”Putinin hallinto on tullut ankarammaksi ja elää loppuvaihettaan.” Xavier Colásin haastattelu

Xavier Colás on journalisti sekä Venäjän ja Ukrainan kirjeenvaihtaja. Opiskeltuaan journalismia Madridin yliopistossa hän alkoi kirjoittaa Keski-Euroopasta vuonna 1999. Kahdentoista vuoden ajan hän oli El Mundo -lehden kirjeenvaihtaja Venäjällä, kunnes hänet karkotettiin maasta maaliskuussa 2024. Alvaro Peñas haastatteli Colásia hänen kirjastaan Putinistán, jossa hän tarjoaa yksityiskohtaisen näkemyksen putinismista ja Vladimir Putinin hahmosta. Haastattelu on alun perin julkaistu The European Conservative -sivustolla 16.8.2024 ja sen on suomentanut Timo Hännikäinen.

–

Millainen yhteiskunta Venäjä on?

Yhteiskuntana Venäjä on erittäin kaukana sellaisesta, jota me Euroopassa pidämme normaalina. Siellä ei ole mainittavaa kansalaisyhteiskuntaa, ja kansalaiset ovat hallituksensa päätösten armoilla. Euroopassa pidämme hallitusta jonakin, joka toimii meidän hyväksemme, vaikka huomaamme myös, että se pettää meidät. Emme voi pakottaa sitä toimimaan tahtomme mukaan, mutta voimme poistaa poliitikkoja vallasta. Toisin sanoen olemme iskostaneet tietyn pelon – sanan myönteisessä merkityksessä – hallituksiimme, ja se herättää niissä tietyn halun pitää meidät tyytyväisinä.

Venäjällä on eräänlainen pelastajatsaari, joka suojelee ihmisiä ulkoisilta vihollisilta kuten Natolta ja EU:lta, ja sisäisiltä vihollisilta: homoseksuaaleilta, ongelmallisten kirjojen tai laulujen kirjoittajilta, niiltä jotka protestoivat liian pitkään rintamalla pidettyjen aviomiestensä puolesta, ja jopa niiltä jotka vaativat tappamaan enemmän ukrainalaisia. Kun demokratiat etsivät ratkaisuja, diktatuurit etsivät vihollisia. En tarkoita että demokratiat ovat täydellisiä, mutta aika kuluu ja poliitikot vaihtuvat. Venäjällä tämä on ongelma, ja Putin on hyökännyt Ukrainaan koska Ukraina on maa joka on muuttunut hyvin hitaasti. Se on todellinen syy, kyse ei ole Natosta, venäjän kielen opetuksesta tai mistään muustakaan.

Yksilötasolla useimmat venäläiset eivät kannata ukrainalaisten murskaamista, mutta yhteiskuntana he eivät reagoi hallituksensa tekemisiin. On selvää että he eivät elä demokratiassa, mutta ongelma on, että kollektiivina heidän on vaikea kohdata todellisuutta ja puhua asioista niiden oikeilla nimillä.

–

Kenties he ovat liian tottuneita elämään autoritaarisissa järjestelmissä?

Venäjällä on autoritaarisuuden perinne, kuten monissa muissakin maissa, esimerkiksi Espanjassa. Mutta siinä missä muut diktatuurit perustavat salaisen poliisin, Venäjällä salainen poliisi perustaa diktatuurin. KGB ei ikinä lakannut olemasta, se vain muutti nimensä FSB:ksi, ja kun Neuvostoliitto hajosi, salaisen poliisin miehet tiesivät parhaiten millainen maailmasta tulisi ja millaista kapitalismi olisi. KGB piti silmällä hallitsevaa puoluetta ja armeijaa, kuten se nykyäänkin tekee, ja Neuvostoliiton ja puolueen romahdettua KGB säilytti valtansa ja tasoitti tien absoluuttiseen valtaan. Putinin ilmaantuminen oli onnenpotku, koska se tarkoitti koko valvonta-apparaatin voittoa, ja sen takia Venäjä on niin tehokas poliisivaltio – se rakentuu turvallisuuspalveluiden ympärille.

