Saatanallista panikointia ennen ja nyt

M. A. MERETVUO

–

Satanismi on ilmiö, jonka monet ikäpolveni ihmiset muistavat 1990-luvulta. Erikoisia okkulttisia suuntauksia on ollut olemassa iät ja ajat, mutta lamassa rämpivässä Suomessa satanismi-ilmiö sai moraalipaniikin ja paikoitellen jopa joukkohysterian piirteitä. Katri Ylisen Saatanallinen paniikki (Kosmos, 2024) on aikamatka kirjoittajan omiin lapsuusmuistoihin, joissa saatananpalvojien pelättiin väijyvän koulumatkan varrella pusikoissa ja syrjäisillä kallioilla. Nämä muistot lähtökohtanaan kirjoittaja haastattelee paniikin syntymiseen vaikuttaneita ja tutkii vanhoja uutis- ja asiakirjalähteitä selvittääkseen, oliko paniikkiin aihetta vai oliko koko ilmiö vain suurta väärinkäsitystä.

Totta puhuen pelkäsin kirjan esittelyn luettuani, että kyseessä olisi juuri sellainen teos, jota kirjoittaja itsekin oli kertomansa mukaan aavistellut: kirjallisilla kainalopieruilla siivitetty gonzojournalistinen naureskelu uskovaisille hysteerikoille ja corpsepaintit naamassa kiljua kitanneille teinisatanisteille. Mutta kirja osaakin yllättää positiivisesti. Vaikka hautakivienkaadot, herätysliikkeiden maallikkosaarnaajat ja kaupunkilegendat mystisistä uhrirituaaleista ovat läpikotaisin tuttuja monelle tuolloin eläneelle, tarjoaa kirja myös uudenlaista näkökulmaa ja jopa uutta tietoa aiheesta.

Kirjan punaisena lankana toimii kirjoittajan lapsuudenmaisemissa tapahtunut, nokialaisen nuorisotyöntekijän ja vihreiden paikallisen puheenjohtajan Markku Mallatin ratkaisemattomaksi jäänyt surma, jota huhupuheissa väitettiin saatananpalvojien tekemäksi. Yksi oleellisimmista kysymyksistä on, miten niinkin marginaalinen ja absurdilta kuulostava ilmiö kuin satanismi ja/tai saatananpalvonta saattoi saada yhteiskunnassamme niin suuret mittasuhteet? Kuten moni tietää kirjaa lukemattakin, teki lehdistö ilmiöstä muutaman vuoden aikana toista tuhatta uutisartikkelia, herätysliikkeiden maallikkopastorit kävivät saarnaamassa vanhempainilloissa ja TV-lähetyksissä, ja käytännössä koko ikäpolvelleni pakkosyötettiin kouluissa aiheella pelotteleva propagandaelokuva Saatana kutsuu minua. Selvää on jo maalaisjärjelläkin, että tällaiset toimet vain ruokkivat ilmiön kasvua, sillä niillä kapinamielisille teineille tarjottiin valmis sabluuna siihen, mikä on paheksuttua ja pelottavaa aikuisten silmissä.

Itse ilmiön juurisyyt osoittautuvat moninaisiksi, eikä mikään yksittäinen asia koskaan riitä selittämään ilmiöiden paisumista moraalipaniikiksi. Tapahtumia aikalaisena seuranneena näkemykseni on, että asian ytimessä oli usko Saatanaan. Tämä näkökulma usein sivuutetaan, mutta totuus on, että 1990-luvun alun yhtenäiskulttuurissa lähes kaikkien nuorten mielissä eli sekularisoitumisesta huolimatta mielikuva paholaisesta todellisena henkiolentona. Nykyperspektiivistä ajatus saattaa tuntua hullunkuriselta, mutta pitää huomioida, että esimerkiksi koulujen uskonnonopetus oli tuolloin vielä tunnustuksellista ja kouluviikot aloitettiin virrenveisuulla. Ei siis tarvinnut olla uskovainen; riitti, että piti jumalan olemassaoloa edes alitajuisesti mahdollisena. Ja Jumalan luonnollinen, joskin yleensä vaiettu vastapari oli tietenkin paholainen.

