Viisi kansakuntaa (Johdanto)

MIKA KERÄNEN

–

Kirjoitus on johdantoluku Mika Keräsen kirjasta ”Viisi kansakuntaa. Kirjoituksia nationalismista”. Teos ilmestyy marraskuun alussa ja on ennakkotilattavissa Kiukaan verkkokaupasta.

–

Kansallismielisyys eli nationalismi on viime vuosikymmeninä yleistyneistä päinvastaisista väitteistä huolimatta olemuksellinen osa ihmisyyttä. Nationalismin muodot voivat toki ajan kuluessa muuttua ja ovat muuttuneetkin, mutta niin kauan kuin on ollut järjestäytyneitä sivilisaatioita ja kohtuullisen väkirikkaita valtakuntia on myös esiintynyt kansallistunnetta ainakin jossain muodossa, so. erityistä kiintymystä ja samaistumista omaksi miellettyyn väestöryhmään. Kansallisvaltio on kieltämättä hyvin tuore ilmiö, eikä ole kirkossa kuulutettua, että se olisi historian viimeinen sana. Sen kuolemaa koskevat uutisentapaiset ovat kuitenkin osoittautuneet vahvasti liioitelluiksi, mutta kieltämättä kansallisvaltioiden legitimiteettiä nykyään kyseenalaistetaan ja koko konsepti on vallitsevassa ilmapiirissä uhanalainen — valitettavasti. Kaikkiin muihin tällä hetkellä näköpiirissä oleviin valtiollisen järjestäytymisen muotoihin verrattuna kansallisvaltio nimittäin vaikuttaa käytännöllisimmältä, toimivimmalta ja viime kädessä myös inhimillisimmältä ratkaisulta siitäkin huolimatta, että etnisesti “puhdas” kansallisvaltio on käytännössä mahdottomuus ja että yritykset sellaisen luomiseksi ovat joissakin tapauksissa johtaneet kammottaviin rikoksiin; nationalismia itsessään näistä harhapoluista on kuitenkin turha syyttää, sillä abusus non tollit usum.

Nationalismi ei pohjimmiltaan ole ideologia vaan tunne. Ei ole kahta samanlaista nationalismia, koska ei ole kahta samanlaista kansaa, ja kussakin erityistapauksessa nationalismin saamaan ilmiasuun ovat vaikuttaneet ao. kansakuntien ainutkertaiset historialliset vaiheet ja muutkin ympäristötekijät. 1800-luvun alkuvuosilla ja -vuosikymmenillä on suuri merkitys nationalismin nousussa länsimaisten kansojen keskeisimmäksi identiteettiä muovaavaksi tekijäksi. Ranskan vallankumous oli tärkein katalysaattori pinnan alla jo pitkään muhineiden kansallismielisten tunteiden muotoutumisessa ohjelmalliseksi ja tietoiseksi nationalismiksi. Nation-sana on itsessään hyvinkin vanha, vaikka alun alkaen sen päämerkitys oli jokseenkin toinen kuin nykyään. Alun perin sillä viitattiin yksinkertaisesti ihmisen syntymäpaikkaan, ja siinä muodossa se on edelleen käytössä meille niinkin läheisessä kielessä kuin ruotsissa, jossa yksi — nykyään tosin vain yksi! — sanan merkityksistä on “ylioppilasosakunta”. Ylipäätään sanan suomentaminen “kansakunnaksi” ei ole kovin onnistunut ratkaisu, mutta koska se vakiintui jo 1800- luvulla, ei asialle enää mitään voi. Nykyisen päämerkityksensä sana yhtä kaikki sai vasta 1700- luvulla. Ensimmäisenä sanaa “nationalismi” tiettävästi käytti saksalainen Johan Gottfried Herder 1700-luvun lopulla, ja hänelle sillä oli positiivinen kaiku (ks. Saksa-essee). Ranskan vallankumouksen myötä nation alkoi tarkoittaa Ranskan kaikkia asukkaita aikaisemman selvästi partikulaarisemman merkityksensä sijaan, ja sillä pyrittiin korvaamaan vanhempia dynastisia, maakunnallisia, uskonnollisia yms. “taantumuksellisia” identiteettejä yhden ja jakamattoman ranskalaisuuden hyväksi.

