Paavo Haavikon kelvottomien historiateosten salaisuus

TEEMU KESKISARJA

–

Martti Anhavan Niin katosi voitto maailmasta – Paavo Haavikon elämä (Otava) on huippututkimus ja myös tyyliltään riemastuttava. Tiiliskiven yhdestä murusestakin riittää ainesta pitkään kirjoitukseeni.

Anhava tulee vastanneeksi kysymykseen, joka on vaivannut minua kauan. Miksi Paavo Haavikon ei-fiktiiviset historiateokset hapertuivat höpöjutuiksi? Miksi niistä tuli niin totisia ja epätosia? Millä mausteella hän poikkeuksetta myrkytti tietokirjakeitokset?

Kuten Sarastuksen lukija hyvin tietää, Haavikko (1931–2008) oli ylivertainen runoruhtinas, modernismin suurmestari ja aineellisestikin aikaansapa kirjamies. Runoissaan ja novelleissaan Haavikko loisti historia-aiheilla. Hän tulkitsi menneisyyttä kaikkinaisella kunnianhimolla. Talvipalatsin ja Lumettoman ajan kirjoittajan äly riitti toki faktapuolelle, jolla tiedemieskilpailijat olivat kelvottomia kieleltään ja kerronnaltaan.

Martti Anhava tunsi Haavikon hyvin jo isänsä, kriitikko, runoilija Tuomas Anhavan kautta. Luotaus Haavikon kirjoitustapaan on siten syvä. Haavikko paiski liike-elämässä kokopäivätöitä ja vähätteli korkeakirjallisia sfäärejä. Kirjailla piti äkkiä ja saman tien valmiiksi. Haavikko hakkasi Alpina-kirjoituskoneeseensa yhtä aikaa proosaa, draamaa, pamflettia, oopperalibrettoa, lehtipolemiikkia ja tv-sarjaa. Hiominen oli hänelle “kauhistus”. Haavikko piti jokaista rykäisyään täydellisenä ja laaduntarkkailua haitallisena.

Haavikko oli pitkälti oikeassa. Ensimmäinen otto, paras otto! kuten punk-yhtyeen levytyksessä. Kieli ei aina kohene sanatoiston ylitarkkailusta ja syntaksin sääntelystä viimeistä piirtoa myöten. Kihnuttaminen tavu tavulta tappaa luonnollisuutta. Kaunokirjallisuus ei vastaa mitään tietoiskua. Turha taluttaa Pegasosta arkistoon jonkin vuosiluvun ja nippelitiedon tähden.

Vanhemmiten Haavikosta tuli valtakunnanviisas ylitse kaikkien genrejen. Jo ilme osoitti kaikkitietävyyden. Hän ymmärsi talouden, politiikan ja historian toisin kuin typerykset ympärillään. Haavikko halveksi eritoten professoreja ja dosentteja, jotka kangistuivat kaavoihin ja kiikkuivat oppituoleillaan yleisen mielipiteen mukaan.

Haavikko talsi näillä main oikeilla jäljillä. Historian elävöittäminen ei ole lainkaan mahdoton lesti kaunokirjallisuuden suutarille. Lajien ero on pienempi kuin pikajuoksussa ja kymppitonnissa. Historiallisen romaanin valioissa on paitsi mielikuvitusta myös taustatyötä. Väinö Linnalla se tarkoitti kohtalaista lukeneisuutta ja elämänkokemusta, Mika Waltarilla huikeinta humanismia ja yliluonnollista muistia.

Haavikko historioi toiselta tavalla. Hän veti lonkalta, mutta tekeytyi tarkka-ampujaksi.

Martti Anhavan hämmentävä löydös on Haavikon vastenmieli lukemista kohtaan. Haavikkoa ympäröi suunnilleen Pohjois-Euroopan sivistyneimmän ihmisen sädekehä. Kun hän käsitti kaikesta kaiken, sanoi mitä tarkoitti ja tarkoitti mitä sanoi, niin syvämietteisyys kaiketi kumpusi ensyklopedisesta kirjahyllystä? Ei sinne päinkään. Haavikko ei juuri harrastanut muiden kirjoja vaan kyllästyi peruslukemiseen jo nuorena.

Maailmankirjallisuuden klassikoiden haltuunotto jäi puolivillaiseksi. Suomalaisten sepustukset eivät olleet Haavikon silmien arvoisia. Haavikko ei viitsinyt lukea edes Pentti Haanpäätä, jota kehui mielikirjailijakseen. Nykykirjallisuus varsinkin oli joutavaa. Kustantajana Haavikko arvioi käsikirjoitukset yhdellä silmäyksellä (ihmeen usein oikein) ja työnsi alaisilleen. Vapaa-ajalla hän ei missään tapauksessa ollut lukutoukka, korkeintaan vilkaisija ja lehteilijä.

Ei siinä mitään. Lukemattomuus on joskus jopa suositeltavaa kulttuuripersoonalle. Elämässä vilisee muutakin kuin kirjaimia. Kirjoista voi ja pitää puhua käsikopelolta. Jos uuvahdit kesken Saaristo-sarjan, ei se ketään häiritse. Kulttuuripiirissä pyöriminen ja lukemiston likeisyys sivistävät kylliksi. Kirjailijan ammatti ei vaadi epälukuisten edeltäjien opettelemista.

