Kolonialisti Elias Lönnrot

TEEMU KESKISARJA

–

Jokin antifasistinen joukkio sottasi Elias Lönnrotin patsaaseen verenpunaista väriä ja sanan: KOLONIALISTI. Kannanotto ei ole tuomittava, kuohuttava ja loukkaava vaan kuoliaaksinaurattava. Kohde on kuitenkin minulle niin rakas, että tekoloukkaannun. Lönnrot-vainaa muka kolonisoi Vienaa ja kulttuurisesti omi karjalaisten kansanrunouden suursuomalaiseen Kalevalaansa!

Kolonialismi todella ulottui Afrikasta ja Etelä-Amerikasta näille raukoille rajoille, poloisille pohjan maille, mutta ei tuolla tavalla. Lönnrotin syntymävuonna 1802 Suomi oli Ruotsin riistomaa. Rasismi oli vähäistä, mutta sotien veriverot ja erinäiset rakenteet rassasivat rahvaan yhdenvertaisuutta.

Venäjän ajan alussa inhimillisen kehityksen mittarit pysyivät paukkupakkasen puolella. Juteinin ”Arvon mekin ansaitsemme” oli vasta unelma. Agricolan 1500-luvun ja Lönnrotin välissä ammotti melkein tyhjiö på svenska. Suomen kirjakielessä ei edes ollut sanoja kirjallisuus, sivistys, tiede ja taide.

Kolonialistinalku Eliaksen synnyinsija Sammatissa oli pahainen torppa, josta puuttui jopa sauna. Räätäli-isä juopotteli ja pahoinpiteli. Elias söi pettuleipää ja jäkälävelliä ja kerjäsi kylillä. Hän ei muisteluksissaan yhtään uikuttanut kovia kokemuksiaan, päinvastoin kiitteli kauniita maisemia, mutta kasvukertomus oli kyllä ihme. Tosiköyhään Eliakseen nähden Aleksis Stenvall, kraatarinpoika hänkin, oli onnekas äidin lellikki, joka puputti pullamössöä Palojoen turvallisessa lintukodossa.

Elias oli supisuomalainen ja sikälikin sääty-yhteiskunnan pahnanpohjimmainen. Ei se mitään. Hän kielikylvetti itsensä ruotsintaitoiseksi ja käänteisistä etuoikeuksistaan huolimatta suori opintielle. Yliopistossa Lönnrot oppi kymmenisen kieltä ja myöhemmin lisää.

Esimerkiksi Kivi ja Mannerheim eivät koskaan käyneet tuntiakaan töissä, mutta Lönnrot oli kelpo lääkäri. Hän torjui koleraepidemiaa ja poisti potilaalta märkivän silmän pelkällä puukolla. Kajaanissa Lönnrot oli ainokainen sote-osaaja hyvinvointialueen kokoisella korpikulmalla.

Virkavapaalla ja melko katkonaisella rahoituksella Lönnrot teki maailmanluokan kenttätutkimusta. Hän hallitsi sekä popularisoimisen että teoretisoimisen mennen tullen. Oppineet kautta Euroopan arvostivat Kalevalan kansalliseepoksista aidoimmaksi ja kuolemattomimmaksi.

Nerot ovat yleensä epäkäytännöllisiä ja tunnevammaisia, mutta Lönnrot ei häiriintynyt omistautumisesta abstraktioille. Hänen ruumiinkuntonsa oli lyömätön ja kesti tuhansien tiettömien kilometrien patikoinnit ja koskeen pulahtamiset. Hänen rauhallinen, reipas ja valoisa mielensä ei järkkynyt vastoinkäymisistä ja onnettomuuksista. Lönnrot oli viinan oikeinkäyttäjä: ryyppäsi alinomaa lämmikkeeksi, riemuksi ja virkistykseksi, muttei missään sekoillut. Puhtaalla omallatunnolla hän nukkui taivasalla susien ulvoessa taikka kievarissa ryöväreiden ja syöpäläisten petikaverina.

Lönnrot oli soittoniekka ja löysi yhteisen sävelen ja puheen nuotin niin karjalaishökkeleissä kuin professorien norsunluutorneissa. Hän oli tavattoman hyvä ihmisten kanssa. Suurmiehistyminen ei kihonnut nuppiin eikä hän alentunut itsensä ylentämisen, kadehtimisen ja panettelun intrigeihin.

