Venäläinen kulttuuri pseudomorfoosina ja Venäjän ristiretki länttä vastaan (Osa II)

CEMIL KERIMOGLU (suomentanut Timo Hännikäinen)

–

Kirjoitus on jälkimmäinen osa Cemil Kerimoglun kahdessa osassa ilmestyvästä kirjoituksesta. Ensimmäinen osa löytyy täältä.

–

Vapautuminen pseudomorfoosista ja kaunan aika

Euroopan karolingiajan loppu, jota seurasi ottolaisten nousu Itä-Frankiassa ja myöhemmin kapetingien nousu Länsi-Frankiassa, tarkoitti läntisen (faustisen) hengen vapautumista sille aiemmin pakotetuista vieraista kulttuurimuodoista. Vastasyntynyt faustinen kulttuuri alkoi kehittää itselleen luontaisia ilmaisumuotoja. Romaaninen tyyli, joka myöhemmin kehittyi goottilaiseksi arkkitehtuuriksi, ja uuden germanisoituneen, kreikkalais-bysanttisesta kristillisyydestä selvästi eroavan kristinuskon ilmaantuminen olivat ensimmäiset ilmentymät vapautuneesta faustisesta hengestä, joka heijasti ainutlaatuisen länsimaista (faustista) maailmantunnetta.

Vapautumista karolingien perinnöstä symboloivat myös historiallisen uhman eleet. Huomattava esimerkki tästä on Kaarle Suuren kristillistämistoimia raivokkaasti vastustaneen saksipäällikkö Widukindin kunnianpalautus. Vaikka Widukind lopulta pakotettiin alistumaan Kaarlelle ja ottamaan kaste vuonna 785, hänestä tuli saksien vastarinnan ja itsenäisyyden syboli karolingien jälkeisellä ajalla. Häntä kunnioitettiin sankarina faustisessa maailmassa, joka oli vapautunut karolingisen pseudomorfoosin tukahduttavasta vaikutuksesta, ja hänen perintönsä jatkui Immedingerin varhaiskeskiaikaisessa aatelissuvussa, jonka juuret juontuivat hänestä. Huomionarvoista on, että tämän kristinuskoa päättäväisesti uhmanneen johtajan kanonisoi myöhemmin juuri se instituutio, jota hän oli vastustanut – katolinen kirkko. Tämä ironinen käänne paljastaa syvällisen totuuden: karolingien jälkeisen Euroopan kristinusko ei ollut pelkästään jatkumoa uskonnolle, jonka Kaarle Suuri oli pakottanut voimaan. Se oli muuttunut ja germanisoitunut, se heijasti vapautunutta faustista henkeä ja omanlaistaan länsimaista maailmantunnetta. Widukindin kanonisointi oli siis uuden kulttuurisen identiteetin symboli – germanisoituneen kristinuskon, joka kunnioitti sankareitaan omien arvojensa ja maailmankuvansa perustalta.

Uuden germanisoituneen kristinuskon erillisyys kävi yhä ilmeisemmäksi jännitteiden kasaantuessa lännen latinalaisen riituksen ja idän bysanttilaisen riituksen välillä 800-1000-luvilla, mikä johti vuoden 1054 suureen skismaan. Skisma, joka muodollisesti erotti itäisen ortodoksisuuden ja läntisen katolisuuden toisistaan, oli paljon enemmän kuin pelkkää erimielisyyttä rituaaleista ja opillisista yksityiskohdista. Se merkitsi perustavanlaatuisen kulttuurisen välirikon kulminaatiota – kahden pohjimmiltaan erilaisen maailmantunteen yhteentörmäystä. Skisma edusti nousevan faustisen hengen kapinaa sitä aiemmin rajoittanutta vierasta kreikkalais-bysanttilaista vaikutusta vastaan. Se ei ollut pelkkä uskonnollinen välirikko vaan kulttuurisen itsenäisyyden julistus.

