Vasemmistolainen akselerationismi

M. A. MERETVUO

–

Kirjoitus on luku M. A. Meretvuon keväällä ilmestyneestä kirjasta ”Kaaoksen reunalla”. Teos on saatavilla Kiukaan verkkokaupasta.

–

Yhdysvaltalainen sci-fi-kirjailija Roger Zelazny julkaisi vuonna 1967 kirjan Lord of Light. Siinä esiintyi joukko vallankumouksellisia, joiden tavoitteena oli saada yhteiskunta loikkaamaan uudelle teknologiselle tasolle. Heitä kutsuttiin akselerationisteiksi. Tarvittiin kuitenkin vielä nelisenkymmentä vuotta, ennen kuin termi vakiintui akateemiseen kielenkäyttöön. Tämä tapahtui vuonna 2010 Chichesterin yliopiston professori Benjamin Noysin kirjan The Persistence of the Negative myötä. Kirja tarkastelee niin sanotun jälkistrukturalistisen ajattelun perusteoksia, kuten Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin Anti-Oidipusta sekä Jean-François Lyotardin Libidinaalista taloutta. Noyesin suhtautuminen akselerationismiksi nimittämäänsä ajatussuuntaukseen on varsin negatiivinen. Tämä on kuitenkin vain käsitehistoriaa. Itse ajatus yhteiskunnallisesta ”kiihtyvismistä” on paljon vanhempi. Sitä jäljittäessä on mentävä Marxiin asti.

Teollisen vallankumouksen mullistamassa maailmassa 1800-luvulla kirjoittanut Karl Marx on yksi historian väärintulkituimmista ajattelijoista. Toisin kuin sekä vasemmalla että oikealla yleensä luullaan, Marx ei kannattanut tuotantovälineiden kansallistamista, markkinoiden korvaamista keskusjohtoisella suunnittelulla tai yksipuoluejärjestelmää. Oikeastaan mikään siitä, minkä yhdistämme 1900-luvulla kokeiltuun kommunismiin ei kuulu Marxin esittämiin ajatuksiin. Kuten taloustieteilijä Meghnad Desai sanoo kirjassaan Marxin kosto, Marx ei oikeastaan kirjoittanut juuri mitään kapitalismin jälkeisestä maailmasta, vaan tyytyi antamaan siitä korkeintaan epämääräisiä viitteitä. Häntä tulisikin kommunismin isän sijaan pitää paremminkin kapitalismin tutkijana ja kriitikkona.

Marx ei missään kohtaa kirjoituksissaan esitä, että valtio voisi toteuttaa sosialismin. Tällainen ajattelu oli hänelle vierasta, eikä hän varmastikaan olisi tukenut Venäjän lokakuun 1917 vallankumousta. Venäjä ei nimittäin vielä tuolloin ollut kokenut täydellistä siirtymää feodalismista kapitalismiin, ja Marxin mukaan sosialismi voisi syntyä vasta kapitalismin jälkeen, sen saavutettua rajansa ja ihmisten ollessa valmiita hylkäämään sen. Valitettavasti hän oli kuitenkin tuolloin jo kuollut, ja bolševikit pääsivät omimaan hänet itselleen. Marx kirjoittaa Kommunistisessa manifestissa:

Porvaristo ei voi olla olemassa mullistamatta jatkuvasti tuotantovälineitä, sen seurauksena tuotantosuhteita ja edelleen kaikkia yhteiskunnallisia suhteita. (…) Tarve laajentaa alituiseen tuotteittensa menekkiä ajaa porvaristoa kaikkialle maapallolla. Kaikkialle sen täytyy pesiytyä, kaikkialle asettua viljelemään, kaikkialle solmia yhteyksiä. (…) Porvaristo tempaa kaikkien tuotantovälineiden nopean parantamisen ja kommunikaatioyhteyksien tavattoman helpottumisen ansiosta sivistyksen piiriin kaikki kansakunnat, barbaarisimmatkin. (…) Sanalla sanoen se luo maailman omaksi kuvakseen.

