Venäläinen kulttuuri pseudomorfoosina ja Venäjän ristiretki länttä vastaan (Osa I)

CEMIL KERIMOGLU (suomentanut Timo Hännikäinen)

–

Länsimaiset historioitsijat ja analyytikot ovat aina epäonnistuneet yrittäessään ymmärtää Venäjää. Muiden asioiden ohella länsimaalaisia on askarruttanut Venäjän imperialistinen luonne. Ilmeisistä syistä sitä on pyritty vertaamaan länsimaisiin siirtomaaimperiumeihin. Kuten huomattava Venäjän historian tutkija Richard Pipes kerran huomautti, toisin kuin länsimaiset siirtomaavallat, jotka kehittyivät kansallisvaltioiksi ennen kuin aloittivat laajentumisen, Venäjä oli imperiumi alusta saakka.

Tämä ymmärryksen puute johtuu itsepintaisesta kiinnittymisestämme lineaariseen historiankäsitykseen ja oletukseen, että ihmiskunta on yhtenäinen kokonaisuus joka etenee samaa polkua pitkin. Tällaiset näkökulmat ovat kuitenkin perustavanlaatuisesti virheellisiä. Jotta aidosti ymmärtäisimme historiallisia prosesseja – ja erityisesti Venäjää – meidän tulee omaksua syklinen ja modulaarinen historiankäsitys sellaisena kuin Oswald Spengler sen esitti. Tässä lähestymistavassa tunnistetaan, että erilaiset kulttuuriset / sivilisaatiopiirit toimivat omien erityisten rytmiensä ja sisäisten logiikkojensa mukaan. Tämän perspektiivin avulla voimme tarkastella syvemmin Venäjän historiallista kehityskaarta ja mikä tärkeintä, ennustaa täsmällisemmin sen tulevaisuutta.

Viime aikaiset maailman tapahtumat, erityisesti Venäjän hyökkäys Ukrainaan ja yleisemmin Venäjän asema globaalilla areenalla, muodostavat kiehtovan koetapauksen historialliselle ja kulttuuriselle analyysille. Tässä Spenglerin teoriat tarjoavat ainutlaatuisen linssin, jonka läpi voimme tarkastella ja ymmärtää tätä dynamiikkaa. Spenglerin pääteoksessa Länsimaiden perikato esitetään syklinen teoria sivilisaatioista ja väitetään, että kullakin sivilisaatiolla on oma erityinen sisäinen toimintatapansa ja elämänsyklinsä, kuten biologisilla organismeillakin. Teorian mukaan jokainen sivilisaatio käy läpi tietyt kehitysvaiheet, jotka vastaavat elävän organismin elämänkulkua – syntymän, kukoistuksen, kypsyyden, pysähtymisen ja rappion. Toisin sanoen kukin sivilisaatio toimii itsenäisenä moduulina. Ne tietenkin ovat vuorovaikutuksessa keskenään, kuten erilaiset organismitkin vaikuttavat toisiinsa, mutta niiden elämänkaaret ovat yksittäisten organismien tavoin itsenäisiä.

Näin pääsemme takaisin asiaan, joka on hämmentänyt Richard Pipesiä ja muita länsimaisia Venäjän historian tutkijoita. Venäjän vertaaminen länsimaisiin siirtomaaimperiumeihin johtuu oletuksesta, että historian lineaarinen kulku koskisi koko ihmiskuntaa.

Sen ymmärtäminen, että Venäjä elää oman syklinsä vaihetta joka ei vertaudu länsimaiseen sivilisaatioon, selvittää sekaannuksen.

Vertailevassa analyysissään sivilisaatioista Spengler keskittyy pääasiassa kolmeen kulttuuripiiriin: (1) klassiseen kreikkalais-roomalaiseen kulttuuriin, jota hän kutsuu apolloniseksi, (2) Lähi-idän kulttuuriin jota hän kutsuu maagiseksi ja (3) länsimaiseen sivilisaatioon jota hän kutsuu faustiseksi. Hän käsittelee lyhyesti myös Venäjää, jota hän aivan oikein pitää länsimaisesta sivilisaatiosta erillisenä kulttuuripiirinään, jolla on oma faustisesta kulttuurista eroava sielunsa.

