Talouspolitiikan jeesustelijat

SEPPO OIKKONEN

–

Eurooppalaisella uudella ajalla ihan erityisten historiallisten ajattelupremissien ja kulttuurikognitiivisten ominaisuuksien pohjalle syntyneillä ja kehittyneillä luonnontieteillä on parhaimmillaan se ominaisuus, että tieteiden paljastamien luonnonlakien varaan voidaan laatia ennusteita siitä miten reaalimaailma vastaa kun sitä tietyllä tavalla manipuloidaan.

Maailmassa on monta ihmeellistä asiaa, ja tiede on kehittynyt nimenomaan tunnistamalla ihmeitä ja tehden niistä entisiä ihmeitä. Tiede on tunnistanut mutta ei tunnustanut ihmeitä. Vielä on toki monta mojovaa ihmettä tunnistettuna mutta ei tunnettuna. Ihmiskunta on vasta herännyt, kaikki on vielä niin nuorta.

Yhteisöllinen ”valta” on sellainen pohjimmiltaan maaginen asia, jota ihminen ei toistaiseksi hallitse. Hallitsijat saavat hallintovaltansa vielä pimeiltä voimilta. Ihmistieteet eivät ole samaa laatua kuin luonnontieteet – kaikki ihmistä niin lajina kuin yksilöinäkin koskeva tietomme on periaatteessa paljon rajoittuneempaa kuin kaikki se mitä voimme tietää ”ihmisestä riippumattomasta todellisuudesta”.

Kaikki empiirinen tutkimus tarvitsee lähtökohdakseen todellisuutta mahdollisimman tarkasti ja jäännöksettömästi kuvaavia käsitteitä, mutta ihmistieteissä kaikkiin kuvaileviin lähtökohtaisiin käsitteisiin sisältyy eläytymistä, merkitysten tunnustamista ja selitystäkin.

On sellaisiakin tiedonaloja, joissa ei ole oikein missään mielessä kysymys edes tiedosta saati tieteestä. Keskiaikaisesta teokraattisesta feodalismista kehittyi merkantilismin ja fysiokratismin kautta uudella ajalla talousliberalismi, joka omi ulkoisia muotorakenteita luonnontieteiltä, mutta ei koskaan havahtunut olemuksellisen teokratian raskaasta unesta.

Uuden ajan ”rahassa” jäi elämään pohjimmiltaan uskonnollislaatuinen kaikkivoipaisuuskuvitelma, ja usko aineellisen tarpeentyydytyksen loputtomaan lisääntymiseen on oman aikamme versio ”iankaikkisuudesta”. Talousajattelumme on taloususkontoa, talousvaltaa legitimoivaa magiaa.

Kun eurooppalaisen tiedollisen – ja myös tieteellisen, vähintäänkin ihmistieteellisen – ajattelun tragediaksi on tullut tiedonalojen jaon ja pirstoutumisen loputon jatkuminen ja kaiken ajattelun muuttuminen tunnustuksellisiksi ”ismeiksi”, tähän hajoamiseen ja todellisuudesta irronneisiin itsetarkoituksellisiin käsitteistöihin on taloususkonnollinen ”ajattelu” hyvin sulavasti sopeutunut.

Pähkäilyt talousteoreettisilla käsitteillä ovat paljastavimmin harhaisimmillaan silloin kun nykyisiä talouskeskustelun termejä yritetään viedä ja liimata vuosisatojen takaisiin aikoihin. Sitä esiintyy nykyisissä keskusteluissa paljon. Koska missään koulussamme ei opeteta kulttuurihistorian ja ajatushistorian alkeitakaan, omat aikalaisemme elävät jonkinlaisessa ”ajattomassa” käsitetodellisuudessa, jossa omat – tosiasiassa aivan harhaiset ja reaalitodellisuutta edes mistään nurkasta tavoittamattomat – yliyleistävät yleiskäsitteemme voivat vapaasti luoda illuusion asiahallinnasta.