Näissä muutamassa lauseessa kiteytyy kaikki olennainen modernin maailman luonteesta: nopeus, laajeneminen ja alati toistuvista mullistuksista syntyvä kaoottinen jatkuvuus. Marx voisikin olla tyytyväinen analyysiinsä, jos näkisi nykyiset globaalit finanssimarkkinat, pakon edessä tapahtuvat teknologiset harppaukset luonnon tarjoamien resurssien ehtyessä sekä ihmisen aseman vaihtumisen työläisestä ensin kuluttajaksi ja sen jälkeen tuotteeksi, jonka yksityiselämää koskevasta tiedosta on tullut datatalouden tärkein kauppatavara. Kehitys on muuttunut paitsi hallitsemattomaksi, myös käsittämättömäksi: ei ole enää ketään, joka voisi täysin tuntea ja ymmärtää finanssimarkkinan tai ihmisten luonnolle ja ympäristölle aiheuttamien muutosten – antroposeenin – kaltaisia hyperobjekteja. ”Hyperobjekti” on luonnontieteilijä Timothy Mortonin kehittämä käsite ja tarkoittaa ilmiöitä, jotka ovat tilassa ja/tai ajassa niin suuria, että ne ylittävät välittömän kokemuksemme rajat. Koska emme käsitä hyperobjektien rajoja, emme myöskään pysty tarkastelemaan niitä ulkopuolelta kokonaisuutena, vaan hahmotamme ainoastaan pieniä palasia sieltä täältä.

Mutta Marxilla oli myös ratkaisu ongelmaan. Hän uskoi kapitalismin saavuttavan jossain kohtaa rajat, jolloin kaikki ihmiset, eläimet ja luonto tietyllä alueella olisi alistettu sen piiriin pääoman kumuloitumisen välineeksi. Rajojen tultua vastaan kapitalismi pysähtyisi, ja termodynamiikasta lainattujen käsitteiden mukaisesti entropia alkaisi lisääntyä järjestelmän sisällä. Tällöin alue olisi valmis siirtymään tuotannonjärjestämisen seuraavaan vaiheeseen, sosialismiin. Kuten jo todettu, Marx ei missään kohtaa odottanut valtion toteuttavan sosialismia ennen kuin tämä piste olisi saavutettu. Puheessaan vuonna 1848 hän sanoi:

Tämän päivän protektionistinen järjestelmä on konservatiivinen, kun taas vapaakauppajärjestelmä on tuhoava. Se hajottaa vanhat kansallisuudet ja lisää sekä työläisen että porvariston ahdinkoa ääripisteeseen asti. Toisin sanoen, vapaakauppajärjestelmä nopeuttaa sosiaalisen vallankumouksen tapahtumista. Tässä vallankumouksellisessa mielessä minä, hyvät herrat, äänestän vapaan kaupan puolesta.

Käänteisen yhteiskunnallisen vaikuttamisen periaate oli syntynyt: vastustettavaa ilmiötä ei pitänytkään hillitä ja rajoittaa, vaan kiihdyttää sitä kohti oletettua päätepistettä. Strategiaa toteutettiin myös käytännössä, sillä tuon ajan vasemmistoon kuului suuntaus, joka kannatti kapitalismin nopeaa kasvua. Marxin mukaan työläisten yhdistyminen mahdollistuu heidän työskennellessään suurissa teollisuuslaitoksissa, joten mitä suurempi tehdas, sitä suuremmaksi työläisten voiman ajateltiin kasvavan. Kapitalismin piti siis kasvaa, jos vallankumouksellisten organisaatioiden haluttiin kasvavan. Pääteoksessaan Pääomassa Marx oli tosin esittänyt myös kaavan, jota voitiin tulkita niin, että kapitalismi ei olisi aivan pian kaatumassa, jos koskaan. Taloustieteen lainalaisuuksia tutkimalla Marx tunnisti ensimmäistä kertaa, kuinka talous toimii sykleittäin, sisältäen toistuvia kasvun ja taantumisen vaiheita. Järjestelmä piti kuitenkin sisällään myös oman tuhoutumisensa siemenen, kunhan se ensin kasvaisi tarpeeksi.

