Tiede, populismi ja perussuomalaiset – Marko Hamilon haastattelu

Marko Hamilo on Helsingissä asuva tiedetoimittaja ja tietokirjailija. Hänen uusi kirjansa ”Tiede ja populismi – Perussuomalaiset tiedetoimittajan silmin” ilmestyy marraskuun alussa ja on ennakkotilattavissa Kiukaan verkkokaupasta. Sarastus haastatteli Hamiloa tulevan kirjan teemoista. Haastattelun on tehnyt Timo Hännikäinen.

–

Uudessa kirjassasi käsitellään paljon populismin ja sen määrittelyn ympärillä käytyä keskustelua. Mikä on oma määritelmäsi populismille?

Luin kaiken löytämäni suomenkielisen tieteellisen kirjallisuuden populismista, enkä tullut hullua hurskaammaksi. Nähdäkseni populismin käsitettä ei tarvita, ei ainakaan niiden ilmiöiden käsittelyyn, joiden parissa viimeaikainen akateeminen populismitutkimus on viihtynyt. Tässä asiayhteydessä populismi tarkoittaa tiettyjä poliittisia teemoja, kuten kansallismielisyys ja maahanmuuttokriittisyys, jotka yhdistävät perussuomalaiset niin eurooppalaisiin kansallismielisiin puolueisiin kuin Donald Trumpin republikaaneihin Yhdysvalloissa. Näin perussuomalaiset voidaan assosioida joidenkin eurooppalaisten maahanmuuttokriittisten puolueiden Venäjä-myönteisyyteen tai Trumpin ilmastodenialismiin, kun ”populismia” käytetään leimaavana kaatoluokkana.

Vaikka mielelläni unohtaisin koko populismin käsitteen, se on kuitenkin sen verran yleisessä käytössä, että yritin kirjassani löytää tuolle sanalle joitakin mielekkäitä merkityksiä. Positiivisessa mielessähän populismi on lähellä demokratian käsitettä – kyllä kansa tietää ja kansa päättää – mutta mikään positiivinen mielleyhtymä ei vastaa sanan tavanomaista käyttöä. Tiedetoimittajana suhtaudun erityisen kielteisesti kaikkeen sellaiseen politiikkaan, joka perustuu tieteellisesti tutkitun tai muuten luotettavan tiedon vastaiseen maailmankuvaan. Kirjassani kritisoin ennen kaikkea sitä populismin lajityyppiä, jossa ikävät tosiasiat lakaistaan maton alle, ja yhdessä uskotaan johonkin, johon on kiva uskoa, mutta joka ei ole totta. Tähän populismiin sortuvat kaikki aatesuunnat kukin omalla tavallaan. Jos perussuomalaisten liepeillä pörrää ilmastodenialisteja, punavihreät puolueet ovat ytimeltään ja ohjelmiltaan denialisteja maahanmuuttoon liittyvien ongelmien suhteen.

–

Väität, että perussuomalaiset on puolueena siirtynyt poispäin populismista, mutta Timo Soinin ajan populismin jäänteet ovat yhä sen rasitteena. Avaisitko väitettä tarkemmin?

Soini oli populisti teoriassa ja käytännössä. Valitettavasti hänestä lopulta tuli elitisti, joka hyödynsi populistista retoriikkaa kerätäkseen kansallismielisiltä äänet, mutta ei sitten ministeriksi päästyään antanut vastineeksi kansallismielistä politiikkaa. Suomen maaseudun puolueen perua soinilaisuus oli niin sanotun pienen ihmisen puolella. Käytännössä nämä ”pienet ihmiset” ovat marginaalinen ryhmä katkeroituneita, kaikkiin instituutioihin luottamuksensa menettäneitä ihmisiä, joita on hyvin vaikea saada äänestämään. Tämä porukka täytyy aktivoida joka vaaleissa purkamaan ketutuksensa äänestämällä – ikään kuin keskisormen näyttämiseksi vallanpitäjille. Tämän porukan paapominen ei ole kovin tuottavaa, koska kaikista ketutushirviövideoista huolimatta suuri osa heistä nukkuu vaalien yli. Lisäksi heidän ketutuksen aiheensa vaihtuvat vähän väliä, ne ovat keskenään ristiriitaisia eivätkä välttämättä kiinnosta tavallisia ihmisiä. Minusta puolueen pitäisi suunnata viestinsä niin sanotuille tavallisille ihmisille. Heitä on ensinnäkin paljon enemmän ja toisekseen tavallisilla ihmisillä on kokemus äänioikeudesta moraalisena velvollisuutena.

