Kansallismielistä väittelyä ja välinpitämättömyyttä

JUHA KAARNA KETTUNEN

–

Asiallinen keskustelu ja järkeilyyn pohjaava väittely ovat hienoja ja hyödyllisiä taitoja. Olen kiinnittänyt huomiota kansallismielisen ulosannin jakautuneisuuteen. Yhtäällä on viestiryhmissä ja somealustoilla vieraiden kulttuurien raakalaismaisia temppuvideoita kiroilulla säestäen levittäviä öyhöttäjiä, neekeri-sanan jankuttajia ja sitä väkeä, joka kännisten kirjoitusvirheiden saattelemana toivottaa saunan taakse vietäviksi kaikki paitsi oman ryyppyseuransa. Toisella laidalla taas pönöttää kehnosti istuvissa kauluspaidoissaan väki, jota ystäväni taannoin luonnehti ”salkkufasisteiksi”. Eli ne kansallismieliset, joilla on lukeneisuuden ja yleensä myös akateemisen polun myötä kerätty henkinen attaseasalkku aina kainalossaan. Salkku on täynnä nippelitietoa, sivistyssanoja ja lainauksia menneiltä miehiltä ja mieliltä, mutta kosketuspinta kadunmiehen mielenmaisemaan ja puheenparteen hapartelee. Tämä johtaa turhaan monisanaisuuteen yksinkertaisissakin asioissa, ja usein keskittymiseen niin pieniin yksityiskohtiin, ettei niillä ole laajemmassa mittakaavassa merkitystä, vaikka ne yhteiskunnallisen keskustelun palasiksi olisi tarkoitettu. En ole syytön itsekään. Huomaan tämän tästä kompastelevani molempien laitojen välillä.

Karkeammalle loanheitolle ja vittuilulle on toki paikkansa, kuin myös sivistyneelle, akateemisen korrektille, analyyttiselle, spesifille ja sofistikoituneellekin. Vaikka kukin tietenkin tekee tyylillään, mielestäni kuitenkin jossain keskivaiheilla taiteilu tuo kansallismieliseen kommunikointiin parhaan iskuvoiman. Sama pätee myös keskusteluihin ja väittelyihin. Jos keskustelun osapuolet käyttävät pelkkää jankutusta, ivaa ja vihaisia one-linereitä, varsinainen asia ei varmasti etene mihinkään eikä kummankaan puolen mieli muutu tai epäilykset omien aatteiden perusteista herää. Oman puolen hurraahuutoja saattaa kuulua, mutta tärkeimmät eli aidalla istuvat seuraajat vetäytyvät piiloon kuin vehkeet syysuinnilla.

Jos taas eksyy kapulakieleen ja tavoittelee uskottavuutta sivistyssanoja, epäolennaista tietoa tai silkkaa tekstimassaa vyöryttämällä, saattaa jälleen voittaa samanmielisiltä harvaan läpsyteltyjä aplodeja. Mutta jos viesti ei mene perille eikä vastapuolen maailmankuva vähääkään myllerry, niin huonostipa meni. Ja ellei ymmärrä, mihin mielikuviin ja faktoihin toisen puolen mielipiteet perustuvat, on heikoilla yrittäessään vaikuttaa niihin.

Kaikki tekevät ja edistävät asioitaan kuten parhaaksi näkevät. Stalinistit, kommunistit ja sateenkaarevimmat yksisarviset ovat mielestään hyvällä ja oikealla asialla. Jos haluaa vaikuttaa siihen, mitä ihmiset tekevät ja valitsevat, on siis yritettävä vaikuttaa näkökulmiin, katsantokantoihin ja mielipiteisiin, ei itse tekoihin. Teot ovat vain oire. Varsinainen tauti, juurisyy, pesii arvoissa ja maailmankuvassa.

