteella äärimmäisyysleimaa pyritään nyt ennennäkemättömällä kiukulla lyömään kulkueeseen. Aktiivisia ovat tietysti poliittisen vasemmiston, erityisesti sen äärilaitojen toimijat, jotka yleensä näkevät natsismia ja fasismia kaikessa, joka sijoittuu poliittisella kartalla vasemmistodemareista oikealle. Samoja henkilöitä nähdään luultavasti myös rähinöimässä vastamielenosoituksessa.

Narratiivia tuetaan vuodesta toiseen samoilla, jo sangen kulahtaneilla väitteillä. Nekin ansaitsevat totuudenmukaisen tiedonvälityksen nimissä lähempää tarkastelua:

Väite: Kulkueen järjestäjät ovat äärioikeistolaisia.

Fakta: Taustalla on kansallismielisiä toimijoita, muiden muassa tämän lehden päätoimittaja Timo Hännikäinen. Tämä tuskin yllättää ketään, sillä isänmaallisuus on keskeinen osa kansallismielisyyttä, tähän maailmankatsomukseen kun sattuu kuulumaan ajatus siitä, että kansallisvaltiot ovat hyvä ja arvokas asia.

Väite: Tapahtuman on perustanut sittemmin kielletty Pohjoismainen vastarintaliike.

Fakta: Tämä on yksiselitteisesti epätosi väite. Sen on esittänyt entinen PVL:n ”johtaja” Henrik Holappa, ja vasta sen jälkeen, kun hän oli julkisesti irtisanoutunut liikkeestä. Holapan kognitiivisesta rajoittuneisuudesta voi tehdä johtopäätöksiä jo takinkääntöä edeltäneiden aikojen käyttäytymisestä. Tällaisen lähteen tarkistamattomaan käyttöön lienee syytä suhtautua kriittisesti.

Väite: Yhdistyksen perustajiin kuului PVL:n jäseniä.

Fakta: Väite on epätosi. Tarkistin tiedon yhdistyksen varapuheenjohtajalta. Yksi perustajista oli toiminut PVL:ää edeltävässä liikkeessä, mutta oli eronnut siitä jo ennen kuin koko 612-ajatus syntyi. Hän ei tullut mukaan taustansa takia, vaan siitä huolimatta.

Väite: Suojelupoliisi on luokitellut kulkueen ääriliikkeeksi.

Fakta: Kulkue on tapahtuma, ei liike. Se on avoin kaikille, joten joukossa on varmasti myös niitä, joilla voi olla äärimmäisempiäkin mielipiteitä. Erityisen toivottavana tätä ei kuitenkaan ole koskaan pidetty.

Väite: Poliisin mukaan tapahtumaan on liittynyt järjestyshäiriöitä.

Fakta: Tämä on totta, mutta tässä muodossaan puolitotuus. Jokainen tilannetta paikan päällä tai kotisohvallaan seurannut on varmasti havainnut, että järjestyshäiriöistä on vastannut äärivasemmiston vastamielenosoitus.

Väite: Suojelupoliisin mukaan tapahtumaan on osallistunut ja osallistuu varmaan tänäkin vuonna äärioikeistolaisia henkilöitä.

Fakta: Näin varmasti on, sillä tapahtuma on avoin kaikille.

Merkillepantavaa on, kuinka varovainen suojelupoliisi on lausunnoissaan. Tämä on tyypillistä viranomaisviestintää, sillä supo on siviilitiedustelupalvelu, jonka tehtävänä on tuottaa tietoa, ei mielikuvia. Niinpä on täysin odotettavaa, että se pitäytyy kannanotoissa, jotka se tietää faktisesti oikeiksi. Kannanottojen arvottaminen kuuluu asiakkaalle, eli valtionjohdolle.

Kokonaan oma lukunsa on se lukuisten salaliittoteorioiden kirjo, joka poliittisen vasemmiston kuplassa nostaa päätään joka kerta kun jotakin heille epämieluisaa tapahtuu. Näihin voi kukin tutustua omalla ajallaan. Todettakoon tässä yhteydessä vain, että niillä on tiettyä viihdearvoa.