Puolueen työmies Matti Putkonen lanseerasi perussuomalaisten äänestäjistä ja kohderyhmästä mielestäni hyvän kiteytyksen: kakuntekijät. Se tarkoittaa tavallisia yrittäjiä ja työntekijöitä, jotka haluavat tulla toimeen ilman sosiaalitukia ja paapomista, mutta joiden talous ei kestä yhtään lisää punavihreän maailmanparannuspolitiikan tuottamaa verorasitusta.

–

Populistisen politiikan tunnusmerkkeihin kuuluu vastakkainasettelu kansan ja eliitin välillä. Mielestäsi eliittejä kuitenkin tarvitaan, eikä kansan mielipidettä tule automaattisesti seurata. Minusta populismin dilemma on juuri tällä alueella: häilyvän yleisen mielipiteen kosiskelu johtaa linjattomuuteen, toisaalta myös sen huomioimatta jättäminen kostautuu. Onko tässä asiassa mahdollista löytää järkevä tasapaino?

Minusta normaalissa demokratiassa ei tarvita populismia. Mutta siinä missä populismin tutkijat pitävät populismia jonkinlaisena häiriönä, minusta populismiksi kutsuttu ilmiö on ennemminkin reaktio häiriöön. Reaktio menee pois vasta kun sen aiheuttaja lakkaa olemasta. Mikä sen häiriön sitten aiheuttaa? Eliittien irtaantuminen kansasta. Ainahan meillä on eliitit olleet, ja usein eliittimme ovat olleet paljon kosmopoliittisempia kuin rahvas. Ajatellaanpa vaikka suomalaisen taiteen kultakautta. Järnefeltit ja Sibeliukset kävivät toki hakemassa vaikutteita Pariisista ja muista metropoleista, mutta syvimmän innoituksensa he kuitenkin saivat Karjalasta. Tai jääkäreitä, jotka hakivat sotilasoppia Saksasta ja käyttivät sitä Suomen itsenäisyyden mahdollistamiseen. Kun eliitit kokivat kuuluvansa samaan kansaan rahvaan kanssa, populismille ei ollut tilausta. Tällä hetkellä kaikkialla länsimaissa eliitit ovat luopuneet kansallismielisyydestä ja kadottaneet yhteytensä kulttuuriin, jossa kasvoivat, ja nyt he hämmästelevät vastareaktiota. He ovat itse aikamme suurin demokratiaongelma, mutta he näkevät demokratian uhkana ihmiset, joita he leimaavat populisteiksi.

Linjatonta yleisen mielipiteen kosiskelua perussuomalaiset eivät tarvitse mihinkään. Sellaista ehkä nähtiin jonkin verran pandemian suhteen. Ensin oltiin valmiita vaikka ulkonaliikkumiskieltoihin, mutta lopulta haluttiin luopua kaikista rajoituksista Marinin hallitustakin nopeammin, eikä eduskuntaryhmän suhtautumisesta rokotteisiinkaan saanut oikein selkeää kuvaa. Tämä sekoilu taisi maksaa ääniä aluevaaleissa 2022.

Minun nähdäkseni perussuomalaisten menestys eduskuntavaaleista toiseen perustuu nimenomaan siihen johdonmukaisuuteen ja totuudellisuuteen, jolla maahanmuuton ja eurointegraation haitoista on puhuttu vuodesta toiseen.