Modernin ranskalaisen nationalismin lähtökohdat olivat jokseenkin jakobiiniset, ja siksi sen ensimmäiset kriitikot tulivat piireistä, jotka (anakronistisen) nykykäsityksen mukaan olisivat “äärioikeistolaisia”. Vallankumousta vihaava jesuiittaisä abbé Barruel käytti vuonna 1798 yhtenä ensimmäisten joukossa termiä “nationalismi” negatiivisessa mielessä, koska hän katsoi sen syrjäyttävän yleisen ihmisrakkauden; hupaisaa kyllä, nykyään näin ajattelevia löytyy pääosin aivan toisenlaisista ideologisista viiteryhmistä… Restauraatiokaudella valtaapitävät kaikkialla Euroopassa pitivät nationalismia syystäkin vallankumouksellisena voimana, joka halusi kääntää jumalalliseen oikeuteen (droit divin) ja säätyjakoon perustuvan monarkistisen yhteiskuntajärjestyksen ylösalaisin. Restauraation jarrutus osoittautui lopulta pelkäksi hidasteeksi, sillä kehitys kaikesta huolimatta vei kohti nykymuotoista kansallisvaltiota, johon sisältyy oleellisena osana paitsi kansallinen suvereniteetti myös kansansuvereniteetti (so. demokratia laajasti ymmärrettynä), mihin myös yhteiskuntien eliitit vähitellen sopeutuivat.

Koska kansat ovat erilaisia, myös niiden keskuudessa esiintyvä kansallismielisyys saa toisistaan jossain määrin poikkeavia muotoja. Ei ole eikä nähdäkseni voikaan olla mitään tapaa, jolla määritellä kansakunta ja siihen kuulumisen ehdot niin, että se sopisi kaikille tämän maailman kansoille. Nationalismitutkimuksessa on viimeistään 1900-luvun puolivälistä lähtien rakenneltu teoreettisia tyypityksiä, jotka omalla tavallaan tunnistavat eroja eri kansakuntien itseymmärrysten välillä. Hans Kohnin (1891—1971) nimeä kantava dikotomia jakaa nationalismityypit “läntiseen” kansalaisnationalismiin ja “itäiseen” etnonationalismiin. Diktotomian mukaan ensin mainittu olisi Ranskassa ja englanninkielisessä maailmassa alkunsa saanutta liberaalia kulttuurinationalismia, joka ymmärtää kansakunnan lähinnä ideologiseksi arvoyhteisöksi, siis yhteisöksi johon periaatteessa kuka tahansa voi liittyä. Jälkimmäinen taas olisi lähinnä Saksassa syntynyttä yhteiseen verenperintöön perustuvaa nationalismia. Suomi on perinteisesti kuulunut tähän etnonationalistiseen traditioon. Kohnin dikotomia on kaikkea muuta kuin tyhjentävä tulkinta eri nationalismityypeistä eikä se akateemisessa nationalismitutkimuksessa ole aikoihin ollut lähelläkään valtavirtaa. Mutta tämä kirja ei kuitenkaan edusta tutkimusta, joten minun vaatimattomiin tarpeisiini se tällä kertaa riittää.