Historiallisten kehityskaavojen analyysissään Spengler rinnastaa länsimaiden merovingiajan ajanjaksoon, joka Moskovan Venäjällä ulottuu Iivana III:n ajasta sekasorron aikaan. Hän pitää näitä ajanjaksoja esikulttuurisina – so. ne edeltävät tulevia kulttuurisia kehityskausia eivätkä kulttuurien omaleimaiset maailmantunnot niiden aikana vielä saa ilmaisuaan. Samoin Romanovien dynastian aika Venäjällä vastaa Euroopan karolingiaikaa. Niinpä 1900- ja 2000-luvut, jotka Venäjän historiassa ulottuvat neuvostoajasta nykyiseen Putinin aikaan, vastaavat Euroopan jälkikarolingista aikaa, joka toimi siirtymänä ottolaiseen aikaan ja myöhemmin ristiretkien aikaan. Euroopassa 900-1100-luvut merkitsivät faustisen kulttuurin syntyä, aikakautta jolloin omanlaisensa faustinen maailmantunne alkoi ilmetä ja loi puitteet koko myöhemmälle länsimaiselle sivilisaatiolle. Samalla ajanjaksolla alkoivat muodostua myös tulevat eurooppalaiset kansakunnat – kehityskulun käynnisti karolingisen kulttuuripiirin jakautuminen itäfrankkien valtakuntaan (Saksan edeltäjään) ja länsifrankkien valtakuntaan (Ranskan edeltäjään).

Tästä näkökulmasta venäläisen imperiumin arvoituksellinen luonne alkaa tuntua ymmärrettävältä. Voi tuntua oudolta, että eurooppalainen (faustinen) sivilisaatio ilmaantui imperiumina, jota edusti karolingien valtakunta. Tämä analogia paljastaa kuitenkin syvemmän totuuden: ”venäläisyys” ei vastaa ”saksalaisuutta”, ”ranskalaisuutta” tai ”englantilaisuutta”. Venäjä ei ole kansallisvaltio vaan kokonainen kulttuuri- ja sivilisaatiopiiri – piiri, joka elää syklinsä varhaista, formatiivista vaihetta, jota voi verrata jälkikarolingiseen / ottolaiseen Eurooppaan. Niinpä Venäjä kulttuurisena entiteettinä muistuttaa enemmän Eurooppaa kokonaisuudessaan kuin mitään yksittäistä eurooppalaista kansakuntaa. Aivan kuten Eurooppa lopulta synnytti erilliset kansakunnat kuten Saksan, Ranskan ja Englannin, täytyy venäläisen kulttuuripiirinkin käydä läpi oma kansakuntien muodostumisen vaiheensa. Tulevaisuudessa saatamme nähdä sen sisällä syntyvän erillisiä identiteettejä – kenties uralilaisia, siperialaisia, inkeriläisiä, novgorodilaisia – joista kukin muodostaa ainutlaatuisen kansallisen yksikkönsä laajemmassa venäläisessä sivilisaatiossa. Tämä näkökulma ei pelkästään selvennä Venäjän historiallista kehityskaarta, vaan hahmottaa myös mahdollisia polkuja joita se saattaa tulevaisuudessa kulkea.

Jäljittääksemme täsmällisemmin Venäjän nykytilaan johtaneen historiallisen polun ja ennustaaksemme sen tulevaisuutta, meidän pitää perehtyä toiseen Spenglerin filosofian avainkäsitteeseen: pseudomorfoosiin.

