Valtiolaivan viimeinen risteily

SEPPO OIKKONEN

–

Monissa päivänpoliittisissa puheenvuoroissa toistuvat talousajattelumme keskeiset käsitteet, kuten tuotto ja velka, ja jo pitkään kaikki politiikka on ollut talouspolitiikkaa, jolle on jo muodostunut uskonnollinen gloria, niin että poliitikot eivät tohdi kyseenalaistaa edes sitä mitä valtiovarainministeriön virkamiehet pienissä päissään pähkäilevät.

Kukaan ei puhu talousajattelusta aikalaisjärjen synkimpänä harhana, vaan kaikki kilvan koettavat todistella omaa osaamistaan ja erinomaisuuttaan talousongelmien ratkaisijoina.

Se on sulaa hulluutta. Kuinka joku voi olla paras kun kilparata on kalkittu pelkällä historiallisella järjettömyydellä? Poliitikot voivat tosiasiassa kilpailla vain uskonomaisessa tunnustuksellisuudessaan – vakuuttaa kannattajiaan oman taloususkontonsa oikeista totuuksista ja niiden antamasta oikeassa olemisen riemusta.

Talousajattelumme historia on yhä kirjoittamatta, ja kuinka muuten voisi ollakaan, kun ei missään oppilaitoksessa opeteta edes eurooppalaisella uudella ajalla erityisten historiallisten ehtojen pohjalta syntyneeen ja kehittyneen aikalaisajattelumme yleisiä rationaalisuusehtoja. Tragedia täydellistyy siinä, ettei talousajattelumme ole edes niistä missään historiallisen matkan varrella päässyt osalliseksi.

Talousajattelussa jäi elämään keskiaika, skolastinen käsiterealismi ja pohjimmiltaan ptolemaiolainen maailmanjäsennys. Talousmaailman keskipisteeksi asettui taloustoimija ja hänen yksityinen jalansijansa. Sitä merkitsi tilikirjan tasolla hänen tilinpitonsa nollapiste. Talousmaailma ei koskaan sulkeutunut tila-avaruudeksi.

Kouluopetuksen pohjalta aikalaisrationaalisuutemme on vain joukko ajattelun tabuakkoja joita olemme sementoineet umpeen yliyleistävillä yleiskäsitteillä. Ne ovat pelkkää tunnustuksellista – ideologista – stiiknafuulaa, ja niiden rinnalla sitten pohjimmiltaan uskonnollislaatuiseen kaikkivoipaisuuskuvitelmaan, ”rahaan”, perustuvaa talousrationaliteettia on ollut hyvä elättää.

Talousnobelisteista ainoastaan Friedrich von Hayek on tohtinut ottaa haasteekseen talousjärjen edes jonkinasteisen kytkemisen ihmislajin yleiseen kulttuuri- ja ajatushistoriaan. Hänkin epäonnistui täydellisesti, päätyi selittämään markkinataloutta ”hajautetun järjen systeeminä”, jolta ei edes sovi odottaa mitään koherenttisen totuudellisuuden ominaisuutta. Sellaiset yrityksetkin hän mitätöi sosialistiselle ja kommunistiselle ideologialle ominaisena ylimielisyytenä.

Kun sosialistinen leiri romahti, se tulkittiin yleisesti kapitalistisen markkinatalouden historiallisena voittona. Sitähän se ei ollut, mutta selittämättä jäi miten ja miksi. Eurooppalaisella uudella ajalla syntyneen talousrationaliteettimme kokokuvaa ei kukaan ole toistaiseksi osannut hahmottaa niin että tilanteen koko järjettömyys paljastuisi yleisemmin.

Eurooppalaisen uuden ajan talousajattelun suuret systeemivirheet ovat tulleet näkyviin niin sanotuissa ”suurissa romahduksissa”, jollaisista ensimmäinen maailmanlaajasti vaikuttanut oli 30-luvun ”suuri lama”. Meni vuosikymmeniä ennen kuin reaalitalous toipui romahtaneen keinottelun seurauksista. Mitään systeemiin liittyvää ei kuitenkaan korjattu – oikeastaan aivan päinvastoin. Myöhempinä vuosikymmeninä rynnännyt tekninen edistys, ATK ja pääomavirtojen globalisoituminen, loivat pohjan vielä kaikkiallisemmalle romahdukselle.

Ennen 1970-lukua valtaosa rahaliikkeistä tapahtui reaalitaloudessa, kun ostettiin ja myytiin tavaroita ja palveluja. Kun numeromagia kaappasi vallan, reaalitalouden osuus supistui muutamaan prosenttiin. 1990-luvun suuri romahdus oli likimain yksinomaan kaikkivoipaisiksi koetuista numeroista rakennettujen pyramidien sortumista.