–

Mielestäsi perussuomalaiset on omaksunut kokoomuksen alkuperäisen tehtävän koota yhteen isänmaallisesti ajattelevia kansalaisia heidän taustastaan tai yhteiskunnallisesta asemastaan huolimatta. Kokoomuksen suosio on kuitenkin pysynyt korkeana ja kannatusta perussuomalaisille on tähän mennessä vuotanut enemmän keskustasta ja demareista. Perussuomalaisia on syytetty myös kokoomuksen apupuolueen asemaan alistumisesta hallituksessa. Onko puolueella esimerkiksi talouspolitiikassa jotain sellaista tarjottavaa, jota kokoomuksella ei ole?

Minun ymmärtääkseni perussuomalaiset saivat uutta kannatusta vuoden 2011 jytkyvaaleihin vähän joka puolueesta, ja siksi juuri talouspolitiikassa puolue on melkoisen heterogeeninen. Myöhemmin puolueen kannatusvaihtelut taas useimmiten ovat liittyneet epävarmojen äänestäjien heiluriliikkeeseen katsomon ja perussuomalaisten välillä. Nukkuvassa puolueessa on ollut perussuomalaisten suurin kannatuspotentiaali ja meihin pettyneet äänestäjät usein jättävät seuraavissa vaaleissa äänestämättä.

Minusta perussuomalaiset eivät ole millään tavoin kokoomuksen apupuolue eikä myöskään kokoomus perussuomalaisten apupuolue. Tällaista retoriikkaa kuulee usein tyytymättömiltä äänestäjiltä ja puolueen rivijäseniltä, mutta minusta Orpon hallituksessa molemmat pääpuolueet ovat joutuneet tekemään kompromisseja tasapuolisesti.

Talouspolitiikassa perussuomalaiset on, kuten todettua, heterogeeninen puolue. Puolueen suuret teemat – maahanmuuttokriittisyys, EU- ja eurokriittisyys sekä ylimitoitetun kansallisen ilmastopolitiikan kritiikki – ovat kuitenkin kaikki hyvin suurelta osin taloudellisia kysymyksiä. Jos ne saataisiin järkevälle tolalle, olisivat sekä kansantalouden että julkisen talouden ongelmat Suomessa paljon helpompia ratkaista.

Sitten on klassinen erottelu pro business vs. pro market. Kokoomus on leimallisesti elinkeinoelämän, varsinkin sen keskusliiton EK:n, äänitorvi. Oikeistoperussuomalaisena näen, että meidän luonteva rooli olisi puolustaa markkinataloutta ja kilpailua niin sanotun kaverikapitalismin sijaan.

–

Kansallista etua korostava politiikka ei aina toimi ympäristökriisien ratkaisemisessa, koska ne ylittävät kansalliset rajat. Onko nationalismi mahdollista yhdistää ympäristötietoiseen politiikkaan esimerkiksi ilmastokysymyksessä?

Olen täysin eri mieltä tuosta. Tarvitaan tietysti kansainvälistä sääntelyä ilmastokriisin ratkaisemiseksi, koska kasvihuonekaasut eivät välitä kansallisista rajoista. Kansallisen etumme mukaista on kuitenkin ehkäistä niin sanottua hiilivuotoa, joka seuraa siitä, että eurooppalainen teollisuus on siirtynyt Kiinaan, jossa samat tuotteet, jotka aiemmin valmistimme itse, tuotetaan ympäristöstä välittämättä. Tällainen ilmastoprotektionismi suojaisi sekä maapallon ilmastoa että perussuomalaisia äänestävää teollisuustyöntekijää.

–

Vuosien varrella perussuomalaisissa on nähty myös ilmastodenialisteja, rokotteiden vastustajia ja erilaisten salaliittoteorioiden kannattajia. Puolueen johtoasemissa heitä ei ole ollut, mutta rivijäsenissä kylläkin. Miksi tällaiset näkemykset keräävät suosiota nykyään, ja miksi niitä esiintyy erityisesti puolueissa, joita on tapana sanoa oikeistopopulistisiksi?