–

Kulttuurinen pseudomorfoosi

Kaukonäköisesti Spengler tajusi Pietari I:n aloittaman Venäjän kiinnittymisen Eurooppaan (itse asiassa prosessi alkoi jo aiemmin, pietarin isän Aleksei Mihailovitšin hallitsijakaudella) olevan keinotekoista ja eurooppalaisen kulttuurin olevan perin pohjin vierasta tavallisille venäläisille. Sellaista kulttuurista yhdistymistä, jossa tietty kulttuuripiiri pakotetaan ilmaisemaan itseään vierailla, muualta väkisin tuoduilla muodoilla, Spengler nimitti pseudomorfoosiksi. Näin hän ennusti satakunta vuotta etukäteen Venäjän siirtyvän poispäin eurooppalaisesta (faustisesta) sivilisaatiosta ja luovan oman erillisen identiteettinsä.

Yksi kuvaava esimerkki historiallisesta pseudomorfoosista on islamia edeltävä Lähi-itä, jota Spengler kutsui maagiseksi kulttuuriksi. Rooma piti sitä vallassaan ja pakotti sen ilmaisemaan itseään kreikkalais-roomalaisen (apollonisen) kulttuurin muodoin, jotka olivat sille tyystin vieraita. Vasta islamin myötä maaginen kulttuuri vapautti itsensä kreikkalais-roomalaisesta vaikutuksesta ja kykeni ilmaisemaan itseään orgaanisesti, oman luontonsa mukaisesti.

On siis hyvin todennäköistä, että Venäjä on käymässä läpi kehityskulkua, jollaisen Lähi-itä kävi läpi 500-600-luvuilla, jolloin se islamin nousun myötä saattoi painokkaasti voimaan oman luontonsa. Itse asiassa roomalaisvallan ja klassisen kulttuurin ylivallan vuosisatojen seurauksena Lähi-itä uhkui apokalyptistä vihaa Roomaa ja kaikkea roomalaista kohtaan. Tässä mielessä islamia voi pitää maagiseen maailmaan kohdistuvan syvän kaipauksen äärimmäisenä muotona. Samalla se oli väline, jonka avulla kauna kreikkalais-roomalaista kulttuuria kohtaan sai ilmauksensa. Kaunan kiihkeys oli valtava, koska Rooma oli tukahduttanut alueen alkuperäistä kulttuuria vuosisatojen ajan ja pakottanut sitä maagiselle kulttuurille luonnottomiin apollonisiin muotoihin.

Tämä selittää vihamielisyyden, jota islamilainen (so. maaginen) maailma nykyään ilmaisee länttä kohtaan, jota edustaa kristinusko ja jota muslimit pitävät Rooman seuraajana. Tavallaan maaginen maailma heijastaa kristinuskoon ja länteen syvään juurtuneen ja vuosisatoja vanhan vihansa Roomaa kohtaan. Jos Venäjä on käymässä läpi samanlaista prosessia, se tarkoittaa että myös venäläinen kulttuuripiiri on länteen kohdistuvan apokalyptisen vihan kyllästämä.

Toinen historiallinen esimerkki pseudomorfoosista on karolingiaika, jolloin karolingikuninkaat, varsinkin Kaarle Suuri, pakottivat roomalais-bysanttilaiset arkkitehtuurin traditiot sekä kulttuuriset ja uskonnolliset normit väestölle, joka yhä eli esikulttuurista vaihetta ja jolle sellaiset kulttuuriainekset olivat vieraita ja luonnottoman tuntuisia. Tämä esimerkki pseudomorfoosista on paljon lähempänä Venäjän kokemaa.

Myöhemmin historioitsijat alkoivat kutsua tuota 700-800-luvuille sijoittunutta ajanjaksoa ”karolingiseksi renessanssiksi”. Termi on kuitenkin harhaanjohtava. Kyseessä ei ollut aito kulttuurinen herääminen, vaan pikemminkin ohimenevä ja keinotekoinen älyllinen muoti, joka rajoittui suppean koulutetun eliitin piiriin. Se ei ollut uusi kulttuurinen ilmiö, vaan pikemminkin yritys luoda uudelleen vanhempi roomalais-bysanttilainen kulttuuri. Kulttuurinen herääminen ei tunkeutunut syvälle karolingiseen yhteiskuntaan ja sen vaikutukset olivat hävinneet 900-luvulle tultaessa. Benediktiinimunkki Walahfrid Strabon (808-849) sanoin:

Kaarle Suuri onnistui tarjoamaan Jumalan hänen haltuunsa uskomalle kulttuurittomalle ja lähes tyystin valistumattomalle alueelle uuden innostuksen kaikkea inhimillistä tietämystä kohtaan. Aiemmassa barbaarisessa tilassaan hänen valtakuntansa oli tuskin edes aavistanut sellaista intoa, mutta nyt se avasi silmänsä Jumalan valolle. Omana aikanamme tiedonjano on taas katoamassa: viisauden valoa etsitään yhä vähemmän ja se käy jälleen harvinaiseksi useimpien mielessä.

Pietari Suuren kausi Venäjän historiassa 1700-1800-luvuilla vastaa tätä ilmiötä. Kun termi ”venäläinen kulttuuri” mainitaan, se yleensä loihtii esiin tuon aikakauden taiteelliset ja henkiset ilmiöt. Kuitenkin ylistetty ”venäläinen kulttuuri” muistuttaa huomattavan paljon lyhytaikaista ”karolingista renessanssia”. Myös Pietarin kauden kulttuuriset saavutukset olivat muualta omaksuttuja ja alkuperäisväestölle tyystin vieraita. Ne kukoistivat hetken eurooppalaisten uudisasukkaiden ja pienen eurooppalaistuneen eliitin keskuudessa. Ja niin kuin ”karolingisen renessanssin” vaikutukset olivat kumoutuneet 900-luvun alkuun mennessä, Venäjän bolševikkivallankumous käynnisti luopumisen eurooppalaisen kulttuurin tuontitavarasta. Pohjimmiltaan Putinin valtakausi on vain tämän kulttuurisen laskuveden jatkoa, luontaista liukumista pois länsimaisen (faustisen) kulttuurin vaikutteista.

Karolingien rappiota seurannut Euroopan 900-luku oli kulttuurinen välivaihe. Bysanttilais-roomalaisista vaikutteista oli luovuttu, mutta alueelle ei ollut vielä kehittynyt omaa erillistä kulttuuri-identiteettiä – identiteettiä, joka myöhemmin ilmaantuisi 1000-1100-luvuilla romaanisen arkkitehtuurin myötä, joka muuntautui goottilaiseksi arkkitehtuuriksi ja uudeksi germanisoituneeksi kristillisyydeksi – faustisen hengen ensimmäisiksi todellisiksi ilmentymiksi.

Tällä hetkellä Venäjä kulkee samanlaista polkua. Aikoinaan ylistetty ”venäläinen kulttuuri” on käymässä läpi negaation. Maa on ajautunut kohti vähemmän kulttuurista tilaa, jossa vankilakundin ja roiston käyttäytymisnormit yhä suuremmassa määrin syrjäyttävät hienostuneen ja elegantin ihmisen normit, jossa kulttuurinen luovuus on lähestulkoon olematonta ja paljon puhutun ”venäläisen kulttuurin” jäljet ovat melkein kadonneet. Tavallaan Venäjä on palaamassa omaksi itsekseen, Romanoveja edeltäneeseen barbaariseen Moskovaan, ja karistamassa yltään Pietari Suuren pseudomorfoosin viimeiset rippeet. Walahfrid Strabon sanat sopivat täydellisesti tämän hetken Venäjään: ”tiedonjano on taas katoamassa: viisauden valoa etsitään yhä vähemmän ja se käy jälleen harvinaiseksi useimpien mielessä.”

–

Yhtymäkohdat Euroopan karolingiajassa ja Romanovien kaudessa Venäjällä

Karolingiajan ja Romanovien kauden vertaileva analyysi paljastaa hätkähdyttäviä yhtymäkohtia, ei pelkästään yleisissä sivilisaation elämänsyklin vaiheissa, vaan jopa ajanjaksojen tapahtumien yksityiskohdissa.