Vaikka kansallismielisen sanansäilän ei täydellisessä terässä tarvitse ollakaan, on syytä osata muutama tavalliseen väittelyyn ja keskusteluun kuuluva taito, joilla pääsee jo tavallisten turakaisten välisessä tuumailussa melko pitkälle. Niistä tärkeimmät ovat mielestäni perinteinen tarkkaan suunnattu kyseenalaistaminen ja samalla kielellä puhuminen. Ensin mainittu on keinoista yksinkertaisempi. Voisin esimerkiksi purkaa yleisen väitteen ”Suomi tarvitsee maahanmuuttoa” pala palalta. Miksi sitä tarvitaan, mihin tarkoitukseen? Koko Suomeen Lapista Helsinkiin, vai halpatyövoimasektorille? Kuka on todistanut, että Suomi tarvitsee maahanmuuttoa, millä mittareilla tarve on selvitetty? Yhteiskuntammeko tarvitsee, vai pelkästään maahanmuutosta hyötyvät avustusjärjestöt, joiden palkat maksetaan veroista? Maahanmuuttoa mistä? Irlannista, Itävallasta, Perusta vai Somalimaasta? Mitkä ovat ne hyödyt, joita vaikkapa Afrikan sarven ihmiset ovat tuoneet mukanaan?

Erityisesti vasemmalla osataan vedota tunteisiin ja käyttää tunnelatautuneita argumentteja. Joissain tapauksissa on siis hyvä penätä tunteellisesta argumentista kylmempää. Vaatia lukuja, prosentteja ja konkreettisia asioita väitteen tueksi. Jos ilmastotekoihin tarvitaan juuri minulta tuhansia euroja vuodessa, haluan tietää tarkkaan mitä saan työllä ja vaivalla hankitulle rahalleni vastineeksi. Varsin vähän kuluttavana kansalaisena en pode huonoa omaatuntoa hiilidioksidipäästöistäni, joten siihen on turha vedota. Antakaa konkreettisia lukuja ja osoittakaa kouriintuntuvia muutoksia joita rahoillani saadaan aikaan, kiitos! Näistä päätelmistä voidaan jatkaa aina pisteeseen, jossa voidaan todistaa, ettei maapallon lämpötila muuttuisi ollenkaan, vaikka koko Suomen tasavallasta vetäisi töpselin irti.

On hyvä myös muistaa, että jos tunteilu on vastapuolen argumentti, kelvannee vasta-argumentiksikin tunnetila. Näin voi joskus ainakin leikkiä, vaikka se logiikkaan taipuvaiselle vähän kummalta tuntuukin. Mikä estää toteamasta, että ahdistaa kun naiseksi pukeutunut karvainen reilusti yli satakiloinen keski-ikäinen mies käyttää samoja uimahallin peseytymistiloja kuin vaikkapa yläasteikäisten tyttöjen koululuokka? Tai että suututtaa kun juuri maahan saapunut terve ulkomaalaisnuorukainen saa enemmän taloudellista, yhteiskunnallista ja myös yhteisön sosiaalista apua ja tukea kuin koko elämänsä kotimaansa eteen raatanut suomalainen vanhus? Eikö tuo tunnetila ole arvokas siinä missä muutkin?

Ja jos Lähi-idästä tai Afrikasta saapunutta ahdistaa Suomen rasistinen ilmapiiri, joka yleensä koostuu lähinnä karkeampisanaisesta mutta joskus myös hienommin muotoillusta hänen uskontonsa ja kulttuurinsa arvostelusta, olisi järjenmukaista myöntää, että kantaväestöön kuuluvan ahdistus, joka nousee vaikkapa edellä mainitun kulttuurin väkivaltatraditioista, on vähintään saman arvoista. Miksei olisi? Miksi näkymättömiin hunnutetun somalinaisen kärsimys rasististen huutelujen johdosta olisi jollain tavalla korkeampiarvoista ja huolestuttavampaa kärsimystä kuin suomalaisen mummon ahdistus ja kärsimys, joka johtuu somalien uhkaavasta, väkivaltaisesta ja riehakkaasta käytöksestä mummon kauppareissulla. Samalla kauppareissulla, jonka hän sai tehdä rauhassa 50-luvulta asti. Ei ”maassa maan tavalla” ole hatusta tempaistu höttölause. Se on maailmanlaajuisesti käypä kulttuurillisten erojen ja todellisen monikulttuurisuuden ymmärryksen kulmakivi.