–

Joka valtiolla on salainen palvelu, mutta Venäjällä salaisella palvelulla on valtio.

Juuri niin. Juuri salainen palvelu luo diktatuurin, jossa toisin kuin Neuvostoliitossa sallitaan vaalit ja ihmiset elävät vähän paremmin, ja jossa häiriköt vangitaan ja tapetaan, mutta heidän suunnitelmissaan ei ole luopua vallasta tai sallia minkään muuttuvan. Eräs venäläinen toisinajattelija kertoi minulle, että salaisen palvelun tehtävä on salamurhata tulevaisuus, että se toimii menneisyyden hyväksi. KGB:n jäsenet reagoivat mihin tahansa muutokseen, eivätkä he usko että asiat muuttuvat omalla painollaan, että ihmiset alkavat ajatella eri tavalla, vaan heidän mielestään kaikki johtuu ulkopuolisten tahojen väliintulosta, sillä juuri sellaista he tekevät itse, kuten Yhdysvalloissa tai Katalonian itsenäistymishankkeessa. Siitä syystä he reagoivat Ukrainassa tapahtuviin muutoksiin, he eivät voi sallia sellaisia.

–

Onko tämä muutosvastarinta syy siihen, että lukuisia poliittisia ryhmiä konservatiivisista vasemmistolaisiin on leimattu ”ekstremisteiksi” ja kielletty?

On, ja kansalaisyhteiskunta jossa ihmiset ilmaisevat näkemyksiään vapaasti on putinismin näkökulmasta ongelma, ja yksi hallinnon suurista voitoista on se, että he ovat tehneet venäläisistä haluttomia rakentamaan sellaista. Kreml on saanut heidät vakuuttuneiksi, että heillä ei ole syytä suojella itseään hallitukselta tai asettaa sille rajoja. Niinpä kun ilmaantuu kansalaisryhmiä jotka puolustavat joitakin ajatuksia – sellaisiakin ajatuksia joita hallinto ei kavahda – itsenäisesti ja toimivat hallinnosta erillään, ne koetaan ongelmaksi. Kaikki keskittyy Kremlin, turvallisuuselimien ja armeijan ympärille, eikä niiden ulkopuolella voi olla mitään. Hallinto pyrkii ja on suurelta osalta päässytkin välinpitämättömään, alistuvaan yhteiskuntaan joka ei mobilisoidu eikä usko mahdollisuuksiin muuttaa tai parantaa asioita.

Epäyhtenäisyyteen on pyritty myös ulkomailla levittämällä propagandaa Keski-Euroopan maiden Nato-jäsenyyttä vastaan. Venäjä ei halua maiden olevan yhtenäisiä ja puolustusvalmiita, se haluaa niiden eristäytyvän ja palaavan maailmaan jossa koolla on väliä. Venäjä on vakuutellut naapureilleen että niillä ei ole mitään pelättävää elleivät ne liity Natoon, jolloin niistä tulee uhka. Aika on tehnyt selväksi, kuka on uhka kenellekin, niin Venäjän sisällä kuin ulkopuolella.

–

Sotilaiden vaimojen ja äitien yhdistykset on luokiteltu ”ulkomaisiksi agenteiksi” ja kielletty melkein heti niiden perustamisen jälkeen. Uskotko Kremlin pelkäävän tällaista liikehdintää, koska se on voimakasta?

Olen aina sanonut, että Kremliä ei pitäisi neuvoa sortotoimissa tai vallassa pysymisessä, koska he ovat olleet vallassa 24 vuotta. Kreml pyrkii tukahduttamaan orastavassa tilassa olevat poliittiset liikkeet, kuten mobilisoitujen sotilaiden vaimojen liikkeen, joka ei edes vastusta sotaa, koska ongelmiin halutaan puuttua niiden ollessa vielä pieniä eikä jäädä odottamaan niiden kasvamista. Usein kun aktivisteja on myrkytetty, hallinnon osallisuus siihen on kyseenalaistettu, koska näillä aktivisteilla on kovin vähän kannatusta, mutta todellisuudessa Kremlin mielestä on parempi toimia ennen kuin uhka kasvaa.