Etnonationalismilla on osin vanhastaan, osin aivan viimeaikaisten tapahtumien takia nykysuomalaisessa valtavirtajulkisuudessa yksiselitteisen paha kaiku, mitä kuitenkin pidän koko lailla liioiteltuna. Onhan sen nimissä joskus tehty hirmutekoja, mutta verisukulaisuuteen perustuvan kansallistunteen ei automaattisesti tarvitse johtaa sellaisiin — eikä se useimmissa tapauksissa ole johtanutkaan. Etnonationalismi on ulossulkevaa, mutta niin on väistämättä liberaaleinkin “kulttuurinationalismi”, sillä eihän rajattoman inklusiivisessa kansakuntakäsityksessä olisi mitään järkeä. Aina on kyse meistä ja muista, vaikka rajanvedon perusteet vaihtelevat. Esimerkiksi kansalaisuuden myöntämisen perusteet voivat eri nationalismityyppien vallitessa olla tiukempia tai löyhempiä, mutta eivät ne ainakaan meidän aikoihimme saakka ole missään voineet olla rajattoman suvaitsevaisia. Suurista länsimaista Ranska ja USA mainitaan usein maina, joissa on, tai on ainakin ollut vielä melko äskettäin, voimassa ns. ius soli –periaate, jonka mukaan jokainen maassa syntynyt saa automaattisesti kansalaisoikeudet. Vastaavasti Saksaa on pidetty esimerkkinä ius sanguinis –periaatteen maasta, jonka kansalaisoikeuksia on ollut hyvin vaikeata saada, ellei ainakin toinen vanhemmista ole ollut verenperinnöltään saksalainen. Mainittujen Euroopan maiden kohdalla traditiot ovat viime vuosikymmeninä lähentyneet toisiaan, mutta USA (lähes kaikkien Etelä-Amerikan maiden tavoin) on edelleen jokseenkin puhdas ius soli –maa, mutta sielläkään ei kansalaisoikeuksia saa vain kävelemällä rajan yli ja ilmoittautumalla “amerikkalaiseksi”.

Saksalaisen ja ranskalaisen nationalismin erityispiirteitä valottaa Alsacen (saks. Elsass) ja Lorrainen (Lothringen) tapaus. Nuo itäranskalaiset maakunnat ovat historiallisesti osa Pyhää saksalais-roomalaista keisarikuntaa, ja myös niiden väestöt ovat vanhastaan olleet enimmäkseen saksalaisia. 1600-luvulla tapahtuneen Ranskaan liittämisen jälkeen osa väestöstä kuitenkin ranskalaistui, ja kun yhdistynyt Saksan (toinen) valtakunta liitti alueet itseensä, niiden sekaväestöstä tuli maalle hienoinen ongelma. Historioitsija ja nationalistinen kirjailija Heinrich von Treitschke (1834—96) ei voinut hyväksyä sitä, että osalla Alsacen ja Lorrainen asukkaista identiteetti oli ajan mittaan vaihtunut joko saksalaisesta täysin ranskalaiseksi tai jonkinlaiseksi näiden väliin sijoittuvaksi kaksoisidentiteetiksi. Treitschke ilmaisi valmiutensa “palauttaa” vaikka pakolla Saksan valtakunnan uusille alamaisille näiden “todellisen” identiteetin, jonka siis tuli olla saksalainen. Ja miksi juuri saksalainen? Koska heidän esi-isänsäkin olivat olleet saksalaisia. Heillä itsellään ei siis ollut asiaan mitään sanomista.

Paljon tuoreempiakin esimerkkejä vastaavasta suhtautumisesta on. Presidentti Putin aloitti talvella 2022 “sotilaallisen erityisoperaation” palauttaakseen Ukrainan Venäjän yhteyteen, ja hän perusteli päätöstään jokseenkin treitschkelaisilla argumenteilla: Putin julisti Ukrainan olevan “keinotekoinen valtio” ja väitti ukrainalaisten ja venäläisten kuuluvan “samaan kansaan”. Tietystä näkökulmasta uusi tsaari ei ollut täysin väärässä, sillä erillinen ukrainalainen identiteetti on kieltämättä nuorempi kuin venäläinen — ei tosin läheskään niin nuori kuin sen bolševikkivaltaan yhdistävä Putin uskottelee —, ja ennen 1600-lukua ainakin osa nykyukrainalaisten esi-isistä on todennäköisesti pitänyt itseään lähinnä venäläisinä (rusi, rusyn), tai ainakin “vähävenäläisinä”, kuten heitä aikaisemmin myös kutsuttiin. Mutta siitä ei seuraa, että nykyukrainalaisten tarvitsisi näin tehdä, koska kansakunnat ovat historian saatossa kehittyneet omiin suuntiinsa. Lisäksi ei ole mitään objektiivista syytä ottaa todesta sitä Putinin suosimaa isovenäläistä narratiivia, jonka mukaan juuri Moskovan Venäjä olisi muinaisen Kiovan Rus’-valtion ainoa legitiimi perillinen.