Karolingien nousu alkoi frankkien pirstaloituneesta ja sisäisten levottomuuksien riivaamasta valtakunnasta 600-700-lukujen taitteessa. Siellä karolingit, jotka alkujaan toimivat merovingikuninkaiden käskynhaltijoina, alkoivat lujittaa vaikutusvaltaansa. Heidän palvelustehtävänsä muuttui perinnölliseksi valta-asemaksi, mikä hienovaraisesti korosti heidän nopeasti kasvavaa auktoriteettiaan. Heidän valtansa kuitenkin rajoittui vielä tiettyihin frankkivaltakunnan osiin. Merovingidynastian hiipuminen tarjosi karolingeille tilaisuuden. Juuri tämän rappiovaiheen aikana he ryhtyivät ratkaisevaan taisteluun kilpailevia ylimyssukuja vastaan. Heidän voittonsa ruumiillistui Kaarle Martelissa, joka vuoteen 718 mennessä oli käytännössä noussut koko valtakunnan hallitsijaksi.

Tämän historiallisen kaavan peilikuva on samankaltaisissa oloissa tapahtunut Romanovien dynastian nousu Moskovassa. 1500-1600-lukujen vaihde oli Moskovan ruhtinaskunnassa poliittisen kriisin aikaa, jota myöhemmät historioitsijat alkoivat kutsua sekasorron ajaksi, myrkyisä ajanjakso joka oli alkanut Rurikien pitkäaikaisen hallinnon päätyttyä. Ajanjaksoa leimasivat poliittinen epävakaus, valtataistelut ja valtatyhjiö. Juuri tuolloin Boris Godunov, alkujaan Kaarle Martelin kaltainen käskynhaltija, nousi avainhahmoksi. Ennen nousuaan valtaistuimelle Godunov oli ollut keskeisessä asemassa Rurikien dynastian viimeisen tsaarin Fedor I:n hovissa. Mutta toisin kuin hänen karolinginen vastineensa, Godunovin kunnianhimo perustaa kestävä hallitsijasuku ei saanut tyydytystä. Hänen ainoan poikansa murha syöksi Moskovan syvemmälle kaaokseen ja tasoitti tietä Romanovien nousulle uudeksi hallitsijasuvuksi.

Eksistentiaaliset kriisit, jotka nielaisivat frankkivaltakunnan ja Moskovan ruhtinaskunnan näinä mullistuksen kausina, sisältävät hätkähdyttäviä yhtymäkohtia, ja niitä molempia leimasi sisäisen levottomuuden ohella ulkoisten uhkien läsnäolo. Frankkivaltakuntaa uhkasivat arabit, jotka olivat jo vallanneet Espanjan ja hivuttautuivat edemmäs pohjoiseen. Tämän uhkan torjui dramaattisesti Kaarle Martel Poitiersin taistelussa vuonna 732. Ratkaiseva voitto ei pelkästään pysäyttänyt arabien etenemistä, vaan esti orastavaa faustista eurooppalaista kulttuuria joutumasta vieraan sivilisaation vallan alle. Tämä oli käänteentekevä historiallinen hetki, sillä se ehkäisi mahdollisen pseudomorfoosin, samankaltaisen joka oli sulkenut idullaan olevan maagisen kulttuurin Rooman valtapiiriin vuosisatoja aiemmin.

Vastaavasti Moskova oli sekasorron aikana vähällä joutua Puola-Liettuan valloittamaksi. Sellainen tappio olisi jättänyt Moskovan faustisen kulttuurin varjoon, mikä olisi vastannut Rooman valtaa Lähi-idässä. Vuoden 732 kaltainen historiallinen käänne kuitenkin toistui, kun moskovalaiset torjuivat ulkomaisen invaasion ja säilyttivät itsenäisyytensä. Moskovan taistelu vuonna 1612 merkitsee Moskovan aikakirjoissa samaa kuin Poitiersin taistelu Euroopan aikakirjoissa. Dmitri Požarskia voidaan pitää venäläisenä Kaarle Martelina.