Marxilaisuus voidaan siis ytimeltään nähdä akselerationistisena: se odottaa vallitsevan järjestelmän kiihtyvän ja laajenevan kriittiseen pisteeseen asti, jolloin vaihtoehtoisesta järjestelmästä tulee väistämättömyys. Ainoastaan kiihtymisen aikajänne on tullut marxilaisille yllätyksenä: odotuksista huolimatta kapitalismi ei ole luhistunut, vaan onnistunut laajenemaan yhä uusille elämänalueille ja saamaan käyttöönsä yhä uusia resursseja. Tämän on mahdollistanut globalisaatio ja teknologian jatkuva kehittyminen, jotka molemmat ovat oleellisesti sidoksissa kapitalistiseen järjestelmään. Järjestelmä on onnistunut pysyttelemään avoimena entropian välttämiseksi, mutta kasvanut samalla hallitsemattoman suureksi. Kukaan tai mikään taho ei salaliittoteorioista huolimatta hallitse moderniteetiksi sanottua, kapitalismista, kulutuskulttuurista, teknologiasta ja liberaalista demokratiasta muodostuvaa kokonaisuutta. Epälineaarisissa, kompleksisissa järjestelmissä vallitsevien lainalaisuuksien mukaisesti järjestelmän sisäinen volatiliteetti kuitenkin kasvaa väistämättä, ja uudet kriisit aiheuttavat yhä suurempaa huojuntaa. Tämä on nähtävissä mm. erilaisina velka- ja pankkikriiseinä, valtioiden sisäisten jännitteiden ja vastakkainasettelujen kasvamisena sekä valtioiden välisen konfliktiherkkyyden lisääntymisenä. Palikkatornin huojuessa pienikin töytäisy saattaa siis kaataa koko järjestelmän. Toisaalta huojunta parantaa järjestelmän itsekorjautuvuutta ja resilienssiä eli kriisinsietokykyä, joten romahduspiste ei ole ennustettavissa eikä välttämätön.

Ensimmäinen maailmansota osoitti monien marxilaisten unelmat utopistisiksi: kaikkien maiden työläiset eivät yhtyneetkään taisteluun porvariston sortovaltaa vastaan, vaan lähtivät taistelemaan porvareiden johdolla ja nationalismin nimissä toisiaan vastaan. Aika ei ilmeisestikään ollut kypsä sosialismille, ja siellä missä se pakotettiin voimaan valtiojohtoisesti, seuraukset olivat kammottavia. Marxin akselerationistinen logiikka unohdettiin vasemmiston piirissä täysin, sillä olisihan absurdia, jos kommunisti yrittäisi edistää kapitalismin häikäilemätöntä voittokulkua, kuten Lee Konstantinoun vuonna 1988 ilmestyneessä satiirissa Pop Apocalypse tehdään. Tosin tällä logiikalla vaikkapa Björn Wahlroosin äkkikääntymys vasemmistososialistista äärikapitalistiksi saisi kyllä loogisen selityksen.

1970-luvulla akselerationistinen vasemmistolaisuus koki uuden tulemisen, joskaan ei sillä nimellä. Tuolloin suosioon nousi ranskalaisen filosofin Gilles Deleuzen ja psykoanalyytikko Félix Guattarin julkaisema kirja Anti-Oidipus, joka kyseenalaisti sekä aiemman filosofian että psykoanalyysin ja ehdotti niiden tilalle ”skitsoanalyysiksi” kutsuttua menetelmää. Deleuzen ja Guattarin mukaan kapitalismi kanavoi ihmisten haluja rahatalouden keinoin, ja teos muodostaa eklektisen synteesin psykologiasta, taloustieteestä ja sosiologiasta. Lyhyesti tiivistettynä ja hieman kärjistäen kirjan viesti on, että psykoterapeutin tuolissa istuessaan ihmisen ei tulisikaan puhua vanhemmistaan ja hampaankoloon jääneistä lapsuudenkokemuksista vaan kapitalismista. Syyllisyystaakka mielen epätasapainosta siirtyy näin ihmiseltä itseltään järjestelmälle, jota voidaan pitää syypäänä ahdistukseen, masentuneisuuteen ja lamaantumiseen jatkuvien suorituspaineiden, kilpailun ja toisille pätemisen myötä.