Välillä on myös paikallaan puhua samaa kieltä kuin vastapuoli. Vasemmistolaiset ovat lupia kyselemättä kammenneet itsensä eriväristen ihmisten olkapäille huutamaan kaikelle kansalle, kuinka he ovat vähemmistöjen ainoa toivo ja ainoa puolustaja. Sovitaanpa hetkeksi, että asia on näin. Globaalissa maailmankylässä elävien nykykansalaisten, erityisesti valtaapitävien shampanjasosialistien ja sellaisiksi pyrkivien pitäisi silloin ymmärtää, että suomalaiset ja heidän kulttuurinsa ovat maapallon mittakaavalla henkeäsalpaavan uhanalaisia ja äärimmäisen harvinaisia. Todellinen vähemmistö vähemmistöjen sisällä, marginaalin sivuviiteryhmän ohuen siivun palanen.

Maailmassa on tämänhetkisen arvion mukaan 8,2 miljardia ihmistä. Suomalaisia on heistä noin viisi miljoonaa. Kuvitelkaa torille seisomaan 1640 ihmistä maailmanlaajuisella otannalla. Yksi tässä joukossa on suomalainen. Kuulostaako vähemmistöltä? Kansalaisuus ei ole ainoa vähemmistöaspekti. Myös vaalea iho, vaaleat silmät ja hiukset ovat maailmanlaajuisesti todella harvinaisia, suorastaan sukupuuttoon kuolemisen partaalla. Puhumattakaan kultaakin kalliimmasta kielestämme. Sepä ei olekaan anglosaksinen eikä edes indoeurooppalainen kieli! Se on jotain aivan muuta. Jotain ainutlaatuista, kaunista ja suojelemisen arvoista.

Jos malttaa ottaa omaan napaan suunnatut punavihreät lasit pois, nämä ovat itsestäänselvyyksiä. Todellinen ja ainoa vähemmistö, josta meidän täytyy huolehtia, olemme me suomalaiset itse. Meitä ei suojele kukaan, ellemme itse siihen toimeen tartu.

Epäloogisuudesta huomauttaminen on usein tarvittua. Sitä näyttää tässä nykyisessä yhteiskunnallisessa keskustelussa riittävän. Esimerkkinä: vuoden 2024 virallinen ja absoluuttinen totuus on, että tasa-arvo on hieno asia. Luulisi siis olevan helppoa ymmärtää, että mikäli tasa-arvottomuutta ylistävistä kulttuureista tuodaan yhteiskuntaamme lisää väkeä, ei tasa arvo edisty. Lähi-idän ja Afrikan miehet ovat härskisti yliedustettuina väkivaltarikosten ja seksuaalirikosten tilastoissa. He näkevät naiset ja miehet, erityisesti meidät vääräuskoiset vaaleat, eri tavoin kuin meille on uskoteltu. Heidän kulttuureihinsa kuuluu muun muassa poikien esinahan silpominen, joissain kulttuureissa myös tyttöjen klitoriksen irti viiltäminen. Näissä kulttuureissa nainen on toisarvoinen suhteessa mieheen. Naisen asema vaihtelee huonommasta, alistetusta ja heikommasta aina orjuuteen ja kauppatavaraan asti, mutta tasa-arvoa – tuota nykyistä länsimaista autuasta ihanuutta – ei näissä kulttuureissa kertakaikkiaan esiinny. Makaabereja tapoja normaalina käytäntönä pitävien käsitykset eivät poistu taikaiskusta, kun valtion rajat ylitetään – se on vuosien varrella saatu todeta ja todistaa.