”Vaikeuksiin joudutaan, kun sellaisen lukemisen eväin ryhdytään kirjoittamaan esimerkiksi poliittista historiaa, elämäkertoja tai yrityshistoriikkeja”, Anhava osoittaa. Tietyt teemat tivaavat tietoja, taustoja, tutkimusten hahmotusta. Haavikko ei pakottautunut rivi riviltä ja sivu sivulta lukemiseen. Hän ”hampsi” vain painotuksia ja uskonkappaleita, joissa hänen tajunsa toteutti mielleyhtymiä.

Hampsiminen ei välttämättä koidu katastrofiksi. Jos tulkinnat menevät metsään, lukija osaa sieltä itse ihmisten ilmoille. Tietokirja kestää kyllä asiavirheitäkin. Veijo Meri suolsi niitä kasapäin Aleksis Stenvallin elämään, joka on silti huvittava, satuttava, hyvä kirja.

Mikä sitten on Haavikon huonouden salaisuus?

Yksityiskohtien ja kouriintuntuvuuden vaje, jotenkin otteeton utu. Haavikon näky ei ole oikeasti itsellinen vaan peräisin juuri niiltä opponenteilta, joita hän soimaa sokeiksi. Haavikko liihottaa lintuperspektiivissä, koska maankamaralla hän jäisi kiinni tietämättömyydestä. Haavikko ei kerro nuijasodan taikka Suomen itsenäistymisen tapauksia vaan linjoittelee kansakuntaa ja suurmiesten vaikuttimia. Jotka hän kehittää omasta päästään ilman lähteitä.

Sanataituruus tihentyy muuriksi, jonka läpi ei näy mitään, ei todellisuutta eikä valhetta. Mikäli Haavikko kirjoitti selkokieltä ”kuin neuvoen patalapun tekoa idiootille”, sekin oli hämäystä. Hän oli niin uniikki, universaali ajattelija ettei ajatellut asiaa, jonka tuntijaksi tekeytyi.

Haavikon ällistyttävin suoritus oli ”Urho Kekkosen muistelmat” (ansaitsisi kahdetkin lainausmerkit), jotka ilmestyivät nimellä Vuosisatani.

Kekkosella oli ollut nuorempana erittäin terävä kynä, mutta kun terveys romahti 1980-luvun taitteessa, hän ei enää jaksanut muistella. Haavikk o halusi haamukirjoittajaksi kansallisesti merkittävään aiheeseen. Haavikko hankki etu- ja yksinoikeuden sekä parhaat resurssit. Apukäsiä riitti. Haavikon ei tarvinnut kahlata Kekkosen valtavia arkistoja. Kuin tarjottimella, yhdessä pahvilaatikossa saapuivat hänelle valitut palat kuten Urhon ja Sylvin rakkauskirjeet.

Ei paha luku-urakka, mutta Haavikko jätti sen aloittamattakin. Jokaisen historioitsijan unelmasta puskeutui painajainen.

Vaikkei yhtään tuntenut muka-kertojaminäänsä, Haavikko paineli autobiografian polulle. Odotettavissa oli tietenkin myyntimenestys, jos jotain uskottavaa syntyisi. Kiire oli kova. Presidentin piti olla elossa ja jonkinmoisessa kunnossa muistelmiensa julkaisuhetkellä.

Haavikko oli hypernopea kirjoittaja, mutta kerrankin inspiraatio ehtyi. Paineistuneena hän paatui ”hällä väliä -tilaan”. Siitä pinteestä hän ei enää selviytynyt omin neuvoin.

Tuomas Anhava oli pistämätön korjailija kaikenlaisille teksteille. Hän joutui pelastamaan ystävänsä Haavikon. Tuomaksen punakynä täytti käsikirjoitustekeleen joka senttimetrin kuin kalligrafia. UKK-rooli pänni häntä. Miksi hitossa ”Paavo ei avannut sitä laatikkoa” ja hyödyntänyt aineistoa. ”Paavolla on ne kaikki kirjeet ja muut, mutta se ei ole jaksanut yhtään paneutua, ei edes kirjoittaa kunnon lauseita”. Tulos oli ”niin harsua, ihan uskomattoman harsua”. Tuomas Anhava sen parsi – haamukirjoittajan haamukirjoittajana.

Kanteen tuli peräti Urho Kekkosen nimi.

Martti Anhavan Haavikko-elämäkerta on muiden ansioidensa ohessa kiintoisa kirjoittamisopas. Olivatko Haavikon epäonnistumiset varoittavia esimerkkejä? Vai jopa päinvastoin? Kumminkin hänen työtapansa poiki tuotannon lyömättömän kokonaisuuden. Tylsä sellainen tuutti on, josta tursuaa pelkkää ekstrapriimaa. Ajan ja vaivan säästäminen on tavallaan taidetta. Haavikon keino kiertää sitaattien etsimistä ja tarkistamista oli nerokas:

”Koska menneisyyttä kertyy koko ajan lisää ja tulevaisuuden määrä on ehtymätön, tulevat suomalaiset päivä päivältä yhä viisaammaksi, sanoo Tacitus tai sanoisi, jos olisi tahtonut sen sanoa.”

–

–