Kapitalismin aiheuttamat psykologiset häiriötilat eivät olleet tuntemattomia Marxillekaan. Hänen mukaansa kapitalismi vieraannuttaa ihmisen luonnosta, työstä, toisista ihmisistä ja lopulta myös itsestään. Luonnon se näkee pelkkänä hyödynnettävänä resurssina. Työstä ihminen vieraantuu siksi, että hänellä ei ole omistussuhdetta työnsä tuloksiin, ja toisista ihmisistä siksi, että ne näyttäytyvät hänelle kilpailijoina. Omasta itsestään ihminen vieraantuu, koska hän huomaa lopulta olevansa korvattavissa oleva osa koneistoa, johon hänellä ei ole mitään päätösvaltaa. Moderniteetin luomasta päätösvaltaisuuden illuusiosta huolimatta huomaamme viimeistään vaalipäivänä, että kukin meistä on vain ”yksi ääni”, numero vailla todellista mahdollisuutta vaikuttaa itseämme koskeviin päätöksiin.

Marx kuvasi pääomasuhdetta kaavalla R-T-R (raha-tavara-lisää rahaa), jossa raha muuttuu tavaran kautta suuremmaksi rahamääräksi. Tämä dynaaminen kiertoprosessi on loputtomasti laajeneva: kiertoon sijoitettu pääoma palaa aina suurempana takaisin, jolloin kierros käynnistyy uudelleen. Lisäarvoa voi syntyä siten ainoastaan liikkeen myötä: jos liike lakkaa, talous pysähtyy ja alkaa taantua. Koska liikettä ei voi sen käynnistyttyä pysäyttää, tulee arvonlisäyksestä päättymätön itsetarkoitus. Käytännössä tämä tarkoittaa, että kapitalismin on jatkuvasti laajennuttava ulospäin aiemmilta ”territorioiltaan”, minkä vuoksi Deleuze ja Guattari kutsuvat sitä ”deterritorialisaatioksi”. Jatkuva kasvu edellyttää aina uusia markkinoita ja uusien tarpeiden luomista. Samalla se hajottaa vanhoja hierarkioita ja valtarakenteita, mikä Deleuzen ja Guattarin edustaman vasemmistolaisen näkemyksen mukaan on sinänsä hyvä asia. Aiemmilta rakenteiltaan hajonnut ja tuhoutunut alue kuitenkin ”reterritorialisoituu” nopeasti, mikä tarkoittaa kyseisen maantieteellisen tai elämänalueen valtaamista pystyttämällä sinne muualta tuotuja rakenteita. Prosessia voidaan havainnoida muun muassa tarkastelemalla, kuinka kapitalistinen järjestelmä on vallannut alaa aiemmilta feodalistisilta alueilta.

Yksilön kannalta jatkuva deterritorialisaatio tarkoittaa kaiken totutun kiihtyvää pirstoutumista: huomion jakautumista yhä nopeammin ja yhä uusiin ärsykkeisiin, yhä enemmän pätkätöitä ja alanvaihtoja, ”ikuista oppimista”, yhä kiivaampaan tahtiin hankittavia teknisiä vempaimia, yhä suurempia tuottovaatimuksia kaikilla elämän osa-alueilla. Eilisen huippusuorituksesta tulee tämän päivän lähtötaso. Kulutuskulttuurissa omaa identiteettiä yritetään rakentaa mainostajien ja mediaviihteen ehdoilla, jolloin yksilöiden identiteetit jäävät infantiilille tasolle. Tämäkin johtaa itsestä vieraantumiseen, jota ihminen kykenee vain seuraamaan sivusta kuin jonkinlaista elokuvamaista spektaakkelia, jota katsomme silmät pyöreiksi jähmettyneinä ja popcornastiat kädessä. Marxin teoria luokkavihasta onkin jäänyt tältä osin vanhanaikaiseksi: keskiluokkaistuneessa maailmassa vihollisia eivät ole köyhä työläinen ja tehtaan omistava porvari. Sen sijaan meistä itsestämme on tullut itsemme suurimpia vihollisia.