Huomionarvoista on, että nousevan kulttuurin vapautuminen pseudomorfoosin otteesta usein päästää valloilleen syvään juurtuneen vihan ja kaunan sitä aiemmin tukahduttanutta valtakulttuuria kohtaan. Tätä ilmiötä voidaan tarkastella monissa eri kulttuurisissa kehyksissä. Rooman vallan aikana koko Lähi-idän aluetta hallitsi apokalyptinen viha klassista kulttuuria ja kaikkea Rooman edustamaa vastaan. Islamin nousu ja siihen liittynyt jihadin eetos oli maagisen sielun väkivaltainen vastaus tälle alistussuhteelle – kulttuurin dramaattinen riistäytyminen irti kreikkalais-roomalaisuuden kahleista. Islamin vielä nykyäänkin hautoman kristinuskon vastaisuuden juuret ovat tässä muinaisessa pseudomorfoosin traumassa. Suuntaamalla vihansa kristinuskoa kohtaan islam sublimoi syvempää vihaansa kreikkalais-roomalaista sivilisaatiota kohtaan, jonka se katsoo ruumiillistuvan kristillisyydessä. Islamin nopea leviäminen roomalaisessa Lähi-idässä – Pohjois-Afrikasta ja Egyptistä Levanttiin saakka – johtui osaksi tästä syvästä kaunasta. Esimerkiksi Egyptin monofysiittiset kristityt, joita myöhemmin alettiin kutsua koptilaisiksi, vihasivat syvästi roomalais-bysanttilaista valtaa ja ottivat arabivalloittajat avosylin vastaan, innokkaina pääsemään entisten sortajiensa ikeestä.

Vastaavasti ristiretket, jotka tapahtuivat samaan aikaan suuren skisman kanssa, voidaan nähdä germaanisen maailman vihanpurkauksena sekä islamia että Bysantin valtakuntaa kohtaan – kahta itää (so. maagista maailmaa) edustavaa voimaa, joiden varjossa faustinen henki oli pitkään kitunut. Tuonaikaisessa germaanisessa Euroopassa bysanttilaista maailmaa inhottiin lähes yhtä kiivaasti kuin muslimimaailmaakin. Tämä vihamielisyys ilmeni jyrkkänä neljännessä ristiretkessä, joka ei kohdistunut muslimialuetta vaan itse Bysantin valtakuntaa vastaan ja kulminoitui ristiretkeläisten hävittäessä raa’asti Konstantinopolin. Ristiretkiä voidaan näin ollen pitää faustisen maailman kiivaana hylkimisreaktiona itäisen kulttuurin vuosisataista valta-asemaa kohtaan ja itsenäisen länsimaisen identiteetin ratkaisevana julistuksena.

–

Venäjän ristiretki faustista länttä vastaan

Karistettuaan yltään eurooppalaisen pintasilauksen bolševikkivallankumouksen myötä Venäjä on siirtynyt omaan ristiretkien tai jihadin aikaansa, ja sitä ajaa kostonhimon ja apokalyptisen vihan hekumallinen tunne länismaista (faustista) sivilisaatiota kohtaan. Tämä jihadistinen mielenlaatu juontaa juurensa nuoren kulttuurin vapautumisesta vanhemman, vieraan kulttuurin varjosta – so. pseudomorfoosin henkisestä ikeestä.

Voidaan itse asiassa väittää, että Venäjä julisti jihadinsa länttä vastaan jo bolševikkivallankumouksen aikana, kun kamppailu ”kapitalismia” vastaan oli kutsuhuuto kokonaisvaltaisempaan ristiretkeen. Venäläisille ”kapitalismi” oli kiertoilmaus koko länsimaiselle sivilisaatiolle. Asettaessaan vastakkain ”kommunismin” ja ”kapitalismin” he pohjimmiltaan asettivat Venäjän ja lännen toisiaan vastaan. Tässä risriretkessä käytettiin alkujaan salamyhkäisiä keinoja, kuten Euroopan järjestystä horjuttavien vallankumousliikkeiden tukemista Kominternin välityksellä. Juuri neuvostoaikana Venäjästä myös tuli kolmannen maailman länteen kohdistuvan inhon ja kaunan etuvartio, joka levitti ”kolonialismin vastaisuutta”, todellisuudessa lännen ja valkoisten vastaista narratiivia, jonka tarkoitus oli vahingoittaa länttä.