–

Yhdysvaltojen ja Venäjän välillä on suoritettu suurin vankienvaihto sitten kylmän sodan. Mitä ajattelet siitä?

Aluksi pitää katsoa keitä kummankin puolen luovuttamat vangit olivat, sillä se heijastaa erinomaisesti Venäjän tämänhetkistä tilannetta. Venäläiset luovuttivat lähinnä venäläisiä poliittisia vankeja, amerikkalaiset luovuttivat salamurhaajia, vakoojia ja hakkereita. Putin ei hylkää omiaan, kansansa kyllä, mutta ei omiaan. Kaikilla Venäjän luovutettaviksi vaatimilla oli läheiset suhteet järjestelmään.

Tällaisella kunnianhimoisella vankienvaihdolla Putin haluaa osoittaa venäläisille, että hän voi edelleen käydä neuvotteluita vaikka on hyökännyt Ukrainaan. Venäjä esiintyy mielellään tavallisena maana ja aloittaa aika ajoin Ukrainan sodan kaltaisia operaatioita, jotka erottavat sen muista maista. Navalnyi kuoli selvästikin siksi, että toisin kuin Jašinin tai Kara-Murzan kaltaiset toisinajattelijat, jotka voi jättää henkiin ja lähettää pois Venäjältä, Navalnyin ei voinut antaa elää. Jotta vaihto olisi ollut mahdollinen, Navalnyin piti kadota luovutettavaksi vaadittavien listalta. Joka tapauksessa pidän vaihtoa hyvänä asiana sekä amerikkalaisten että Venäjän toisinajattelijoiden kannalta.

–

Sanot, että Venäjällä kansa elää ”sideeristen valheiden” keskellä. Mitä se tarkoittaa?

Ilmiö jakaantuu kahdelle alueelle, Venäjän ulko- ja sisäpuolelle. Euroopassa meillä on tapana väittelyä käydessä myöntää osa vastapuolen väitteistä perustelluiksi, koska oletamme kiistakumppanin toimivan hyvässä uskossa. Sideeristen valheiden oloissa myönnytysten tekeminen vastapuolelle tarkoittaa massivisen valheen omaksumista. Tällaisista valheista on hyviä esimerkkejä: Naton biolaboratoriot, joita Venäjän propaganda väitti olevan kaikkialla Ukrainassa mutta joita ei koskaan löydetty; tai tarina lepakoista jotka purevat vain venäjänkielisiä. Nämä valheet ovat absurdeja, mutta monet ovat uskoneet että niihin sisältyy jonkin verran totuutta.

Venäjän sisällä valheilla saadaan aikaan se, että venäläiset eivät usko mihinkään, minkä vuoksi venäläinen propaganda on välillä niin järjetöntä; se ei pyrikään vakuuttamaan, sen tarkoitus on saada ihmiset epäilemään. Tämä on tosin aiheuttanut myös ongelmia hallinnolle, esimerkiksi koronaviruspandemian aikana, kun venäläiset eivät suostuneet ottamaan valtion tarjoamaa rokotetta. Lopulta hallitus aina voittaa, koska se tekee valheista ”mielipiteitä”. Valehdellessaan härskisti se saavuttaa tietyn statuksen ja voivat puolustaa asemaansa. Se voi syyttää Ukrainaa sotarikoksista, jollaisia se itse tekee käytännössä päivittäin, koska tärkeää ei ole vakuuttaminen vaan se, että pitää jatkuvasti ääntä.

–

Mainitsit rokotukset. Ulkomaille Venäjän media levitti rokotevastaisuutta, mutta Venäjällä rokotusten vastustamisesta joutui pahaan pulaan. Toisin sanoen kotimaista yleisöä varten on yksi diskurssi ja ulkomaista varten toinen.