Jos joskus selviäisimme täysin harhaisesta tavastamme käyttää ymmärrystä noituvia yleiskäsitteitä, voisimme valita itkisimmekö vai nauraisimmeko silmät kyynelissä esimerkiksi likimain jokailtaisille television ajankohtaisstudioiden ”talouskeskusteluille”. Nykyiset keskustelut ovat enemmän tärkeileviä kuin järkeileviä, paatostelevia ei aatostelevia.

Niissä ”talous” muuttuu ikään kuin ikuiseksi totuudeksi. Kenenkään päähän ei pälähdä epäillä megalomaanisten avainkäsitteiden outoa ”ajattomuutta”. Taloudellisista ”realiteeteista” puhutaan kuin ne olisivat luonnonlakeja. Se että nykyinen talousajattelumme on pitkän ja aivan erityisen eurooppalaisen ajatushistorian invalidisoitunut sekasikiö ei liikuta ketään.

Kun tiedollinen ajattelu muuttuu ”ajattomaksi” ja ajatteluun implikoituvat ”totuudet” otetaan ikään kuin ikuisina luonnonlakeina, jokin on pahasti vialla. Taloususkonnon magiassa ”raha” vain ”on” – se ei ”synny” missään eikä sen häviämistä, katoamista talouden kierroista noteeraa kukaan.

Kuitenkin juuri tavat joilla ”rahaa” syntyy ja ohjataan talouden kiertoihin, ja tavat, joilla ”rahaa” taloudesta oudosti ”katoaa” – esimerkiksi kun konkursseissa nollataan tilejä – ovat niitä talousajattelumme Arkhimedeen pisteitä, joista käsin koko maailmaa vivutaan paikoiltaan.

Marx ei ymmärtänyt mitään siitä miten oikeassa oli, kun esitti että se joka hallitsee pääomia hallitsee maailmaa. Marx ei olisi ymmärtänyt että valtionvelka on uusi, demokratian jälkeinen hallitusmuoto.

Luulen, että jos kaikki tiedollinen ajattelumme nykyistä yleisemmin ymmärrettäisiin historiallisena ilmiönä – että siis ”ajattelulla” on historiansa ja ajattelun ”laadut” ovat aikojen varrella olleet muuttuvia – voisimme edes jollakin tavalla saada totaalisesti maagiseksi muuttunutta taloususkontoamme käsitteelliseen hallintaan.

”Ihmisjärjellä on monia muotoja, ja myös se erityinen järjen muoto, joka on saanut ilmauksensa ’tieteessä’, on ollut aikojen varrella muuttuva.” (G. H. von Wright.)

Esimerkiksi idea rahasta ”vaihdon välineenä” on eurooppalaisen uuden ajan tuote. Se on osa sitä tapaa, jolla talousajattelu yritti apinoida syntyviä uusia tiedonaloja – luonnontieteitä – ja niille ominaisia ajatusmuotoja kuten suureita ja mittayksiköitä.

Historiallisella ”rahalla” on ollut monia muotoja, ja muun muassa Spengler monitoroi tästä moninaisuudesta mainion esityksen kuuluisassa kirjassaan. Mutta emme pysty ymmärtämään tajunnallisista muodoista mitään, koska meille ei ole missään opetettu sitä perusasiaa että myös tiedollisella ajattelulla on yleinen historiansa. Meille on ominaista tavoitella kaikessa tiedollisessa ajattelussamme tietynlaista ”ajattomuutta”, joten nämä ajattelun alueet joissa olemme erityisen heikoilla – kuten taloususkonnon suhteen olemme – saavat varsin rauhassa nauttia mielessämme maagista ”ikuisten totuuksien” arvovaltaa.

Istumme historian junassa, mutta näemme ikkunasta vain kunkinhetkisen maiseman. Aikalaistodellisuutemme on aina tavallaan ajatonta, mielenmaisema on tässä ja nyt.