Kuitenkin näiden käänteentekevien taisteluiden jälkiseuraukset paljastavat kiehtovan historiallisen ironian. Sekä frankkilaisessa että moskovalaisessa kulttuuripiirissä sotilaallisten voittojen jälkimainingeissa valtaan nousseet dynastiat – karolingit ja Romanovit – ryhtyivät ponnistuksiin, jotka vaikuttivat vastakkaisilta heidän edeltäjiensä kamppailuihin verrattuna. Sen sijaan että olisivat lujittaneet omia ainutlaatuisia kulttuurisia identiteettejään, he alkoivat omaksua aivan vieraita kulttuurisia elementtejä, joita heidän edeltäjänsä olivat sotavoimin vastustaneet. Tämä johti molemmissa kulttuuripiireissä pseudomorfoosiin. Maagisen kulttuuripiirin pseudomorfoosista nämä tapahtumat erottaa niiden syntytapa: maaginen maailma alistettiin ja muokattiin valloituksen myötä, frankkivaltakunta ja Moskova ottivat vieraat vaikutteet vastaan omasta tahdostaan torjuttuaan ensin vieraat valloitusyritykset.

Historiallisesti karolingiaika frankkivaltakunnassa ja Romanovien aika Moskovassa / Venäjällä näyttäytyvät siis toistensa peilikuvina, erityisesti kunnianhimoisissa yrityksissään istuttaa vieraat kulttuuriset normit omiin kulttuuripiireihinsä.

Sekä frankkivaltakunta että Moskova kamppailivat samanlaisten haasteiden kanssa: suurelta osin lukutaidottoman väestön ja varsinkin papiston. Papiston tapauksessa lukutaidottomuuteen yhdistyi moraalin, kurinalaisuuden ja tiedon puute. Näiden ongelmien ratkaiseminen oli ensiarvoisen tärkeää. Kaarle Suuri, tämän kauden eurooppalainen keulahahmo, perusti lukuisia katedraali- ja luostarikouluja. Niitä ei ollut tarkoitettu vain tuleville munkeille ja papeille, vaan myös maallikoille, ja ne vaalivat koulutuksen ja kansanvalistuksen kulttuuria.

Sekä karolingit että Romanovit käynnistivät laajoja kampanjoita lujittaakseen moraalia, palauttaakseen papiston kurin ja uudistaakseen kirkon hierarkiaa. Molemmissa kulttuuripiireissä keskeinen kysymys oli uskonnollisten tekstien luotettavuus, joka oli heikentynyt ajan myötä. Niinpä ponnistukset kohdistuivat myös uskonnollisten tekstien korjaamiseen ja rituaalien sovittamiseen kanonisen lain mukaisiksi. Moskovassa nämä ponnistukset kulminoituivat 1600-luvun uskonnolliseen skismaan, joka alkoi patriarkka Nikonin uudistuksista. Uudistukset, joiden tarkoituksena oli muokata rituaalit ja uskonnolliset tekstit Kreikan ortodoksisen kirkon mukaisiksi, nostivat esiin ”vanhauskoiset”, jotka pitäytyivät perinteisissä moskovalaisissa tavoissa ja rituaaleissa.

Kaarle Suuri ja Romanov-suvun tsaari Aleksei Mihailovitš olivat molemmat aidosti kiinnostuneita uudistamaan kirkkoa ja yhdenmukaistamaan sen käytännöt. Huomattuaan epäyhteneväisyyksiä frankkien ja Rooman liturgisissa käytännöissä Kaarle Suuri pyysi neuvoa paavi Hadrianukselta, mikä johti Dionysio-Hadrianan, kanonista lakia käsittelevän kirjan käyttöönottoon kirkollisen lain perusteoksena. Samoin Aleksei Mihailovitšin hallitsijakaudella patriarkka Nikon keskusteli laajasti Konstantinopolin ekumeenisen patriarkan ja kreikkalaisen papiston kanssa, tarkoituksena saada Moskovan ortodoksinen liturgia ja sen kreikkalainen vastine sopusointuun keskenään.