Välihuomautuksena totean, että tiedän toistavani monelle kansallismieliselle ja yhteiskuntakriittiselle itsestäänselviä asioita, mutta tämä ei ole mikään jännityshakuinen seikkailunovelli uusine käänteineen tai keskittymiskyvyttömille suunnattu viiden sekunnin mainosvideo. Näistä samoista asioista on puhuttava, näitä mietittävä ja näitä vastaan sitkeästi kukin tavallaan toimittava niin kauan kuin ne ovat yhteiskuntaamme tahraamassa ja tulevaisuuttamme uhkaamassa. Nämä asiat eivät saa muuttua liian tylsiksi aiheiksi keskusteluun. Ne ovat maallemme liian haitallisia ja vaarallisia sivuutettaviksi liian vähäisen viihdearvon takia. Niistä on jankutettava ja todistettava aina uudelleen, kunnes muutos ja vain muutos tekee jankutuksen turhaksi. Pyrkikäämme siihen.

Historiaa tunteva ymmärtää miten käy, kun tarpeeksi monta ääntä vaikenee nenän edessä seisovista epäkohdista. Kollektiivisiin valheisiin hiljaisuudellaan osallistuva on yleensä huolestunut päivätyöstään, asemastaan tai muiden mielipiteestä. Tai mielestään jo osansa tehnyt. Taistelunsa on tietenkin valittava, se on selvä. Mutta kaikkien taisteluiden välttäminen selitykset takataskussa valmiina… sellaiselle on olemassa nimikin. Tai useita. Ja kaikki ne nimet ovat sellaisia, joita ei huvittaisi kuulla omatuntonsa kuiskivan, kun illalla hampaita pestessä katsoo peilistä itseään silmiin. Kansan kulkusuunta muuttuu kansalainen kerrallaan. Jos suomenmieliset sulkeutuvat ja vaikenevat luuloteltujen paskamyrskyjen pelossa, kaikkien meidän tuhansien ja taas tuhansien voima hukkuu siellä täällä kuuluviksi yksittäisiksi ääniksi.

***

Somevaikuttaja seisoo kädet levällään kauniissa maisemassa. Näin hän kertoo ottavansa koko väriparannellun ja tarkkaan sommitellun ja rajatun ympäröivän maailman vastaan avosylin ja avoimin mielin. Joka ainoasta pikselistä tihkuu ihanuutta niin takaraivoa ravistavan paljon, että #blessed ja #saanauttia -fiilikset roiskuvat halki somesfäärin. Taustalla kuuluu like-nappulan rapina ja yhden sanan kehut emojien kera listautuvat pitkäksi kuten häshtägienkin lista. Hyväksynnän ja ihailun kolikot satavat yhteisöllisen hyväksynnän valuuttana somevaikuttajan rahapossuun. Tätä on sankaruus nyky-Suomessa. Kokkeja kohdellaan sankareina, elämän ymmärtäjinä, filosofeina. Tietokonepelien pelaajat rinnastetaan urheilijoihin. Nuori mies ostaa kaupasta erilaisia karkkeja tai sipsejä ja syö niitä äimistellen ja ylireagoiden kameran edessä, näin saadaan uutta tietoa maailmasta. Sisustussuunnittelu on elämää suurempaa draamaa, seikkailu persoonan monikerroksisiin syövereihin. Ja jokainen, joka ikinen taho käyttäytyy kuin tämä olisi tärkeää, mielenkiintoista, merkityksellistä, ihannoitavaa ja ennen kaikkea juuri Sinulle osoitettua informaatiota ja laatuviihdettä. ”Kommentoi, jaa, tilaa kanava, kerro kaverille!” Eli, puhu minusta läheisillesi, anna huomiota! Noh, joko vaihdetaan valaisin muodikkaampaan? Ei tarvitse, puhutaan mielummin saman vanhan lampun alla kulttuuritaistelusta. Kaada omaan lasiisi sitä selzeriä, itse ottaisin viiniä tai olutta. Mieluiten jotain vanhaa ja muoditonta.