Ukrainassa, kuten miltei kaikkialla muuallakin, ohjelmallinen kansallisuusaate on 1800-luvun ilmiö, mutta Ukrainassakaan se ei tarkoita sitä, etteikö erillistä kansallistunnetta olisi ollut jo aikaisemminkin. Putinin virhearvion suuruutta kuvastaa hyvin se tosiasia, että sodan alkamisen jälkeen (laskettiinpa se sitten alkaneeksi vuonna 2014 tai 2022) Itä-Ukrainan suurilukuisen venäläisväestön tai venäläistyneen ukrainalaisväestön identiteetti ja lojaliteetti ovat useissa tapauksissa vaihtuneet radikaalisti, ja moni venäjänkielinenkin pitää nyt itseään mieluummin ukrainalaisena… Kansallistunteen tai kansallisen identiteetin ei siis tarvitse olla kiveen hakattuja. Treitschken suhtautuminen Alsacen asukkaisiin ja Putinin asenne ukrainalaisiin ovat esimerkkejä siitä, mitä etnonationalismi voi pahimmillaan olla. Onneksi ne eivät kuitenkaan ole koko totuus etnonationalismista.

Kummassakaan mainitussa esimerkkitapauksessa en oikeastaan syyttäisi etnonationalismia sinänsä vaan sen tietyllä tavoin vääristynyttä tulkintaa, jota voi kutsua vaikka kansalliseksi chauvinismiksi. (Tämän käsitteen synnystä ks. Ranska-esseeni.) Toisaalta on hyvä tiedostaa, että Kohnin dikotomian “läntinen” oletetusti liberaali kansalaisnationalismikaan ei ole immuuni chauvinismin kiusaukselle, mistä on hyvänä esimerkkinä Ranskan kolmannen tasavallan politiikka Alsacen ja Lorrainen saksalaisia kohtaan vuoden 1918 jälkeen, kun maa oli saanut alueet takaisin itselleen ensimmäisen maailmansodan seurauksena. Myös Ranskan historialliset paikalliskulttuurit sekä kieli- ja jopa murrevähemmistöt ovat olleet miltei tasavallan alusta saakka armottoman yhdenmukaistamisen kohteina. Tasavaltalaisessa nationalismissa tätä tasapäistämistä ei tosin ole perusteltu väärällä verenperinnöllä, mutta tuskin se on sortotoimien kohteeksi joutunutta paljoa lohduttanut.

Alsacen ja Lorrainen tilanne 1800-luvun lopulla inspiroi ranskalaisiakin pohtimaan kansallisuuskysymystä aikaisempaa perusteellisemmin. Vuonna 1882 pidetyssä konferenssissa orientalistina ja uskontotieteilijänä meritoitunut Ernest Renan (1823—1892) antoi kysymykseen vastauksen, joka on mielestäni kestänyt erittäin hyvin aikaa. Kysymys siis kuului: “Mitä on kansakunta?” (Qu’est-ce qu’une nation?). Renan torjui etnisyyden, kielen ja uskonnon kaltaiset tekijät ainakin sikäli kuin niitä pidettiin ainoina kansakunnan määrittäjinä. Hän näki kansakunnan ennen muuta yhteisönä, joka jakaa yhteisen menneisyyden ja haluaa elää yhdessä nyt ja vastaisuudessakin:

Kaksi seikkaa, jotka ovat oikeastaan yksi ja sama asia, muodostavat sen henkisen, sielullisen periaatteen [joka on kansakunta]. Yksi sijoittuu menneisyyteen, toinen nykyisyyteen. Yksi niistä on yhteisesti jaetut rikkaat muistot, toinen taas yhteinen suostumus, tahto jatkaa yhteiseloa ja puolustaa yhteistä jakamatonta perintöä edelleen.