Vaikka monet satanisteiksi profiloituneet nuoret halusivat aikuisiksi kasvettuaan perustella katsomuksensa rationaalisesti ja filosofisesti, käy monestakin lähteestä ilmi, että 1990-luvun alkupuolen ja puolenvälin satanistinuorten alakulttuuriin kuului nimenomaan usko paholaiseen henkiolentona. Voisi ajatella, että tällainen uskonnollisen ehdollistumisen, teini-iän henkisen ahdistuksen ja kauhuelokuvista omaksutun saatananpalvontakuvaston mukainen intuitiivinen toiminta oli jollakin tavalla ”aidompaa” kuin ilmiön myöhempi siirtyminen kohti rationaalisia selitysmalleja, joissa paholainen on vertauskuva tai arkkityyppinen hahmo. Usein asia kylläkin esitetään juuri päinvastoin, ja mukana olleetkin pitävät teini-iän öisiä rituaaleja lähiöiden takametsiköissä nolona ja epäkypsänä touhuna. Lisäksi tulee muistaa, että kaikki keskeiset ilmiötä julkisuudessa analysoimaan päästetyt hahmot, kuten Keijo Ahorinta, Riku Rinne ja ex-satanisti Päivi Niemi, olivat persoonalliseen paholaiseen uskovia kristittyjä. Tässä valossa satanismipaniikki voidaankin nähdä kristillisen yhtenäiskulttuurin viimeisenä leimahduksena ennen kristinuskon siirtymistä lopullisesti omaan, eriytyneeseen lokeroonsa.

Erilaisten satanismin suuntausten esittelyn osalta kirja jää torsoksi, mutta sehän ei teoksen varsinainen tarkoitus olekaan. Eniten ääneen pääsevät Perkeleen temppelin ja Satanic Templen niin sanotut sateenkaarisatanistit – suuntauksen, jonka mukaan oikeaoppinen satanismi tarkoittaa humanismia, ihmisarvoa ja vähemmistöjen oikeuksia. Filosofisemmasta ja esoteerisemmasta satanismistaan on kertomassa Johannes Nefastos. Vastapainoa tällaiselle ”hyvälle satanismille” tarjoaa kirjailijanakin kunnostautunut Jiri Keronen, jonka lausunnot sekä netissä että sen ulkopuolella tosin ohitetaan helposti trollauksena. Kokonaan mainitsematta jää esimerkiksi tamperelainen Ixaxaar-kustantamo, jonka kirjat ja rituaaliesineet nauttivat maailmanlaajuista kulttimainetta satanistisessa “undergroundissa”.

Kirjan kirjoitustapa yllättää elävyydellään: kuivaa ja akateemisen puisevaa tutkimusta en ollut odottanutkaan, mutta paikoitellen Ylinen onnistuu kirvoittamaan spontaanin naurunpurkauksen. Erityisesti kohdat, joissa kirjoittaja hyppää hetkeksi omien käsitystensä ulkopuolelle ovat virkistäviä. Yksi tällainen kohta tulee vastaan Ylisen pohtiessa päihde- ja mielenterveysongelmien yhteyttä satanismiin:

Ja sitten toisaalta: miksi minun pitää heti tulkita, että sen on oltava mielenterveydellinen ongelma, jos haluaa nähdä tämän maailman ihmisineen palavan? Saahan sitä saatana haluta. Olisihan se aika ylimielistä ja naiivia ajatella, että meillä kaikilla olisi niin hyvä käyttäjäkokemus tästä maailmasta, että kukaan ei haluaisi palauttaa tuotetta tai edes äänekkäästi reklamoida örisemällä mikkiin corpsepaintit naamalla.