Toista maailmansotaa, joka tunnetaan Venäjällä suurena isänmaallisena sotana, voidaan pitää ensimmäisenä avoimena ristiretkenä ”vääräuskoista” länttä vastaan, vaikka se tehtiinkin valepuvussa. Monet länsimaalaiset ihmettelevät yhä miksi Venäjä, joka ”taisteli natsismia vastaan” ja auttoi kukistamaan sen, käyttää nyt samoja tai pahempiakin menetelmiä Ukrainassa. Todellisuudessa venäläiset näkevät toisen maailmansodan aivan erilaisen linssin läpi. Länsimaalaisille se oli taistelu sisäistä ilmiötä vastaan, joka alkujaan oli syntynyt faustisessa sivilisaatiossa. Venäläisille toinen maailmansota ja ”taistelu natsismia vastaan” kuitenkin edustivat kokonaisvaltaisempaa kamppailua itse länttä vastaan. Venäläistä suuren isänmaallisen sodan voitonkulttia tulee tarkastella tässä kehyksessä: se on pohjimmiltaan uskonnollinen länsivastainen kultti.

Lisäksi venäläisten nykyinen kritiikki länsimaisia ilmiöitä kohtaan – esimerkiksi liberalismia, seksuaalivähemmistöjen liikkeitä ja woke-kulttuuria – on jatkoa tälle sivilisaatiokonfliktille. Vaikka jotkut länsimaalaiset saattavat pitää venäläisten esittämää arvostelua perinteisten eurooppalaisten arvojen mukaisena, todellisuudessa mainittuja ilmiöitä pidetään Venäjällä olennaisena osana eurooppalaista kulttuuria – kulttuuria, johon he suhtautuvat syvän vihamielisesti. Tässä perspektiivissä erilliset länsimaiset ilmiöt natsismista seksuaalivähemmistöjen oikeuksiin sulautuvat yhdeksi eurooppalaisperäisten vitsausten kategoriaksi, mikä heijastaa perustavanlaatuista tulkintaeroa Venäjän ja lännen välillä. Eurooppalaisille mainitut ilmiöt ovat selvästi erillisiä ja jyrkän vastakkaisia, mutta niitä ulkopuolelta tarkastelevien venäläisten mielestä ne ovat kaikki ilmentymiä yhdestä ja samasta vieraasta eurooppalaisesta kulttuurista, jota he syvästi inhoavat.

Venäläiset eivät halveksi länsimaista ”rappiota” myötätunnosta länttä kohtaan; he halveksivat sitä juuri siksi että se on eurooppalaista. Jos Eurooppa olisi traditionalistinen, he inhoaisivat ja arvostelisivat eurooppalaisia perinteitä ja tapoja aivan niin kuin he tekivät neuvostoaikanakin. Tuolloin länsiviha ei kohdistunut rappioon, sillä nykyiset ilmiöt eivät vielä olleet kehittyneet lännessä, vaan ”kapitalismiin”. Neuvostoretoriikassa ”kapitalisti” oli ”länsimaalaisen” synonyymi. Nykyään he sanovat länsimaalaisia esimerkiksi ”homoiksi”, mutta kyse on pohjimmiltaan samasta asiasta.

Putinin kautta on näin ollen pidettävä jatkona Venäjän ”ristiretkelle” tai ”jihadille” länttä vastaan. Sitä leimaa apokalyptinen viha faustista sivilisaatiota kohtaan, kun Venäjä vapauttaa itsensä eurooppalaisen pseudomorfoosin viimeisistä jäänteistä. Hyökkäys Ukrainaan tulee ymmärtää tässä valossa, osana laajempaa historiallista prosessia. Venäläisten vihamielisyys ukrainalaisia kohtaan on vihaa kerettiläisiä kohtaan, jotka ovat hylänneet ”venäläisen maailman”. ”Venäläinen maailma” on venäläisille kiertoilmaus erilliselle moskovalais-venäläiselle kulttuurille, joka asemoituu faustista kulttuuria vastaan ja käy sen kanssa tuhoisaa taistelua. Lukuisat venäläiset poliittiset kommentaattorit, uskonoppineet ja koko Venäjän ortodoksinen kirkko luonnehtivat suorasukaisesti Ukrainan sotaa ”pyhäksi sodaksi” ja yhteenotoksi lännen kanssa. Putin itse on sanonut sotaa sivilisaatiokamppailuksi länttä vastaan.