Niin, ja vastaavaa kyynisyyttä löytyy monista muistakin asioista. Ulkomaiselle yleisölle esimerkiksi syytetään Ukrainaa ja Yhdysvaltoja sodanlietsonnasta ja vaaditaan neuvotteluratkaisua Venäjän kanssa, mutta Venäjällä on täysin mahdotonta vaatia rauhaa tai neuvotteluja, vaatia sopii vain lopullista voittoa ja Ukrainan antautumista. Sisäpuolella harjoitetaan julkeaa ja ylimielistä sodanlietsontaa, ulkopuolella leikitellään rauhan ajatuksella.

–

Millaista oli työskennellä kirjeenvaihtajana Venäjällä?

Se oli aina vaikeaa niin minulle kuin muillekin siellä olleille kirjeenvaihtajille. Viimeisten muutaman vuoden aikana meitä kohdeltiin vihollisina ja meidän oli erittäin vaikeaa päästä maahan tai pois sieltä. Painostus oli kouriintuntuvaa, koska puhuimme avoimesti sodasta maassa, jossa ei ollut sallittua sanoa että käynnissä oli sota. Lisäksi haastattelimme ihmisiä, joita ei päästetty ääneen Venäjän mediassa. Oli yhä vaikeampaa pysyä huomaamattomana, koska itsenäiset journalistit olivat suurelta osin kadonneet ja sitä erottui joukosta väistämättä. Minua jopa lainattiin Venäjän mediassa. Kaikesta huolimatta jatkoin työtäni tavalliseen tapaan, kunnes minun ei enää annettu jatkaa.

–

Kuoleeko Putinistan Putinin mukana?

Kyllä, en usko että vallansiirto onnistuu. Siihen on mahdollisuus, mutta se on erittäin vaikeaa ja aikaikkuna sulkeutuu nopeasti. Kun Putin kuolee, näemme millaisia venäläinen yhteiskunta ja venäläiset oikeasti ovat. Diktatuurit voivat kestää pitkään, mutta hallinto ei yleensä elä diktaattoria kauemmin.

–

Onko hänelle ketään seuraajaa?

Vallanperijää ei ole, koska Putinin intresseissä ei ole sellaisen löytäminen. Putin ei halua kenenkään jättävän häntä varjoonsa, kenenkään joka voisi korvata hänet jossain vaiheessa. Tämä on diktatuurien ongelma: jatkuvuutta on erittäin vaikea luoda. Ja Putinin diktatuuri on jo loppuvaiheessaan. Hänen pitää poistaa yhä enemmän vapauksia, tappaa yhä useampia, vangita yhä useampia toisinajattelijoita, vaientaa yhä useampia kansalaisia, heittää yhä enemmän bensiiniä liekkeihin jotta kaikki pysyisi ennallaan. Hallinnon ponnistukset vallassa pysymiseksi kiihtyvät koko ajan. Kreml on tulevaisuuden vihollinen ja käy yhä aggressiivisemmaksi muutoksen edessä.

Esimerkiksi Putinin ensimmäinen merkittävä vihollinen Mihail Hodorkovski istui kymmenen vuotta vankilassa, mutta hänen viimeisin merkittävä vihollisensa Aleksei Navalnyi ei päässyt vankilasta elossa. Suurin Venäjällä tutkimani poliittinen rikos oli Boris Nemtsovin kuolema vuonna 2015. Tuolloin Moskovan keskustassa järjestettiin suuri luvallinen mielenosoitus, mutta yhdeksän vuotta myöhemmin poliisi on pidättänyt jokaisen, joka on sytyttänyt kynttilän Navalnyin muistoksi. Putinin hallinto on muuttunut, se ei ole samanlainen kuin muutama vuosi sitten. Siitä on tullut paljon ankarampi, mikä viestii sen olevan loppuvaiheessaan.