Jotkut asiat ovat yksiselitteistä energian ja ajan haaskaamista, joihin ei muu auta kuin sivuuttaminen. Välinpitämättömyys. Väittely on reaktioita tapahtuneisiin, sanottuihin tai tehtyihin. Vuoropuhelua. Tiedon vaihtoa. Asiaa tuumailtuaan ja lopputulokseen tultuaan voi olla vastineen vuoro. Reaktio voi toki myös sivuuttaa kaiken ajatustyön ja olla äkkinäinen, primitiivinen tai ajattelematon. Yhtä kaikki, reaktio vaatii aina energiaa. Koska energiavarantomme ei ole loputon, on syytä harkita myös reaktioidensa hillintää ja reagointinsa voimaa. Tulisieluisen kansallistunnon riehuessa rinnassa joudun välillä muistuttamaan itseäni, että kaikesta ei tarvitse olla mitään mieltä. Voi myös olla reagoimatta asioihin, vaikka niistä olisi peruskallionvakaa mielipide.

Yksi päivänpolttava esimerkki tuiki tarpeellisesta välinpitämättömyyden taidosta on parhaillaan käynnissä oleva konflikti Israelin ja sitä ympäröivien arabitahojen välillä, lyhyemmin sanottuna juutalaisten ja muslimien välillä. Koko politiikan piiri lauhkeista parlamentaarikoista jyrkkiin äärilaitoihin kokee aikansa tulleen. Kaikki ryntäävät haukkumaan jompaa kumpaa osapuolta ja jättävät niin historiantuntemuksen, logiikan kuin tavallisen arkijärjenkin lepäämään muodikkaiden argumenttien ja pikkunäppärien huudahdusten varjoon. Suomen, niin valtiona kuin kansanakin, olisi järkevintä yksinkertaisesti olla sörkkimättä Lähi-idän ikuisesti tulehtunutta pesäkettä. Maamme on pieni ja kaukainen. Meillä tulisi olla mahdollisimman vähän osaa ja arpaa kummankaan puolen ongelmiin. Jos ei pysty näkemään molempien osapuolten yhtä lailla perusteltuja argumentteja, on hylättävä logiikka ja keskityttävä jomman kumman puolesta öyhöttämiseen.

Kolmas vaihtoehto olisi tosiaankin antaa asian olla. Tuo konflikti ei nimittäin suomalaisille kuulu, se ei suomalaisten avulla ratkea ja siihen puuttuminen vaikuttaa meihin pelkästään negatiivisesti. Välivouhkana näprääminen ja moraalipoliisina sössöttäminen varmistaa vain, että konfliktin osapuolet muistavat meidät sinä pienenä ja ärsyttävänä sädekehänsä kiillottajana, joka kaikista hankalimmalla hetkellä ryntäsi etusormi pystyssä täältä turvallisista hirsitaloista keskelle aavikon sotaa tolkuttamaan, että sinun hyökkäyksesi on oikeutettua ja sinun ei, ainakaan jos tuolla tavalla pommitat tai noin yllättäen hyökkäät. Pommita kiltimmin! Salamurhaa julkisemmin!