Muistan elävästi ensimmäisen käyntini perussuomalaisten puoluetoimistolla kesällä 2015. Olin kirjoittanut puolueen ajatuspajalle raportin Punavihreä kupla – Perussuomalaiset ja media, ja sain kertoa sen sisällöstä lehdistötilaisuudessa, joita kutsuttiin silloin nimellä Työmiehen tuumaustunti. Päätin oman esitykseni huolestuneeseen profetiaan, jonka mukaan journalismin punavihreä vinouma saattaa ajan mittaan johtaa siihen, että yhä suurempi osa ihmisiä alkaa nähdä uutisjournalismissa agendaa ja valehtelua sielläkin, missä sitä ei ole. Sama huoli koski akateemista maailmaa, jossa yhteiskuntatieteet ja osin muutkin ihmistieteet olivat alkaneet vapautua tieteellisen menetelmän kahleista ja muuttua agendan ajamiseksi. Esitin huoleni siitä, että jos sekä akatemia että journalismi jatkavat vinoa kehityskulkuaan, ihmiset laajalti menettävät luottamusta myös koviin luonnontieteisiin ja niistä raportoiviin tiedetoimittajiin. Juuri näin on nähdäkseni ilmastonmuutoksen osalta jo tapahtunut.

Miksi salaliittoteoriat ja kaikenlainen hörhöily on yleistä ”oikeistopopulistisissa” liikkeissä, selittyy minusta helposti juuri sillä, että niin tiedeinstituutio kuin mediakin on ollut 2000-luvulla tukevasti vasemmiston hallussa lähes kaikissa länsimaissa, ja vastareaktiota tähän on ollut tapana kutsua oikeistopopulismiksi. Ikävä kyllä luottamuksensa tiedeinstituutioon ja journalismiin menettäneiden joukossa on paljon ihmisiä, joilla ei ole kykyä itse ottaa selvää, miten asiat oikeasti ovat. He käyttävät peukalosääntöä, jonka mukaan kaikki on juuri päinvastoin kuin tiede, media ja vasemmisto sanoo. Jos tiede, media ja vasemmisto sanoo, että maa on pallo, voi siis olla varma, että maa on litteä.

–

Sinut tunnetaan erityisesti lanseeraamastasi käsitteestä ”punavihreä kupla”. Poliittisen polarisaation kiihtyessä mielipideryhmien eristäytyminen omiin kupliinsa tuntuu lisääntyneen – ellei reaalimaailmassa, niin ainakin sosiaalisessa mediassa. Onko tämä uhka tieteelliseen tietoon perustuvalle politiikalle? Eri poliittiset heimot tuntuvat torjuvan sellaisen tutkimustiedon, joka ei sovi yhteen heidän maailmankatsomuksensa kanssa.

Joka aatesuuntauksella on omat sokeat pisteensä, ja kaikenlainen kuplautuminen ja heimoutuminen sosiaalisessa mediassa varmasti lisää haluttomuutta tarkistaa omia uskomuksiaan tutkimusnäyttöä vasten. Tiedeinstituutioiden politisoituminen vain pahentaa asiaa.

–

Olet ollut jossain määrin ulkopuolisen asemassa ja säilyttänyt kriittisen tarkkailijan roolin akateemisessa ja journalismin maailmassa. Oltuasi mukana nuorsuomalaisissa 1990-luvulla päätit, ettet enää ikinä lähde puoluepolitiikkaan. Myöhemmin päätit kuitenkin liittyä perussuomalaisiin. Onko poliittinen sitoutuminen perussuomalaisiin ollut älyllisessä mielessä vaikeaa?

Minulla oli suuria vaikeuksia samaistua Soinin perussuomalaisiin, vaikka jytkyvaaleista 2011 alkaen äänestin perussuomalaisia kaikissa vaaleissa, vuoden 2012 presidentinvaalien ensimmäisellä kierroksella jopa Soinia itseään. Soinissa ärsytti kaikki: imago, mielipiteet, politiikan tekemisen tyyli. Ilmasto- ja koronadenialisti Ossi Tiihosen äänisaalis puheenjohtajan vaalissa Seinäjoen puoluekokouksessa oli minulle järkytys, mutta se shokki meni ohi puolessa vuodessa, kun Tiihonen itse lähti puolueesta Ano Turtiaisen kelkkaan ja lopulta perusti oman puolueen.

