Passiivista aktivismia ja väkivallaton voimatoimi

JUHA KAARNA KETTUNEN

–

Passiivinen ja väkivallaton vastarinta on saanut uusittuja merkityksiä uuden polven ilmastoaktivistien myötä. En varmaankaan maalaa liian leveällä pensselillä, jos väitän että ilmastoaktivistiväki on suurelta osin samaa porukkaa, jonka mielestä jotkut sanat ja mielipiteetkin ovat väkivaltaa, kuten vaikkapa sukupuolen olettaminen. Vaikka luonnonsuojelulla ei varsinaisesti ole mitään tekemistä äärivasemmistolaisen sanamagian kanssa.

Perinteisemmän käsityksen mukaan väkivaltaiseksi käytökseksi mielletään, jos vaikkapa parisuhteessa toinen alkaa särkeä irtaimistoa tai heitellä tavaroita. Maalaisjärkikin sanoo, että jos niin suututtaa että pitää kahvikuppi tempaista päin keittiön seinää, niin seuraava astia saattaa hyvinkin lentää riidan toista osapuolta kohti. Kun tämä tavaroiden rikkominen ja särkeminen skaalataan henkilökohtaisesta riidasta ihmisryhmien väliseen kiistaan, väkivalta häviääkin kuin taikaiskusta. Riistofirman leiman saaneet tai muuten vain väärää ideologiaa edustavien tahojen tilojen, julkisten rakennusten tai taideteosten ja muinaismuistojen sotkeminen onkin – yllätys yllätys – väkivallatonta vastarintaa. Kuten myös toisen ihmisen liikkumisen rajoittaminen. Osa ilmastoaktivistien väitteistä on hyvin perusteltuja. Suurin osa ei. Mutta ei mennä nyt siihen, vaan keskitytään heidän keinoihinsa; väitetysti väkivallattomaan eli passiiviseen vastarintaan ja aktivismiin.

Väite ilmastovöyhöttäjien passiivisen vastarinnan väkivallattomuudesta sisältää muutaman ovelan valheen. Kyse on jälleen skaalaamalla tehdystä harhautuksesta, jossa yksilöiden valinnat verhotaan ihmisryhmän hahmottomaksi voimannäytöksi. Ilmastoaktivismi halutaan esittää jonkinmoisena pysäyttämättömänä luonnonvoimana. Se vain vyöryy Mannerheimintielle vääjäämättömänä ja kasvottomana kuin lumipyry. Tämä vanha ja kulunut silmänkääntötemppu tuntuu toimivan aina vaan. Aivan kuin länsimainen yksilönvastuu ja sille perustuvat turvallisuusrakenteet olisi unohdettu yhdessä yössä. Ai, se ei olekaan pari tusinaa aktivistia, jotka häiritsevät tuhannen kansalaisen työmatkaa? Se onkin kärsivä, tulevaisuutensa puolesta pelkäävä ja absoluuttisen oikeassa oleva alistettu osa kansasta, joka oikeutetusti vaatii maailmaa tuhoavaa ihmisryhmää kuulemaan heidän hätähuutonsa.

Toinen hämäys paljastuu, kun pureudutaan passiivisen vastarinnan todelliseen olemukseen. Ilmastotempauksia tekevät ovat yleensä nuoria ja fyysiseltä olemukseltaan hentoisemmasta päästä. Muutamia virttyneitä vanhuksia pyörii porukassa mukana. Vertaillaanpa paria erilaista tilannetta. Ensimmäisenä tämä kaikkien tuntema nykyklassikko: poliittisena hätähuutona muutama ilmastoaktivisti päättää estää suurkaupungin asukkaiden ja vierailijoiden autoilun perjantai-iltapäivällä kaupungin keskustassa. Ei väliä, onko kyse rättiväsyneestä viiden yövuoron putkea repivästä sairaanhoitajasta, odotettuun viikonloppuiseen tapaamiseen kiiruhtavasta yh-isästä, vähistä säästöistä kasaan raavitulle lomalennolle pyrkivästä. Siinäpä olette kaikki autoilevat siat nyt jumissa ja joudutte kuuntelemaan aktivistien propagandamölyä. Tiellä istuu muutama tusina teiniä, lähinnä hentoisia tyttöjä ja pari keski-ikäistä harvapartaista pullohartiaa. Muutama vanhus kannustaa tien laidalla viiriä heiluttelemalla.