Molemmissa kulttuuripiireissä ulkomaiset lähetyssaarnaajat ja teologit toimivat välineellisessä roolissa. Irlantilaiset munkit frankkivaltakunnassa ja ukrainalaiset teologit Romanovien valtakunnassa olivat pääasiallisia opettajia ja uudistajia. Irlantilaiset lähetyssaarnaajat olivat keskeisessä roolissa keskiaikaisen latinan omaksumisessa kirkonmenoihin ja kirjallisuuteen sekä kehittivät karolingisen pienaakkoskirjaimiston, joka vakiintui keskiaikaisessa Euroopassa ja on nykyisen latinalaisen kirjaimiston suora edeltäjä. Heidän avullaan yhdenmukaistettiin kirkonmenot ja korjattiin uskonnolliset tekstit. Vastaavasti Moskovassa ukrainalaiset vaikuttivat ratkaisevasti venäjän kirjakielen ja kirkkoslaavin muotoutumiseen, ja ukrainalaiset teologit olivat avainroolissa uudistuksissa, jotka mukauttivat moskovalaisen ortodoksisuuden kreikkalaisiin käytäntöihin.

On huomionarvoista, että uskonnollisten ja koulutuksen uudistusten lisäksi sekä Kaarle Suuri että Pietari I pyrkivät muuttamaan koko yhteiskuntansa ja ulottivat vaikutuksensa alamaistensa yksityiselämään saakka. Pietarin vaatimus, että Venäjän valtion virkamiehet omaksuisivat länsimaisen vaatetuksen ja lyhyen parran on hyvä esimerkki tästä. Kaarle Suuren dekreetit, joista kuuluisin ja laajin on Admonitio Generalis, on vastaava esimerkki karolingivaltakunnasta. Niillä Kaarle Suuri ei tavoitellut pelkästään lainsäädännön uudistamista vaan alamaistensa moraalista ja uskonnollista suoraselkäisyyttä.

Kaarle Suurta ja Pietari I:stä yhdistää kiivaus ja korkeamman tarkoituksenmukaisuuden tunne, jolla he määräsivät voimaan uudistuksensa ja niiden ohella vieraat kulttuurinormit, joita heidän alamaisensa olivat haluttomia noudattamaan. Tätä tietenkin ajettiin äärimmäisellä brutaalisuudella. Erityisesti Pietarin hallitsijakautta leimasivat laajat vainot ja julmat pakkotoimet, jotka yleensä yhdistetään Venäjän historiassa Stalinin hallintoon. Samoin Kaarle Suuren keinot juuria vanhat pakanalliset tavat alamaisistaan ja juurruttaa kristillisyys valtakuntaan olivat huomattavan julmia ja tinkimättömiä.

Mieleen tulevat saksilaissodat (722-804) huomattavana esimerkkinä Kaarle Suuren pyrkimyksestä levittää kristinuskoa pakolla. Erityisen raaka tapaus oli Verdenin verilöyly, jossa Kaarle määräsi tuhansia sakseja teloitettavaksi. Se ei ollut pelkästään poliittinen sortotoimi, vaan myös varoittava esimerkki siitä, mitä kristillistämisen vastustamisesta seuraisi. Aiemmassa yrityksessään tukahduttaa saksien pakanallisuus Kaarle oli symbolisena eleenä määrännyt kaadettavaksi Irminsulin, saksien pyhän tammen.

Myös kreikkalaisten liturgisten käytäntöjen ja eurooppalaisten sosiaalisten normien pakottamista Venäjälle 1600-1700-luvuilla säestivät raa’at pakkotoimet. Mieleen tulee vanhauskoisten vainot, jotka käynnistyivät kun nämä kieltäytyivät hyväksymästä Nikonin uudistuksia vuonna 1654. Heistä suorasanaisimmat poltettiin roviolla, muut karkotettiin valtakunnan kaukaisille perukoille, mistä he eivät usein palanneet. Raakuudestaan tunnettu tapaus on Solovetskin luostarin verilöyly vuonna 1676, seitsemän vuotta kestäneen piirityksen jälkeen johon oli ryhdytty vastauksena munkkien itsepintaiseen kieltäytymiseen hyväksymästä muokattuja liturgisia käytäntöjä ja kirjoituksia. Lisäksi epätoivoiset vanhauskoiset turvautuivat dramaattisimpaan protestikeinoon, itsensä elävältä polttamiseen. Vanha moskovalainen aikakausi Venäjän historiassa päättyi kirjaimellisesti liekkeihin.