Yleislaadukkaan Puheenaihe-podcastin 543. jaksossa nähdään mielenkiintoinen hetki, kun ensin on puhuttu yli kaksi tuntia rautaista asiaa. Puhetta riitää Lähi-idän moninaisista konflikteista everstiluutnantin ja sotatieteiden tohtorin Juha Mäkelän erittäin asiantuntevalla otteella. Näin edetään, kunnes juontaja kysyy tietoviisaalta konkarilta Suomen roolista Lähi-idässä. ”Mikä merkitys Lähi-idän tapahtumilla on Suomen kannalta?”. Mäkelä availee ensin mielipidettään NATO:n kautta. Tärkeää on nyt Suomen olla mukana. Että nyt kun ollaan NATO:ssa, niin Turkin rajoilla on konflikteja, että sikäli nämä Lähi-idän asiat kuuluisi nyt meillekin. Vai niin? Toinen argumentti on kummaa kehäpäättelyä muutoin kovin viisaalta mieheltä. Mäkelän mielestä on hyvä, että Suomessa on omaa tutkimustietoa ja omakohtaista ensi käden tietoa Lähi-idän asioista, kun olemme lähettämässä sinne väkeä sotilastehtäviin. Jaahas. Ei-kuulu-meille -tyyliseen Lähi-idän politiikkaan uskovalle tämä näyttää jälleen muiden asioihin puuttumiselta. Maailmassa on kymmeniä maita, joilla on Lähi-idän jokaisesta hehtaarista tiedustelutietoa, jos sitä tarvitaan, Mäkeläkin tulee sen samaan hengenvetoon myöntäneeksi. Puuttuminen puuttumisen vuoksi, että jatkossakin voidaan puuttua, ei ole hyvä perustelu.

Puuttumisen konkreettiseksi hyödyksi nostetaan tuoreen toimivaksi todetun ohjuspuolustusjärjestelmän ostaminen. Mutta olisi sen nähnyt kauempaakin, että jotkut järjestelmät toimivat hyvin. Käsittääkseni kyseisen puolustusjärjestelmän hankintapäätös myös tehtiin ennen viimeaikaisia ohjushyökkäyksiä. Koko jämerästä, asiantuntevasta ja kattavasta, lähes kolmetuntisesta puheohjelmasta ”miksi Suomen pitäisi” -osaan käytetään noin kolme minuuttia. Edes Mäkelän kaltainen järkälemäinen tietopankki ja alueen absoluuttinen ymmärtäjä ei pysty parempaan.

Olen sanonut ennen ja sanon vastakin: niin muslimit kuin juutalaisetkaan eivät tiedä Suomesta juuri mitään, eikä heitä kiinnostakaan. Heillä kun on kädet täynnä muuta murhetta ja konflikti on monimutkaisuudessaan ollut jo vuosikymmeniä länsimaisen ymmärryksen tuolla puolen. Sen Lähi-idän tappelupukarit ehkä tietävät, että jossain Pohjoisessa asuu vääräuskoinen kansa, joita joskus voi tavalla tai toisella käyttää hyväksi, hyväuskoisia kun ovat. On silmitöntä typeryyttä, omien voimien yliarviointia ja äärimmäistä pohjoismaista omahyväisyyttä kuvitella, että Lähi-idän satoja miljoonia ihmisiä koskettavaan iät ja ajat kestäneeseen satakertaisen umpisolmuun kaivattaisiin ensimmäistäkään suomalaista soosoottelemaan.

Voi hyvin olla, että käsillä on kolmas maailmansota. Globaalin tulehdustilan kolme märkivintä pesäkettä ovat nyt arkoja mutta kiinnostavia aiheita. Ukraina ja Venäjä liittolaisineen, Kiina ja Taiwan liittolaisineen ja Israel ja Palestiina ja Iran, liittolaisineen. Liittoutumien myötä konfliktien rajat sekoittuvat ja ne voidaan nähdä yhtenä laajempana konfliktina. Tämäkään näkökulma ei poista sitä maalaisjärkistä tosiasiaa, että Suomen asemaa ei edesauta huuteleminen milloin minkäkin ongelmapesäkkeen aidalla.

Näinä aikoina, jolloin Afrikan nälänhädät ja Kaakkois-Aasian tulvatkin on saatu massahypnotisoitua Suomen ongelmiksi, Lähi-idän konflikteihin puuttuminen tuntuu rivikansalaisesta itsestäänselvyydeltä. Hypnoosista herätessä huomaa, että tässä suuressa maailmassa on useampikin ongelmapesäke, joille pieni Suomi ei mahda mitään ja joihin meitä ei kaivata. Meidän kansallismielisten on äänekkäästi vaadittava, että ulkopoliittinen arvovalta ja voima on keskitettävä Suomea ja Suomen lähialueita koskeviin asioihin.

–

–