Enemmän tarkastelua ansaitsevat valehtelukarnevaalien motiivit. On selvää, että äärivasemmisto haluaa kärjistää vastakkainasettelua, ja kuten poliittiseen elämään kuuluu, metelistä hyötymään pyrkiviä opportunisteja löytyy aina. Jos käydään tarkastelemaan todellisia ja faktantarkistusta ainakin pintapuolisesti kestäviä argumentteja, yleisimpien joukossa on mm. Ville Niinistön (vihr.) ja Li Anderssonin (vas.) esittämä ajatus, että hallituspuolueen edustajien osallistuminen kulkueeseen normalisoi äärioikeistolaisuutta.

Poikkeuksellista tässä argumentissa on se, että he eivät valehtele. Vasemmistolla on aito huoli, jopa hätä siitä, että sen vuosikymmeniä kestänyt kulttuurihegemonia on murtumassa. Sitä nimittäin tarkoittaa jonkin asian normalisoiminen. Äärioikeistolaiseksi tosin voidaan tunnetusti nykyisin nimittää lähes mitä tahansa, ja leimana se alkaa olla yhtä kulahtanut kuin neuvostovastaisuudesta oli tullut 1980-luvun loppuun mennessä.

Vielä vuosikymmen sitten olisi ollut vaikea kuvitella, että hallitusryhmien kansanedustajat osallistuisivat johonkin sellaiseen, johon on isketty vahva hyi-leima. Ehkäpä vasemmisto toden totta on nyt havahtumassa siihen, että vanhat konstit eivät enää tehoa. Kulttuurihegemonian murtuminen nimittäin on äärivasemmiston pahin painajainen, sehän tarkoittaisi että koko pitkä marssi läpi instituutioiden olisi ollut turha. Valta määrittää sallitun ja kielletyn, hyveellisen ja paheksuttavan raja, on murtumassa. Se merkitsee suunnattoman poliittisen vipuvoiman menetystä, mikä ei varmasti ole jäänyt politrukeilta huomaamatta.

Vasemmistolle hyvin ominainen piirre on itseriittoisuus ja itsekritiikin puute, minkä vuoksi se takertuu vanhoihin toimintatapoihin. Niinpä mediamyllytyksen kiihdyttäminen ei ollut ainoastaan odotettu, vaan myös ainoa kuviteltavissa oleva toimintatapa. Kokeneet kansallismieliset poliitikot tietävät jo, miten tämä kuvio toimii, ja niinpä esim. eduskunnan puhemies Jussi Halla-aho, ulkomaankauppaministeri Ville Tavio sekä valtiovarainministeri Riikka Purra, kukin omalla tyylillään, yksinkertaisesti torjuivat loanheiton ja jättivät sen lyhytsanaisesti omaan arvoonsa. He tietävät, että tyhjistä tynnyreistä lähtee kovin kolina.

He tietävät myös, että mediasirkus perustuu moraalipaniikin lietsomiseen, ja että mikä tahansa myönnytys vain kiihdyttää sitä. Pienikin myönnytys saa vastapuolen haistamaan veren ja johtaa lisävaatimuksiin. Niinpä koko peliin on turha lähteä, se ei nimittäin ole symmetristä eikä siihen voi vastata symmetrisesti.

Puhemies Halla-aho avasi ajatuksiaan mediamylläkästä toteamalla, että olisi syytä käydä yleisellä tasolla periaatteellinen keskustelu siitä, onko kansanedustajien soveliasta osallistua tapahtumiin, joissa saattaa olla mukana myös kyseenalaisia tahoja, sekä siitä, onko edustaja vastuussa kaikkien muiden osallistujien mielipiteistä vai ainoastaan omistaan.

Esimerkkeinä Halla-aho nosti esille erilaiset ilmasto-, Palestiina- ja suvaitsevaisuuskulkueet, joihin osallistuu säännöllisesti anarkisteja, kommunisteja, islamisteja ja muita tahoja, jotka eivät kannata demokratiaa, ihmisoikeuksia tai oikeusvaltiota. Kansanedustajien tai muiden poliitikkojen osallistumista samoihin tilaisuuksiin ei yleensä ole katsottu pahalla, Halla-aho sivalsi.

Demokratia on vilahdellut useiden poliitikkojen kannanotoissa tiheästi viime päivinä, jopa siinä määrin, että on hyvä tarkastella, miten se liittyy koko asiaan.