Ajanjakson protestit eivät kuitenkaan olleet pelkästään uskonnollisten muutosten vastaisia, vaan edustivat laajempaa vastahakoisuutta eurooppalaisia kulttuurinormeja kohtaan, jotka olivat moskovalaisille syvästi vieraita. Vanhauskoisuudesta tuli vastarinnan symboli, joka edusti taistelua koko moskovalaisen identiteetin syvimmän olemuksen puolesta. Taistelu eurooppalaistamista, so. pseudomorfoosia vastaan sai dramaattisimmat ilmauksensa ajanjakson yhteiskunnallisissa mullistuksissa, kuten Stepan Razinin kapinassa (1670-1671) ja Pugatšovin kapinassa (1773-1775), jotka molemmat valtio murskasi julmasti. Vanhoihin moskovalaisiin tapoihin takertuvien joukossa kasvoi menetyksen tunne – tietoisuus, että jotakin heidän identiteettiinsä olennaisesti kuuluvaa, jotakin heidän sielulleen ominaista oltiin väkivalloin riisumassa. Tämän kulttuurisen ja hengellisen kamppailun epätoivo tiivistyy osuvasti vanhauskoisten johtajan, esipappi Avvakumin sanoissa, kun hän vetosi viholliseensa patriarkka Nikoniin: ”Sinä olet venäläinen! Mihin sinä näitä kreikkalaisia tapoja tarvitset?” Tämä ahdistunut huuto kiteyttää syvän jännitteen ainutlaatuisen kulttuuri-identiteetin säilyttämisen ja pakotetun muutoksen välillä, jännitteen joka leimasi pseudomorfoosin kautta Moskovan / Venäjän historiassa.

Karolingiaika ja Romanovien aika ovat siis historiallisia paralleeleja, jotka sijoittuivat eri vuosisadoille ja eri paikkoihin, mutta edustavat kuitenkin vastaavia tasoja kummankin sivilisaation elämänsyklissä. Pyrkimyksessään kehittää ja muuttaa yhteiskuntaansa kumpikin dynastia ryhtyi kokonaisvaltaisiin kulttuurisiin, koulutuksellisiin ja uskonnollisiin uudistuksiin, jotka alistivat niiden alueet vieraille kulttuurimuodoille.

Moskovan / Venäjän pseudomorfoosi muistuttaa siis enemmän karolingien kokemusta kuin Lähi-idän vastaavaa. Toisin kuin maaginen kulttuuri, jonka oli pakko kehittyä vieraan apollonisen kulttuurin alaisuudessa valloituksen takia – ensin valloittaja oli Aleksanteri Suuri, sitten Rooman valtakunta – Venäjä ei koskaan joutunut minkään läntisen vallan suoraan määräysvaltaan. Vastaavasti Bysantti tai arabi-imperiumi eivät koskaan valloittaneet karolingien valtakuntaa. Maagisen kulttuuripiirin tapauksessa vieraat kulttuurinormit pakotti voimaan valloittaja, joten pseudomorfoosi oli ulkoa tullut muutos. Sen sijaan Moskova / Venäjä ja karolingien Eurooppa kokivat kulttuurisen pseudomorfoosin, johon kyllä vaikuttivat ulkoiset voimat mutta joka pohjimmiltaan johtui sisäisestä päätöksestä, jonka valtakuntien omat historialliset olosuhteet ja valinnat muovasivat.

–

Cemil Kerimoglu on turkkilaissyntyinen, Saksassa asuva historioitsija sekä Venäjän ja Itä-Euroopan tuntija. Kahdessa osassa ilmestyvä kirjoitus on alkujaan ilmestynyt Counter-Currents -verkkojulkaisussa 25.9.2024.