Seikka, josta itse olin eniten kirjalle kiitollinen, tulee ilmi aivan sen loppumetreillä. Olin olettanut 1990-luvun satanismin olleen ilmiönä jo niin loppuunkaluttu, että siitä olisi mahdotonta paljastaa mitään uutta. Muistan jo omasta nuoruudestani urbaanilegendat kotikaupungissani Tampereella toimineesta, saatananpalvontaan yhdistetystä rikollisjengistä, jota johti vanhempi mies. Myös ”opetusvideo” Saatana kutsuu minua perustui vahvasti tähän legendaan, jonka todenperäisyyden erityisesti satanistit ovat 2000-luvulla jyrkästi kiistäneet. Ylisen haastattelema tamperelainen poliisi kuitenkin paljastaa legendan todeksi: kaupungissa todella vaikutti jonkinlaisessa kulttimaineessa ollut ja pelkoa herättänyt, erittäin impulsiivisesti käyttäytynyt rikollinen, jonka epäiltiin pyörittäneen nuorten saatananpalvontarinkiä. Poliisi ei saanut missään kohtaa suoraa näyttöä rituaalisesta toiminnasta, sillä asuntoihin ja metsien kulttipaikoille päästiin aina vasta jälkien jo kylmennyttyä. Mies oli myöhemmin kuollut auton alle jäätyään. Palvoiko mies todella pimeyden ruhtinasta, vai oliko kyse vain tavasta sitouttaa nuoria diilereitä osaksi jengiä, sitä emme ehkä koskaan saa tietää. Niin tai näin, tapauksesta riittäisi ainesta yhteen jos toiseenkin kirjaan ja elokuvaan.

Ylisen kirjan pääviesti on, että satanismista panikoiminen oli turha ja osittain jopa surkuhupaisa ilmiö. Tekijä jättää kuitenkin varauksen, että ehkä jotain aihetta pelkoon sittenkin oli. Sama tulee ilmi kirjaan liittyvissä haastatteluissa, joissa ensin ruoditaan tunnin ajan saatanapaniikin järjettömyyttä, mutta lopuksi muistutetaan, että ”kyllä niitä oikeasti pahojakin satanisteja on olemassa”. Syynä ristiriitaiseen tulkintaan on kirjassa yllättävänkin paljon tilaa saava Order of Nine Angles -satanismisuuntaus – ”ne oikeasti pahat” satanistit ovat tietenkin äärioikeistoa. Tämä vesittää kaiken aiemman analyysin yhteiskunnan toiseuttamista erilaisista nuorista, kulttuurisen murroksen taitekohdista ja lama-ajan vaikeasta taloustilanteesta. Vaikka keskustelijat eivät sitä itse huomaa, toiseuttamisen kohteeksi otetaan nyt poliittisesti erimieliset, jotka heitetään samaan ”moraalisesti pahojen” kategoriaan, josta satanistit oli edellisessä lauseessa yritetty päästää pois.

Tästä huolimatta Ylisen suhtautuminen Order of Nine Anglesiin (O9A) on yllättävän tarkkanäköinen. Olen itse perehtynyt aiheeseen kerätessäni tausta-aineistoa Pilvikädet -jännitysromaaniini, joka myös mainitaan kirjassa. Tuolloin, vuonna 2018, koko O9A-perinnettä pidettiin yleisesti tutkijoiden keskuudessa modernina myyttinä, jonka olemassaololle ei aiheeseen liittyviä kirjoja lukuunottamatta yksinkertaisesti löytynyt mitään konkreettista näyttöä. 2020-luvulle tultaessa perinne alettiin yhä vahvemmin politisoida laitaoikealle, jolloin sitä yhtäkkiä alettiinkin pitää paitsi todellisena, myös potentiaalisesti vaarallisena kokonaisten yhteiskuntien turvallisuudelle. Analysoin suuntausta tarkemmin kirjassani Kaaoksen reunalla, ja suhtaudun Ylisen tavoin skeptisesti siihen, kuinka ”äärioikeistolaisena” Order of Nine Anglesia voi lopulta pitää. Kenties juuri sivustakatsojan näkökulmansa vuoksi Ylinen osaa nähdä puilta sen metsän, joka niin intoilijoilta kuin kauhistelijoilta jää helposti näkemättä. Ylinen on oikeassa siinäkin, että suuntauksesta on julkisuuteen nostamisen jälkeen (ja sen seurauksena?) versonut sen alkuperäisistä opeista riippumattomia, epäterveitä ja itsetarkoituksellisen äärimmäisiäilmiöitä, joilla ei tunnu olevan mitään tekemistä sellaisen itsensäkehittämisen kanssa, jota 1980-luvun alkuperäistekstit edustivat. Ehkäpä tämä on osoitus siitä, että tällaiset perinteetkään eivät ole suojassa aikamme vääristäviltä ja rappeuttavilta vaikutuksilta. Rappion syynä voi olla niinkin banaali ja valitettava ilmiö kuin haluttomuus lukea kirjoja.