Halla-ahon totuttuun tapaan kuivakanasiallinen kommentti nostaa jälleen esiin seikan, joka nykyisin on jo monien tiedossa: yhteiskunnassa on kaksoisstandardeja. Vasemmisto kiirehtii tapansa mukaisesti kuittaamaan tämän puheenvuoron ”whataboutismina”, joka luetaan epämuodollisiin argumentaatiovirheisiin.

Tässä asiayhteydessä se ei kuitenkaan ole sitä, sillä kannanotto tuo esiin erään demokratiaan liittyvän ”ongelman”. Kaksoisstandardit ovat perustavalla tavalla epäyhteensopivia demokratian kanssa. Demokratian perusedellytyksenä on vapaa keskustelu ja mielipiteenmuodostus, ja se voi toteutua vain, mikäli kaikki näkemykset ovat lähtökohtaisesti yhtä arvokkaita ja suojattuja. On kansalaisten asia muodostaa mielipiteensä keskusteluun tuoduista agendoista ja viime kädessä äänestyskäyttäytymisellään osoittaa, mitä mieltä he kunkin argumentin vakuuttavuudesta tai agendan sisällöstä ovat.

Tämä on kiusallista totalitaariselle vasemmistolle, joka on jo vuosikymmeniä käynyt kiihtyvää kulttuurisotaa pakottaakseen omaa politiikkaansa yhteiskunnan kaikkiin rakenteisiin ja prosesseihin. Kulttuurihegemonialla on nimittäin suunnaton vipuvoima ja vasemmisto on onnistunut saavuttamaan kokoaan suuremman vaikutusvallan yhteiskunnassa. Perusolemukseltaan epädemokraattiselle vasemmistolle ei käy demokratia, joka kunnioittaa vastakkaisia mielipiteitä.

Ei vasemmisto oikeasti ole huolissaan äärioikeiston vaalimenestyksestä tai siitä, että Suomessa tapahtuisi jokin nopea vallankeikaus. Viime eduskuntavaaleissa oli ehdolla avoimen fasistinen puolue, jonka äänisaalis jäi surkeaksi. Tämän pitäisi yksistään jo osoittaa, ettei Suomen poliittisella kentällä ole ainakaan tuon päädyn äärimmäisyyksille suurta kysyntää. Vasemmiston huoli kohdistuu vipuvoiman menetykseen, pelkona kun on vaikutusvallan supistuminen sen todellisen koon mukaiseksi, kun tavallisia oikeistopuolueita, kuten nykyisiä hallituspuolueita, ei voi enää mielivaltaisesti ahdistella.

Kuvaavaa on sekin, että vasemmiston räyhäosaston huomio on johdonmukaisesti keskittynyt 612-kulkueeseen, ei samana päivänä järjestettävää, avoimen poliittiseen Suomi Herää -tapahtumaan. Tämä on ymmärrettävää, sillä jälkimmäinen ei uhkaa vasemmiston poliittista asemaa. Itse itsensä marginalisoivan porukan voi huoletta jättää huomiotta, rahkeet on kohdistettava sinne, missä vaarana on hegemonian heiluminen.

Päivän mittaan ilmassa on ollut melkoista jännitettä, mihin ovat kiinnittäneet huomiota myös politiikan toimittajat. Sanoma-konserniin kuuluvan Ilta-Sanomien politiikan toimittaja Timo Haapala kiinnitti aiheellisesti huomiota siihen, kuinka itsenäisyyspäivästä on tullut vuoden polarisoitunein päivä (unohtamatta siinä sivussa toki paheksua perussuomalaisia, mutta kepua lähellä olevalle Haapalalle tämä on normaalia toimintaa).

Tuleeko tästä itsenäisyyspäivästä vedenjakaja? Onnistuuko vasemmisto vielä kerran torjumaan hegemoniansa haastamisen vai nähdäänkö siinä nyt ensimmäinen kunnon särö?

Yksinomaan tätä juttua kirjoitettaessa on jo ehditty nähdä epäröintiä, irtisanoutumisia ja uusia vaatimuksia. Mediaviikon sisältö alkaa olla selvillä. Aika näyttää, jääkö tämä vasemmiston viimeiseksi suureksi voimannäytöksi, vai joko paatuneinkin demarieläkeläinen huomaa, ettei keisarilla ole vaatteita.

–

–