Deleuzen ja Guattarin mukaan deterritorialisaatiosta seuraa dynaaminen ja kompleksinen systeemi, jossa eri osien väliset rajat hämärtyvät, yksiköt hajautuvat yhä kauemmas toisistaan ja irrottautuvat aiemmista rajoistaan. Hidastamisen ja takaisin kääntymisen sijaan meidän pitää kuitenkin ”mennä yhä pidemmälle, sillä ehkäpä prosessien virtaukset eivät ole vielä tarpeeksi deterritorialisoituneita. Ei siis vetäytyä prosessista, vaan mennä yhä pidemmälle, kiihdyttää prosessia”. Nämä uusvasemmistolaisen akselerationismin syntysanoiksikin väitetyt lauseet on alkujaan esitetty kritiikkinä marxilaista taloustieteilijää Samir Aminia kohtaan, joka oli ehdottanut, että kolmannen maailman maiden tulisi vetäytyä pois maailmanmarkkinoilta. Koska monimutkaista ei pysty pakenemaan yksinkertaistamalla, ja koska kapitalismia ei pysty lakkauttamaan sääntelemällä, vaikutti sen kiihdyttäminen ei välttämättä parhaalta, vaan yksinkertaisesti ainoalta vaihtoehdolta.

Uusliberalismin voittokulku 1980-luvulla ja sitä seurannut sosialistiblokin hajoaminen vuodesta 1989 alkaen oli painajainen monille kapitalismin romahtamista odottaneille. Kapitalismille ei näyttänyt enää löytyvän taloudellista haastajaa, eikä löydy vielä tänäkään päivänä. Sen kyky tuottaa samanaikaisesti sekä rikkautta että köyhyyttä, sekä luoda mahdollisuuksia että tuhota niitä, oli osoittautunut voittamattomaksi. Maailmanloppukin alkoi vaikuttaa todennäköisemmältä kuin kapitalismin loppu, kuten Mark Fisher asian muotoili luodessaan kapitalistisen realismin käsitteen. Goldsmiths’ Collegessa Lontoossa opettanut Fisher oli yksi vasemmistolaisen akselerationismin keskeisistä teoreetikoista. Hänen mukaansa akselerationismissa oli ennen kaikkea kyse kapitalismin logiikan paljastamisesta, ei niinkään toimintatavasta tai ideologiasta. Logiikan paljastamisen myötä kapitalismin sisäiset ristiriidat voimistuisivat, mikä aiheuttaisi lopulta sen romahtamisen ja postkapitalistisen yhteiskunnan syntymisen.

Fisherin mukaan akselerationismi torjuu perinteisen vasemmiston pyrkimyksen vähittäiseen uudistumiseen ja edustaa sen sijaan radikaalia ja transformatiivista lähestymistapaa poliittiseen ja sosiaaliseen muutokseen. Hänen mukaansa vasemmisto voisi akselerationismin avulla jälleen saada haltuunsa moderniuteen kuuluvat utopistiset visiot, jotka kapitalismi on kaapannut itselleen ja vääristänyt. Käytännössä tämä tarkoittaa uusien teknologioiden luomia mahdollisuuksia maailmasta, jossa ihmisten ei tarvitsisi tehdä työtä, vaan koneet ja tekoäly vastaisivat tuottavuuden mekanismeista. Palkan sijaan ihmiset nauttisivat universaalista perustulosta, ja teknologian avulla myös yhteisomistuksesta tulisi mahdollista. Fisher kirjoitti useita suosiota saaneita teoksia ja oli tunnettu ajattelija akateemisissa vasemmistopiireissä 2000-luvun alkupuolella. Vuonna 2013 hän julkaisi vasemmistoa kritisoivan, sittemmin suomeksikin käännetyn teoksen Pako vampyyrilinnasta. Tämän seurauksena hän joutui sosiaalisessa mediassa woke-vasemmiston kannattajien hyökkäysten kohteeksi. Näiden mukaan Fisher ei valkoisena, etuoikeutettuna brittinä voinut oikeasti ymmärtää ”rodullistettujen” ja muiden vähemmistöjen ahdinkoa, eikä ollut siten pätevä laatimaan koko ihmiskuntaa koskevia teorioita, saati kritisoimaan vasemmistoa. Fisher joutui näin ”omiensa syömäksi”, alkoi kärsiä masennuksesta ja surmasi lopulta itsensä vuonna 2017.