Sen laman jälkeen yritykset oli tyhjennetty, hyödynnetty loppuun. Lainakaupan strategisiksi kohteiksi kuin luonnostaan joutuivat vanhat vakaat kansallisvaltiot. Valtionvelka on uusi demokratian jälkeinen hallitusmuoto.

Sekään romahdus ei siis opettanut kenellekään mitään siitä tavasta, jolla talousajattelumme on pohjimmiltaan uskontoa, jossa ”raha” on pohjimmiltaan uskonnollislaatuisen kaikkivoipaisuuskuvitelman nykyinen muoto, ja usko aineellisen tarpeentyydytyksen loputtomaan lisääntymiseen oman aikamme versio iankaikkisuudesta.

Kuten lait ovat niin kuin ne luetaan, raha on niin kuin se lasketaan.

Raha ei todellakaan enää synny työstä, vaan raha syntyy nimenomaan ”velkana”, joka sitten synnyttää työtä, joka ei koskaan tuota arvoaan takaisin. Talouskasvu on de facto velkasummien kasvua, ja mitä enemmän teemme töitä, sitä enemmän maailmaan syntyy velkaa. Kymmenen kertaa ahkerampi työnteko synnyttää vain satakertaisen summan valtionvelkaa. Ei siis ole niin kuin joku poliittinen neropatti onnettomasti muotoili, ”ettei valtionvelkaa tarvitse maksaa takaisin”, vaan on vielä totaalisemmin niin, ettei ”velkana” luotua raha-arvoa koskaan voida maksaa ”takaisin”.

Talous ei ole hajautetun järjen, vaan hajonneen järjen systeemi.

Suuret muutokset raha-ajattelussa tapahtuivat samoina vuosina kuin itäblokin näennäisesti vaihtoehtoinen talousajattelu romahti. Suuri lama 1990 muutti de facto lopullisesti kaiken. Sen jäljiltä maailmantalous on muuttunut totaalisesti tunnustukselliseksi uskonnoksi, jolla ei ole jäljellä enää muuta kuin tunnustuksellisen uskonnon yhteyksiä reaalitodellisuuteen.

Meillähän lamavuosien tapahtumat ovat edelleenkin käsittelemättä. Lamavuosina tehtyjä hätäratkaisuja ei pelkästään ole peitelty, vaan niitä on historiankirjoituksessa jopa käännetty määrätietoisiksi sankarillisiksi selviytymistarinoiksi. Se kertoo jotain kammottavaa politiikan yleisestä moraalirappiosta.

On yritetty vain omaksua ”uusia realiteetteja”, ja poliitikot ovat opetelleet uusia sanankäänteitä joilla vedota hartaasti taloususkovaiseen hurskaaseen äänestäjäkuntaan. Yhteiskunnallinen talouskeskustelu tekee totta Ruben Östlundin elokuvassa Triangle of Sadness metaforisesti esitetyn maailmantilanteen kanssa — elokuvan henkilöhahmot, ylellisen luksusluokan huvijahdin juoppo amerikkalainen kommunistikapteeni ja niin ikään viinan voimalla talousideologisia vitsejä vääntävä ökyrikas venäläinen kapitalistioligarkki – päätyvät siteeraamaan kilpailevien talousteorioiden klassikoita – ja juuri sellaista tahatonta parodiaa ideologinen nokittelu todellisuudessakin jo on.

Östlund on poikkeustapaus, tekee hervottoman hauskoja yhteiskuntakriittisiä elokuvia. Maahanmuuttokriittinen Play (2011) kasvatti kulttuurikonfliktin tragikomiikan ahdistuksen asteelle. Modernia taidetta ja eliitin ”asiantuntijoita” irvailevassa The Squaressa (2017) replikoitiin kielellä joka oli kadottanut totaalisesti todellisuuskosketuksen. — Yleensä käsikirjoittajat rakentavat repliikeillä kohtauksessa tiivistyvän tunnelman. Triangle of Sadness kuitenkin puhuu repliikeillä jotka menevät aina vain pahemmin toistensa ohi, eikä mitään yhteisymmärrystä synny. Se on tämän päivän maailmantilanne, toivoton ideologisten identiteettien ristiretki, ei vaan harharetki.

Viimeinen ristiretki, risteily, riistoretki.

On selvää ettei nykyinen numeerisen velan määrän kasvattamiseen perustuva systeemi voi jatkaa loputtomiin. Mutta mielenkiintoista tulee olemaan, millaisilla moraalivalinnoilla systeemivirheet lopulta tullaan korjaamaan. Se oli pelottavan oikeassa joka joskus sanoi, ettei jumalia tarvita minkään hyvän tekemiseen, mutta aina kun ollaan tekemässä todellista pahuutta, silloin tarvitaan jumalia.

Jotain sanomattoman pahaa taloususkonnon uskonnollisesta peruslaadusta kiinni pitäminen enteilee.

–

–