Saatanallisessa paniikissa ääneen päästetään keskeisin Order of Nine Anglesia suomalaisten tietoisuuteen tuonut toimittaja Petri Jääskeläinen. Hän on kirjoittanut asiasta viime vuosina useita artikkeleita useisiin eri lehtiin, ja jos maassamme on tällä hetkellä orastavaa satanismipaniikkia, sitä voidaan hyvällä syyllä pitää Jääskeläisen ansiona. Keskeistä roolia artikkeleissa ovat esittäneet ns. natsisatanismiin yhdistetyt terrorismirikostutkinnat, joihin Ylinenkin ohimennen viittaa. Panikoijien kannalta valitettavaa on kuitenkin se, että epäiltyjen rikosten ”terroristiset” ja ”saatanalliset” piirteet ovat yksi toisensa jälkeen osoittautuneet syyttäjän pöydällä ja viimeistään oikeussaleissa uutisankoiksi. Ihmettelyn aiheeksi jääkin, että tutkinnoista vastannut keskusrikospoliisi on palannut suoraan 1990-luvulle ”rituaalipolkuineen” ja mielikuvituksellisine ihmisurhausväitteineen.

Mikä viranomaisten motiivi paniikin kylvämiselle onkaan, tuntuvat sitä nykypäivän Suomessa haluavan myös kaksi muuta ryhmää. Yksi niistä ovat sellaiset toimittajat ja internetin lautojen ja someryhmien keskustelijat, jotka yrittävät siirtää ilmiön puoluepoliittisen väännön piiriin ja kampittaa sen avulla perussuomalaisia. Tässä yhteydessä onkin hyvä huomata, että esimerkiksi pahamaineisen Order of Nine Anglesin teksteissä viittaukset juutalaisiin ja ”arjalaisiin” ovat vähintäänkin ylimalkaisia. Jos tällaisia viittauksia ei olisi tai jos galaksia valloittamassa olisivatkin arjalaisten sijaan ylipainoiset, mustaihoiset muunsukupuoliset, olisi Jääskeläinenkin luultavasti O9A:n ylin ystävä. Toinen paniikkia kaipaava ryhmä ovat keski-ikäistyneet entiset satanistinuoret, jotka muistelevat nostalgisesti aikoja, jolloin aikuiset pelkäsivät heidän mustia bändipaitojaan.

Ylisen suurena etuna on, että hän ei kuulu kumpaankaan ryhmään. Pakollisesta myyttisen ”natsisatanismin” tuomitsemisesta huolimatta kirja antaa kohtuullisen tasapainoisen kuvan ilmiöstä sekä eilisen että tämän päivän osalta. Myös Jääskeläinen taipuu myöntämään, että satanistit tuskin olivat Tampereen seudulla 1990-luvulla ratkaisemattomaksi jääneiden surmatöiden takana. Epäselväksi jää, kuka tällaisia teorioita on nettitrolleja lukuunottamatta edes esittänyt. Esimerkiksi surmia käsittelevä Pilvikädet-romaanini on täysin fiktiivinen, ja sen lopussa satanismin yhteyden surmatapauksiin kerrotaan perustuvan kaupunkilegendaan. Intoilijoiden ja kauhistelijoiden harmiksi pidän uuden satanismipaniikin syntymistä omana aikanamme epätodennäköisenä. Tämä johtuu siitä, että yliluonnollisen Saatanaan ei enää laajalti uskota. Vaikka ”natsit” ovat tämän päivän moraalipanikoinnissa tulleet 1990-luvun saatananpalvojien tilalle, puuttuu natsismista yliluonnollisen mahdollisuus, jolloin se jää yleisön mielikuvissa vain ”vääräksi mielipiteeksi”. Niinpä panikointi tuskin tällä kertaa kasvaa itseään ruokkivaksi ilmiöksi, ja hyvä niin. Ehkäpä Ylisen kirjan myötä satanismipaniikki yhteiskunnallisena ilmiönä voidaan vihdoin jättää historian lehdille.

–

Katri Ylinen: Saatanallinen paniikki. Kosmos, 2024. 388 s.

–

–