Fisher kuitenkin avasi tietä muille tutkijoille, jotka omalla työllään kehittivät vasemmistolaista akselerationismia pidemmälle. Yksi heistä on Nick Srnicek, joka on kirjoittanut laajasti jälkikapitalistisen yhteiskunnan periaatteista. Ajan hengen mukaisesti niissä korostuvat kestävän kehityksen ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kaltaiset teemat. Srnicekin mukaan postkapitalistinen yhteiskunta voi syntyä vain yksilöiden ja yhteisöllisten liikkeiden yhteistyöllä rakentamien vaihtoehtoisten taloudellisten ja poliittisten instituutioiden myötä. Tämä edellyttää kapitalistisen eliitin haastamista ja murtautumista ulos kapitalismin logiikkaan kuuluvasta omistusajattelusta. Nykyaikaisen alustatalouden hän näkee vakavana uhkana postkapitalismin syntymiselle, sillä alustatalous voidaan nähdä jälleen uutena keinona, jolla kapitalismi murtautuu ulos aiemmista rajoistaan. Vaikka maailman suurimmalla hotelliketjulla ei ole omistuksessaan yhtään hotellia, eikä maailman suurin taksiyhtiö omista yhtään taksia, eivät pääomat alustojen pienestä kulurakenteesta huolimatta tunnu virtaavan yhtään vuolaammin työntekijöille tai palvelua käytännössä tuottaville. Aivan yhtä tarkkanäköinen Srnicek ei ole ollut kannattamansa kestävän kehityksen suhteen, sillä todellisuudessahan siinäkin on kyse samasta mekanismista, jossa vallitseva kulutuskapitalismi vain ”brändää” itsensä uudelleen sosiaalisesti hyväksyttävällä tavalla.

Srnicek julkaisi teoksen Accelerationist Manifesto vuonna 2013 yhdessä Alex Williamsin kanssa. Manifesti painottaa, että teknologia yksin ei pelasta meitä kapitalistiselta riistolta, vaan yhtä oleellisia ovat suunnittelu ja sosiopoliittiset toimet. Seuraavana vuonna ilmestyi pääasiassa vasemmistolaista akselerationismia esittelevä, Robin Mackayn ja Armen Avanessian toimittama laaja esseekokoelma #Accelerate: The Accelerationist Reader. Syistä, jotka ovat jääneet itselleni tuntemattomiksi, vasemmistolaisesta akselerationismista ei tämän jälkeen ole kuulunut juuri mitään merkittävää. Eräänlainen kuolinisku suuntauksen suosiolle saattoi olla ehkäpä aikamme tunnetuimman vasemmistofilosofin Slavoj Žižekin lausunto Yhdysvaltojen vuoden 2016 presidentinvaaleista. Žižek kehotti järjestelmän horjuttamisen nimissä vasemmistoa äänestämään Donald Trumpia, mikä oli monelle vasemmistoakselerationismista kiinnostuneelle liikaa. Ironista on, että samaan aikaan jotkut oikeistokonservatiivit pohtivat laitavasemmiston äänestämistä samasta syystä.

Vuonna 2017 ilmestyi vielä The Guardian -lehdessä aihetta laajasti luotaava artikkeli, mutta sen jälkeen termi alettiin yhä useammin yhdistää oikeistoradikaalien aseellisiin ryhmiin. Vain muutama vuosi tämän jälkeen valtamedia ja myös ääriliikkeisiin perehtyneet akateemiset tutkijat varsinkin Suomessa ovat alkaneet käyttää termiä yksinomaan tällä tavalla, minkä takia vasemmistolaisesta akselerationismista saattaa olla kiusallista puhua. Marxilaisista juurista huolimatta aiheen esiin nostaminen lienee hankalaa, jos pitää ensin käyttää puoli tuntia selittääkseen, että kyse ei tässä tapauksessa ole uusnatseista tai terrorismista. Termin historiaa ja teoreettista sisältöä ajatellen median ja tutkijoiden siihen kohdistama väkivalta hirvittää, vaikka ei itse vasemmistolaista akselerationismia kannattaisikaan.

–

M. A. Meretvuon ”Kaaoksen reunalla” on saatavilla Kiukaan verkkokaupasta.

–

–