Entäpä tilanne, jossa vaikkapa minä (mies 44v, 193cm/125kg) päättäisin parinkymmenen muun täysmittaisen ja rivakka-asenteisen ideologisesti myötämielisen miehen kanssa myös tehdä ”passiivista vastarintaa” ilmastoa tuhoavaa liikettä vastaan? Maailmanhistoriasta selviää, kuinka kommunistiset ja sosialistiset valtiot ovat vähät välittäneet niin ihmisen ja eläinten kärsimyksestä kuin luontoarvoistakin. Tätä huomiota vahvistaa nykyinen suurin, kauhein ja pahin saastuttaja koko planeettamme tunnetussa historiassa, nimittäin kommunistinen Kiina.

Jos nuo parikymmentä harteikasta jämerää miestä torjuvat rakkaan Suomen vaipumista luonnon tuhosta viis veisaavan ideologian kurimukseen estämällä suomalaisten kommunistien marssin liikkeellelähdön seistessään joko jonkin tilojen ovien edessä tai marssijoiden edessä tiellä, onko kyseessä passiivinen vastarinta? Onko todellakin väkivallatonta, jos vaan seisotaan, estetään kulku ja tuijotetaan vastapuolta, mutta nyrkit eivät heilu? Läpikään ei toki anneta kävellä. Vai onko passiivisen vastarinnan käyttö kanssaihmisten liikkumisen rajoittamiseen sallittu vain hentoisille ja nuorille sarjatulilävistetyille mt-tukkaisille pronomininpyörittelijöille? Eihän siinä ole mitään tolkkua, että jos olet tarpeeksi äänekäs ja tarpeeksi heikko ja hauras vätys, sinulla on jonkinlainen erityisoikeus määräillä muiden liikkumista.

Luonnonsuojeluaate ei ole vasemmiston yksinoikeus. Päinvastoin. Eurooppalaisen ja Länsimaisen luonnonsuojelun juuret kulkevat juuri sen kiven alle, mistä nykyinen valveutunut ja sivistynyt haluaisi viimeiseksi sitä etsiä. Vasemmiston klassisessa doktriinissa luonnolla on vain välinearvo valtiolle. Kuten ihmiselläkin. Punavihreys on aatteena hyvin uusi. Vaikka ilmastouskovaiset väittävät suojelevansa koko maailmaa ja luontoa kaikkien meidän puolesta, he sekoittavat aatteeseensa myös paljon erilaisia ideologisia myrkkyjä, jotka maistuvat sellaisenaan vain harvalle. Siksi niitä tarjoillaan muun mukana, kuten myrkyttäjät ovat ymmärtäneet halki historian tehdä.

En henkilökohtaisesti näe ristiriitaa siinä, että pidän itseäni luonnonystävänä ja pidän harhaisena typeryksenä sitä, joka paasaa piskuisen Suomen hiilidioksidipäästöjen haitallisuudesta maailman ilmakehälle. Jonkinlaista varttilinkolalaisuutta kohti voisin toki enemmänkin kurkotella, mutta tuokin edesmennyt suurmies kyllä ymmärsi mitkä teot ovat tärkeitä ja oikein, ja mitkä turhaa näytöshaluista rimpuilua. Hän eli metsissä, järvillä ja tilastoissa, ja tiesi miten maailma makaa. Muillakaan suomalaisilla luonnonystävillä ei ole vaikeuksia toivottaa kansallisaarteiden sotkijat alimpaan helvettiin, raahata julkisella tiellä änkyttävät aktivistit hiuksista ojaan ja samaan hengenvetoon taistella aarniometsien puolesta, saimaannorppien säilymisen puolesta, Itämeren puhtauden puolesta ja häikäilemätöntä korpiamme raiskaavaa korruption mädättämää kaivosteollisuutta vastaan.

Se, että ”ilmastoaktivismia” väitetään passiiviseksi vastarinnaksi tai väkivallattomiksi aktioiksi, on punavihreiden omiinkin määritelmiin peilattuna naurettavaa. Tällä on tietenkin tarkoituksensa. Ilmastoaktivistien yhteistyökumppanit haluavat kiillottaa kilpeään tukemalla rahallisesti oikeamielisiä, hyviksiä. Ilmastoaktivistien rahahanat menevät kiinni, elleivät he saa estettyä suurta yleisöä ja rahoittajiaan näkemästä, että heidän toimintansa ei ole väkivallatonta eikä passiivista.

Jos väkivaltainen vastarinta aiotaan sallia ilmastoaktivisteille, on armaan valtiomme syytä pitää tiukasti piposta kiinni mutkaisessa alamäessä. Silloin olemme nimittäin tilanteessa, jossa muillakin liikkeillä on moraalinen oikeus siirtyä samaisiin keinoihin. Onko tämä se seuraava taso, jolle yhteiskunnallinen vaikuttaminen halutaan viedä? Jos vastaus on myöntävä, jonkin sorttiseen ”passiiviseen ja väkivallattomaan” touhuun ryhtyvät luultavasti monet muutkin.

–

–