Nykyinen venäläinen yhteiskunta ilmentää monia piirteitä, jotka muistuttavat Eurooppaa varhaisella keskiajalla hallinnutta ristiretkeläishenkeä. Tuolloin ristiretkeläisille myönnettiin huomattavia etuoikeuksia: heidän maaomaisuuttaan suojeltiin heidän poissaollessaan ja he saivat synninpäästön kaikista aiemmista rikoksista ja väkivallanteoista, mikä teki ristiretkelle lähtemisestä houkuttelevan vaihtoehdon monille ritareille ja ruhtinaille. Vastaavasti nyky-Venäjällä armeijaan tai Wagnerin kaltaisiin palkkasoturijoukkoihin liittyvät entiset vangit saavat erityiskohtelun. Värväytyessään sotimaan Ukrainassa he saavat rikoksensa anteeksi ja heille luvataan opiskelu- tai työpaikka sodan jälkeen. Tällainen kohtelu muistuttaa houkuttimia, jotka aikoinaan saivat eurooppalaiset ristiretkeläiset taistelemaan, ja korostaa jälleen Venäjällä vallitsevaa militanttia, lännenvastaista ristiretkeläishenkeä.

Militantti mieliala myös kietoutuu tiiviisti yhteen venäläisen yhteiskunnan uskonnollisten instituutioiden kanssa ja näkyy erityisesti siinä, miten ortodoksinen kirkko oikeuttaa militarismin. Monet länsimaalaiset ja ukrainalaisetkin ovat järkyttyneitä siitä, miten Venäjän kirkko paitsi hyväksyy sodan myös siunaa sotilaita ja pyhittää ydinaseita. Hätkähdyttävä esimerkki on hiljattain rakennettu Venäjän asevoimien pääkatedraali, joka on omistettu armeijalle – ilmiö, joka on tyystin vieras ja vastenmielinen niin länsimaalaisille kuin muille ortodoksikristityille. Yhtä hämmentävää on Stalinin kunnioittaminen hurskaiden venäläisten ortodoksien keskuudessa. Vaikka Stalinin aikana vainottiin kirkkoa ja kidutettiin ja murhattiin pappeja, häntä arvostetaan nykyään ja hänestä tehdään jopa ikoneja.

Mutta kun siirrämme lineaarisen historiakäsityksen sivuun ja omaksumme syklisen ja modulaarisen näkökulman, näennäisissä ristiriitaisuuksissa alkaa olla järkeä. Kulttuurisen kiertokulun tässä vaiheessa Venäjän käsitys uskonnosta heijastaa muiden orastavien kulttuurien käsityksiä. Aivan kuten katolinen kirkko aikoinaan innosti uskovia liittymään ristiretkeläisiin ja islam kutsui seuraajiaan jihadiin, Venäjän ortodoksinen kirkko haalii nyt tukea Venäjän omalle ”pyhälle sodalle”. Stalinin kunnioittaminen on sekin linjassa tämän kanssa ja aivan johdonmukaista. Stalinia ei nähdä pelkkänä poliittisena johtajana vaan pikemminkin symbolisena hahmona – venäläisen sielun henkilöitymänä, joka brutaaleista menetelmistään huolimatta juuri pois eurooppalaisen pseudomorfoosin jäänteet. Tässä valossa Stalinin arvostus kirkon piirissä heijastaa Widukindin kunnianpalautusta ja kanonisointia karolingien jälkeisessä / ottolaisessa Saksassa – kansanjohtajan, joka oli eläessään vastustanut raivokkaasti Kaarle Suuren suorittamaa kristillistämistä. Venäläisten sisimmässä Stalin edustaa heidän kulttuurihistoriansa keskeistä voimatekijää, hahmoa jossa ruumiillistuu heidän uhmansa vihattua faustista sivilisaatiota vastaan ja, mikä tärkeintä, joka toteutti heidän syvimmän halunsa – koston lännelle.

Kaikki tämä viittaa siihen, että seuraava vaihe, mahdollisesti lopullinen vaihe Venäjän irtautumisessa pseudomorfoosista, on erityisen venäläisen kristinuskon ilmaantuminen – eräänlaisen venäläisen ”goottilaisen kristinuskon”, joka on orgaanisesti yhteensopiva venäläisen sielun kanssa. Vaikka tämän uuden uskonnollisen ilmentymän täsmällisiä piirteitä on vaikea ennustaa, ”vanhauskoisten” lähempi tarkastelu saattaa tarjota joitakin vihjeitä. Heidän Pietaria ja länsimaistumista edeltävään aikaan juurtuneet käytäntönsä ja uskomuksensa saattavat tarjota välähdyksen siitä, millaista aidosti venäläinen kristillisyys voisi olla.