(Deux choses qui, à vrai dire, n’en font qu’une, constituent cette âme, ce principe spirituel. L’une est dans le passé, l’autre dans le présent. L’une est la possession en commun d’un riche legs de souvenirs ; l’autre est le consentement actuel, le désir de vivre ensemble, la volonté de continuer à faire valoir l’héritage qu’on a reçu indivis.)

Ytimekkäämmin ilmaistuna kansakunta on Renanille “jokapäiväinen kansanäänestys” (un plébiscite de tous le jour). Ainoa auktoriteetti, joka voi määritellä, ketä kansakuntaan kuuluu ja ketä siihen ei kuulu, on kansakunta itse.

Kuinka muuten voisi ollakaan? Kuinka ihmeessä joku ulkopuolinen taho voisi päättää, kenen kanssa minä tahdon jakaa oman elämäni? Renanin luennon päämaali tuolloisessa tilanteessa oli saksalaistyyppinen nationalismi ja sen rodullinen determinismi, mutta loppuun saakka ajateltuna renanilaisittain ymmärretyllä kansakunnalla on niin halutessaan täysi oikeus liittää “jäsenyysvaatimuksiinsa” myös etnisyyden, kielen tai uskonnon kaltaisia tekijöitä, vaikka niillä ei ehkä olekaan universaalia, kaikissa tapauksissa pätevää merkitystä. Kuten todettua, ei ole kahta samanlaista kansakuntaa eikä siten myöskään kahta samanlaista nationalismia.

Nationalismin käsitteen ympärille on 1900-luvun mittaan kehittynyt ikävän oloinen aura. Pahan nationalismin paremmaksi vastapainoksi näkee usein asetettavan patriotismin. Charles de Gaullen mielestä “patriotismi merkitsee oman isänmaan rakastamista, mutta nationalismi toisten isänmaan vihaamista” (le patriotisme, c’est aimer son pays; le nationalisme, c’est détester celui des autres.) Niin paljon kuin de Gaullea muuten arvostankin, tässä hän mielestäni hairahtuu puhumaan kliseistä pötyä. Patriotismi ja nationalismi ovat osittain päällekkäisiä käsitteitä, vaikka niiden kantasanoilla patria ja natio on huomattava historiallinen merkitysero ja vaikka sanoja sekä niiden välistä suhdetta on tulkittu hieman toisistaan poikkeavilla tavoilla kielialueesta riippuen.

Näihin nyansseihin on tässä turha mennä tämän syvemmälle. Todettakoon vain, että kaikki nationalistit ovat myös patriootteja (he ovat sitä niissäkin tapauksissa, joissa heidän isänmaansa on epävapaa tai sitä ei edes ole muualla kuin toiveissa), joskaan kaikki patriootit eivät ole nationalisteja — tai eivät ainakaan sellaisiksi halua tunnustautua. Toisaalta nykyisessä ilmapiirissä jopa patriotismi eli isänmaallisuus saattaa olla epäilyttävä käsite, joka herättää vähintään virnuilua ellei suoranaista inhoa itseään valistuneina pitävissä kansalaisissa. Yhtä kaikki, de Gaulle on väärässä siinä, että nationalismi automaattisesti johtaisi muiden kansojen vihaamiseen. Yhtä hyvin nationalisti voi myötäeläen samaistua muiden kansojen nationalistien tuntemuksiin ainakin sikäli kuin nämä osoittavat häntä itseään ja hänen omaa kansaansa kohtaan vastaavaa empatiaa.