Jos ymmärtäisimme tiedollisen ajattelumme yleistä historiaa paremmin, varmaan talousajattelummekin voisi asettaa kysymyksiä koskemaan esimerkiksi tapoja joilla rahaa syntyy ja katoaa raiteilta. Nehän ovat kaiken hallinnan avainkohtia, vaikka nyt kaikki talouskeskustelu jää järjettömäksi jäynäämiseksi, jota poliittiset pukarit eduskunnassa ja joka illan tv-ajankohtaisohjelmissa harrastavat – keskittyvät vain rahavirtojen kiertoon, joka jää nollasummapeliksi kun pankiiirien ja lainakauppiaiden roolia, rahan synty- ja -katoamistapoja ei nosteta esiin.

BKT on vuosikymmenien mittaan kasvanut kolminkertaiseksi, vaikka maassa tehtyjen työtuntien vuosittainen määrä on pysynyt täsmälleen samana. Talousajattelussa ”raha” yrittää olla yhtä aikaa sekä suure että mittayksikkö. Taloudessa mikään reaalinen ei välttämättä vastaa mitään numeerista. Kun vaurautta varjelevat konservatiivipoliitikot väittelevät vallauskumousmielialaa sielunsa pohjalla yhä varjelevien laitavasemmistolaisten kanssa, väittely on tiedollisesti yhtä pätevää kuin keskiaikaisten kaapuniekkojen kiistat siitä onko Jumala olemassa.

Musta tuntuu, ja puhuu.

Kun keskustelu on mitä on, kuinka kansalaiset voisivat ymmärtää että ”valtionvelka” on tosiasiassa uusi, demokratian jälkeinen hallitusmuoto?

Kun talousjärki supistetaan ”ajattomaksi”, kaikki järki supistuu. Poliitikot saavat totisina torvensoittajina julistaa omien ideologioidensa taloustotuuksia ja käydä päivittäin eduskunnassa kurkku suorana toinen toistensa kimppuun ja jatkaa kampittamista ilta illan jälkeen televisioissamme.

Jos joku yrittäisi solmia historiallisia yhteyksiä, se jäisi nykyisten käsitteellisten stiiknafuulien liimaamiseksi historiallisen blankoshekin lehdille. Taloushistorian alkeitakaan ei tiedetä. Wittgensteinin kärpäspullon pohjalta on pitkä matka ylös taivaisiin. Kielipilvet peittävät eurooppalaisen ajattelun erityisen yleisen historian.

Keskiaikaista feodaalista maailmanjärjestystä voitaisiin opetuksellisessa mielessä nostaa nykyisen käsitesekaannuksen rinnalle ja yrittää edes jotenkin havainnollistaa, miten historiassamme ennen kartesiolaista heräämistä vaikuttaneissa yhteiskuntahierarkioissa ja nykyisessä ”rahan” kaikkivoipaisuuskuvitelmaan perustuvassa talousajattelussamme kyse on pohjimmiltaan samasta uskonnollislaatuisesta valta-auktoriteetista.

Ja onhan se ihmeellistä, että ei vain ajanlaskun ajan vuosituhansien vaan paljon pitemmän ihmisen muinaishistorian yhteisöllinen valtalegitimaatio on ollut laadultaan maagista, mutta vaikuttanut kuitenkin niin ”reaalisella” tavalla että kunkin ajan yhteiskuntajärjestys on uskonnollisilla tunnoilla ja käsitteillä voitu oikeuttaa.

Vaikkei taloususkonnollakaan ole oikeastaan mitään tekemistä minkään reaalimaailmassa vaikuttavan luonnonvoiman kanssa – rahalla ei saa painovoiman suuntaa muuttumaan eikä voi ostaa ihmiselle lisää älykkyyttä – silti uskonnollisen käsitteistön antama yhteinen tunnustus on luonut yhteisöön sellaisen ennustettavuuden, että ”raha” on kaikkina aikoina toiminut tietynlaisen vallan legitimaationa ja organisoinut siten yhteiskuntia.

Ihme on tapahtunut. Olemme kävelleet käsittämättömien käsitteiden pinnalla kuin Jeesus vetten päällä.

–

–