Venäläisen kristinuskon evoluutio laukaisee lopulta skisman laajemman itäisen ortodoksisuuden kanssa, skisman joka historiallisessa merkittävyydessään ja kiivaudessaan vertautuu vain vuoden 1054 suureen skismaan. Kiistan katalyyttinä toimii luultavasti autokefalian myöntäminen Ukrainan ortodoksiselle kirkolle, minkä Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka suoritti vuonna 2019. Venäjän ortodoksisen kirkon kieltäytyminen tunnustamasta Ukrainan autokefaliaa on jo johtanut jännitteisiin väleihin ekumeenisen patriarkaatin ja Euroopan muiden ortodoksisten kirkkojen kanssa. Vaikka Venäjä saattaakin syyttää skismasta Ukrainaa, se itse lopulta irtautuu muusta itäisestä ortodoksisuudesta. Samalla kun Ukraina lähentyy Eurooppaa ja vahvistaa perinteisiä siteitään kreikkalaiseen ortodoksiseen traditioon, Venäjä saattaa olla kehittämässä omaa erillistä kristinuskon muotoaan, joka on selvästi venäläinen ja resonoi syvemmin sen kulttuurisen olemuksen kanssa.

–

Johtopäätös

Venäjä on pitkään ollut ihmetyksen aihe länsimaisille tarkkailijoille, ja sen toiminta on usein tyrmistyttänyt niitä, jotka katsovat sitä lineaarisen historiankäsityksen ja yhtenäisen ihmiskunnan näkökulmasta. Suuri osa ihmetyksestä kumpuaa tästä virheellisestä perspektiivistä. Sen sijaan Oswald Spenglerin syklinen ja modulaarinen historiankäsitys, jonka mukaan sivilisaatiot ovat itsenäisiä kokonaisuuksia omine sisäisine lainalaisuuksineen ja niitä vastaavine kehitysvaiheineen mutta kuitenkin morfologisesti yhdenmukaisia (so. ne käyvät läpi syntymän, kukoistuksen, kypsyyden, pysähtymisen ja rappion), tarjoaa paremman kehikon Venäjän, sen yhteiskunnallisen mielenlaadun, historiallisen kehityskaaren ja vaikean länsisuhteen ymmärtämiseen.

Lännen käsitys Venäjästä on ollut suurelta osin 1700- ja 1800-lukujen keinotekoisesti ”eurooppalaistetun” Venäjän muovaama. Eurooppalainen pintakerros kuitenkin pakotettiin väestölle, jonka kulttuuriset juuret ovat aivan erilaiset. Historia on osoittanut, että sellaiset pakotetut identiteetit ovat kestämättömiä, ja oli vain ajan kysymys, koska Venäjä alkaisi purkaa tätä julkisivua ja palata omaksi Romanoveja edeltäväksi itsekseen.

Tämä prosessi on ollut meneillään kuluneen vuosisadan ajan. Bolševikkivallankumous merkitsi alkua Venäjän asteittaiselle vapautumiselle eurooppalaisesta pseudomorfoosista, prosessille joka jatkuu tällä hetkellä Vladimir Putinin alaisuudessa. Laajemmassa historiallisessa kehyksessä Putinin Venäjä vain etenee bolševikkien vuonna 1917 raivaamaa polkua kääntäessään selkänsä lännelle ja omaksuessaan jälleen erillisen sivilisaatioidentiteettinsä. Tämä jääräpäisen venäläinen polku tarkoittaa väistämättä rajua sivilisaatiokonfliktia lännen kanssa, sellaista jota voi emotionaalisessa kiivaudessa verrata jihadiin tai ristiretkiin. Tähän todellisuuteen läntisten kansakuntien pitää sopeutua vuorovaikutuksessaan Venäjän kanssa.

Oswald Spenglerin oivallukset ja hänen syklinen historiankäsityksensä ovat ratkaisevan tärkeitä yrittäessämme ymmärtää vihollista, joka on pitkään käynyt ”pyhää sotaa” länttä vastaan, sen syvään juurtuneita kaipuita ja motiiveja. Omaksumalla tämän näkökulman voimme paremmin käsittää kohtaamamme haasteen ja lopulta keksiä tehokkaampia keinoja selviytyä meitä odottavasta vaarallisesta yhteenotosta.

–

Cemil Kerimoglu on turkkilaissyntyinen, Saksassa asuva historioitsija sekä Venäjän ja Itä-Euroopan tuntija. Kahdessa osassa ilmestyvä kirjoitus on alkujaan ilmestynyt Counter-Currents -verkkojulkaisussa 25.9.2024.