Nationalismin vääristyneistä kasvannaisista on jo mainittu kansallinen chauvinismi. Hannah Arendtin mukaan se on nationalismin väistämätön seuralainen ja ehkä peräti sen looginen huipentuma. Minusta historia ei tue tätä oletusta. Chauvinistista kiusausta saattaa kyllä esiintyä, mutta sen ei aina tarvitse realisoitua eli muuttua kiihkonationalismiksi ja vierasvihaksi. Vaarallista chauvinismi toki on, erityisesti jos se yhdistyy suurvallan laajenemishaluun, imperialismiin. Näin on kiistatta toisinaan käynyt. Esimerkkejä ei tarvitse hakea kaukaa sen enempää ajassa kuin tilassakaan. Putinin johtaman Venäjän virallinen tai ainakin puolivirallinen valtioideologia tunnetaan nimellä Russkij mir, “venäläinen maailma” — jokseenkin orwellilaisesti sana mir (мир) merkitsee venäjän kielessä paitsi “maailmaa” myös “rauhaa”. “Venäläinen maailma” ei mahdu Venäjän nykyisten valtionrajojen sisään. Kukaan ei taida tarkkaan edes tietää, mistä Venäjä alkaa ja mihin se loppuu: muistanemme Putinin maailmanlaajuisen uutiskynnyksen ylittäneen “vitsailun” lapsille Venäjän rajattomuudesta. Tämä tapahtui hieman Krimin anastuksen jälkeen mutta ennen hyökkäystä Ukrainaan, jonka viimeistään olisi luullut opettavan Putinille, että kyllä ne rajat löydetään Venäjällekin… Yhtä kaikki, Putinin asenne on kouluesimerkki kansallisesta chauvinismista, jolla ei ole paljoakaan tekemistä terveen kansallismielisyyden kanssa. Imperiumin idea eroaa kansallisvaltion ideasta juuri siinä, miten se suhtautuu rajoihin. Kansallisvaltiolla on aina selvästi määritellyt rajat, ja sen koko problematiikka sisältyy niiden vetämiseen. Imperiumilla ei puolestaan ole kiinteitä rajoja; se on niin laaja kuin mihin se voi vaikutusvaltansa ulottaa. Venäjän russkij mir -aatteessa tämä näkyy erityisen selvästi.

Tätä kirjoittaessani on vielä auki, kuinka Ukrainan kriisi tulee päättymään. Juuri nyt ei kovin hyvältä näytä. Lännen valtavirtajulkisuuden tulkinnoista syntyy toisinaan sellainen kuva, että hyökkäävä Venäjä edustaa pimeää nationalismia ja taisteleva Ukraina puolustaa postmoderniin tapaan tulkittuja “länsimaisia arvoja”. Konkreettisesti tämä näkyy vaikkapa siten, että yhteisöpalvelu X:n (Twitter) monessa tilissä näkee rinnakkain Ukrainan lippua ja sateenkaarilippua. Tämä on erikoista. Ensinnäkään Ukrainassa vallitseva arvomaailma ei ole tässä mielessä sen “länsimaisempi” kuin vaikkapa Puolassa. Toisekseen, kuka haluaisi kuolla jonkun sateenkaarilipun ja sen edustamien “arvojen” puolesta? Ukrainan taistelutahdon todellinen lähde on tietenkin kansallismielisyys, halu puolustaa isänmaata ja tarpeen vaatiessa kaatuakin sen puolesta. Nationalistisiksikin näitä motiiveja voi hyvällä syyllä sanoa, eikä niissä ole mitään anteeksi pyydeltävää.

Tässä kirjassa esitän näkemykseni viiden länsimaisen kansakunnan vaiheista painopisteenä niissä vallitsevan kansallistunteen kehitys ja erityispiirteet. Kuten todettua, ei ole kahta samanlaista kansaa eikä siis kahta samanlaista nationalismia. Käsittelemäni kansakunnat ovat Suomi, Saksa, USA, Ranska ja Englanti / Britannia. Miksi juuri nämä viisi? Suomen mukanaolo ei vaatine erityisempiä perusteluja, mutta näitä muitakin arvostan, ja uskallan sanoa niistä tietävänikin sen verran paljon, että voin kirjoittaa niistä niin sanoakseni vapaalla kädellä, tavoitellen sujuvaa esseetyyliä ilman raskaita lähdeviitteitä ja runsaita sitaatteja. Toisaalta kussakin erityistapauksessa kansallismielisyys on saanut ehdottoman omintakeisia ja muista poikkeavia ilmenemismuotoja, joten näistä esityksistä toivoakseni välittyy yleiseen länsimaiseen aatehistoriaan kuuluvan nationalismin rikas paikallinen vaihtelu. Lyhyt kirjalista jokaisen esseen lopussa toimii yhtä paljon tai enemmänkin lukusuosituksina kuin lähdeluettelona.