Älyllisesti raskainta perussuomalaiseen puolueen sitoutumisessa on se, että vaikka untuvikkona optimistisesti ajattelee, että kunhan vain koko kansalle rauhallisesti tutkimustietoon pohjautuen loogisesti perustelee, miksi perussuomalaisten agenda tärkeissä kysymyksissä oikea, muutamassa vuodessa politiikan liepeillä toimittuaan tajuaa, ettei politiikka toimi niin. Suurin osa äänestäjäkunnasta, politiikan toimittajista ja akateemisesta väestä muodostaa poliittiset näkemyksensä tunteella. Kirjaa kirjoittaessani törmäsin vanhaan Jussi Halla-ahon haastattelun, jossa hän totesi suunnilleen saman havainnon vain hieman eri sanoin. Vastapuolen ja akateemisten populismitutkijoiden harhaisessa maailmassa populistit ovat taitavia lietsomaan äänestäjissä haluttuja tunteita ja saamaan sitä kautta kannatusta, mutta tosiasiassa juuri siinä me häviämme kaikille muille. Usein tuntuu, että omilla älyllisillä kontribuutioilla ei ole mitään vaikutusta mihinkään, ja pitäisi ennemminkin opetella, miten mielikuvia spinnataan.

–

Millaisena näet perussuomalaisten tulevaisuuden tällä hetkellä? Uskotko tämänhetkisen hallitusvastuun muuttavan merkittävästi puolueen asemaa?

Puolue on yhtenäisempi kuin koskaan, kun niin soinilaiset, fasismiin taipuvaiset kuin Nato-vastaisetkin ryhmät ovat lähteneet kansanliikkeestä. Lisäksi maahanmuuttokriittiset ajattelutavat ovat normalisoitumassa Euroopassa. Perussuomalaisilla on kaikki edellytykset nousta pitkäksi aikaa Suomen suurimmaksi ja suoranaiseksi valtionhoitajapuolueeksi. Erityisen ilahduttavaa on nuorisokannatuksen nousu. Aikuisten ihmisten maailmankuvaa ei hevin muuteta, mutta kun parikymppiset, poliittista vakaumustaan vasta etsivät ihmiset ovat suuressa mittakaavassa identifioituneet perussuomalaisiksi, näköpiirissä on kannatuksen kasvua. Muistettakoon, että monien perinteisten puolueiden kannatuksesta sulaa joka vaalikaudella iso osa luonnolliseen poistumaan. Puolueen pitäisi nykyistäkin enemmän ymmärtää nuorison merkitys strategisena kohderyhmänä. Joakim Vigelius, 27 ja Miko Bergbom, 28, jotka nousivat viime vaaleissa eduskuntaan, olivat suoranainen ilmiö. Se ilmiö on kuuma rauta, jota nyt pitää takoa.

Monet politiikan tutkijat ja toimittajat varmaankin toiveajattelivat, että perussuomalaisten kannatus sulaa olemattomiin, kun joudumme valtiovarainministeripuolueena kantamaan vastuun edellisen hallituksen bileiden siivoamisesta ikävällä leikkauspolitiikalla. Itsekin pelkäsin, että niin saattaa käydä. Mutta puolueen kannatuksessa vaikuttaa olevan 15 prosentin kova ydin, ja kuten ennenkin, suomalaiset hyväksyvät talouskurin silloin, kun sen välttämättömyys osataan perustella heille hyvin. Näyttää siltä, että Riikka Purra osaa.

–

Marko Hamilon ”Tiede ja populismi – Perussuomalaiset tiedetoimittajan silmin” on ennakkotilattavissa Kiukaan verkkokaupasta.