Mikä tärkeintä, kaikki viisi kansakuntaa ovat itse kukin omalla tavallaan länsimaisen sivilisaation lapsia ja ne kaikki jakavat yhteisen ulkoisen uhan, joka tosin yksityiskohtien osalta vaihtelee kussakin erityistapauksessa. Tarkoitan hallitsematonta maahanmuuttoa. Suhtautuminen tuohon uhkaan jakaa myös kansakuntien kantaväestöjä ja aiheuttaa niissä repivää sisäistä polarisaatiota. Joka tapauksessa maahanmuuttokysymys ymmärretään laajalti juuri siksi mitä se onkin, so. uhaksi, ja tätä kirjoittaessani (kevät 2024) se hallitsee niin Yhdysvaltain presidentinvaalin kuin eurovaalien kysymyksenasetteluja erityisesti Ranskassa; Suomessa on taas ajankohtainen itärajan turvallisuustilanne, ja siinä yleiseen maahanmuuttokysymykseen yhdistyy Venäjän hybridivaikuttamisen tuoma erityinen uhka.

Koska modernin kansallismielisyyden synty liittyy niin elimellisesti Ranskan (ja USA:n!) vallankumouksiin ja niiden jälkiseurauksiin, 1800-luku korostuu useissa esityksissä. Erityisesti tuon vuosisadan alussa moni kansa heräsi täyteen tietoisuuteen omasta arvostaan, ja joissakin tapauksissa sinänsä vanha kansallistunne pukeutui aivan uuteen kuosiin. Lähden Ernest Renanin tavoin siitä, että yhteiseksi koetun menneisyyden suuret muistot, niin koettelemukset kuin voitot ja kunnian hetketkin ovat keskeinen osa jokaisen kansakunnan itseymmärrystä, joten nykymuotoisen nationalismin läpimurtoa edeltävää historiaakin on käsiteltävä. Englannin / Britannian tapaus poikkeaa kaavasta niin tässä esityksessä kuin todellisuudessakin. Britit tekivät kaiken aikaisemmin kuin muut ja omaan jäljittelemättömään tyyliinsä. Omassa esityksessäni korostuu tämän kansakunnan tietty jaakopinpaini sisäänpäin kääntyvämmän kansallismielisyyden ja aggressiivisen imperialistisen kiusauksen välillä. Imperialismin mahdollisuus on usein lähellä puhuttaessa kansallistunteesta, ja tuskin missään se on realisoitunut samassa määrin kuin Britannian tapauksessa; mutta sielläkään se ei siis ole koko totuus.

Musiikki eri muodoissaan on abstraktin kansallistunteen näkyvimpiä tai oikeammin sanottuna kuuluvimpia konkreettisia ilmenemismuotoja. Siksi olen liittänyt jokaisen esseen loppuun listan tekstissä sivutuista musiikkikappaleista, jotka ainakin kirjoitushetkellä löytyivät suoratoistopalvelu YouTubesta. En tietenkään voi mennä takuuseen siitä, että “ääniraidan” kaikki kappaleet pysyvät palvelussa loputtomiin tai että ne ovat löydettävissä juuri antamieni osoitteiden takaa. Toisaalta ei kappaleiden kuunteleminenkaan toki välttämätöntä ole.

–

Mika Keräsen ”Viisi kansakuntaa” on ennakkotilattavissa Kiukaan verkkokaupasta.

–

–