Lönnrotilla oli levottomat alat ja vakaat askeleet. Täydellinen mies hoksasi ukkoiässä perhe-elämänkin. Hän kerkesi hankkia nuoren vaimon ja lapsia. Kun nämä ennenaikaisesti kuolivat, Lönnrot selviytyi surusta luontaisilla sielunvoimillaan.

Hetkinen, mikä olikaan tämän kolumnin aihe? Ehkä se sietikin unohtua. Kolonialisti-Lönnrotin patsaan suttaajat tahtovat ”raivata tilaa keskustelulle, jossa Suomen rooli myös sortajana pääsisi esille”. Heiltä heti hämärtyy, että kaikenmoinen suomenkielinen keskusteleminen olisi tänään mahdottomuus ilman Lönnrotin ja kumppaneiden avauksia.

Silloin kun Kalevalaa pukkasi kirjapainosta ja Lönnrot kokoili valtavaa suomalais-ruotsalaista sanakirjaa, Suomi ei ollut enää Ruotsin riistomaa eikä myöskään vajoamassa Venäjän siirtomaaksi. Autonomia oli edistyksen A ja O. Itsehallinto, ruotsinkielinenkin, hyödytti rahvasta. Senaatti laittoi veroroposet Saimaan kanavaan eikä Sevastopolin linnoitukseen. Tsaarinvalta suvaitsi kansallisuusaatteen heräilyä. J. V. Snellman filosofoi fennomanian vauhtiin. Kielitaistelu oli kuin sotkanmuna, josta kuoriutui uusi kaikkeus.

Suuriruhtinaskunta vapautui riistosta ja sorrosta. Eri asia on, kykenivätkö alamaiset ketään riistämään ja sortamaan. Teollisuuden sampo odotti vielä takojaansa. Nuiva luonto piti nälkävyöt kireällä ja säätyvalta polki matoset maan tomuun.

Päätelmä 1800-luvun supisuomalaisista Vienan siirtomaaherroina ei mahdu päänuppiini. Entäpä kulttuurinen omiminen eli Kalevalan myrkytys ”suomalaisen kulttuurin homogeenisena ymmärtävän kansallisaatteen luomisessa”, kuten patsasjekun perustelu kuuluu.

Tuota noin. Kalevalaa ei voi omia kuten inkkaripäähinettä. ”Mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi…” on suomensukuisten yhteistä taustasäteilyä. Runoilu alkoi kansainvaelluksen varrella ja kukoisti muinoin myös Länsi- ja Etelä-Suomessa. Rannikolla ja rintamailla muistiinpainaminen suusta suuhun hävisi varhain. Väinämöisen kanteleen tuhoisia kilpailijoita olivat kirjoitukset, kirkon hapatukset ja elinkeinojen murros. Häme ja Pohjanmaa antautuivat muotivillityksille vuosisatoja ennen kirveen kajoamattomia syrjäseutuja.

Katoavaista, haihtuvaista oli alkuhämärä idässäkin. Modernisaatio tunki joka ryteikön läpi. Arhippa Perttusella oli 1800-luvulla vaikeuksia laulattaa seuraavaa polvea. Elias Lönnrotin kaltaiset sivistysihmiset viime hetkellä pelastivat aarteen rippeet erämaiden uumenista.

Kalevalan käsittäminen vaati katsahduksen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoihin. Ne ovat kenties maailman antoisimmat paitsi runoista myös suorasanaisesta muistitiedosta, loitsuista, legendoista, kaskuista ja paikallishistorian palasista. Ylioppilaat ynnä muut aktiivit keräsivät näitä joka pitäjästä. Keruiden merkitys kansakunnan itseymmärrykselle oli korvaamaton.

Kotoperäinen kolonialismihistoria ei tarjoa 2020-luvun tsoukki-herännäisyydelle vakavia aiheenrajauksia. Saamelaisuhreja oli vain kourallinen, liian vähän valtaväestön synnintuntoon. Heimosotien ja jatkosodan valloitushaaveet ovat loppuun kaluttuja luita. Suur-Suomi ei millään katumusharjoituksella rinnastu Lebensraumiin. Helppo kysymys kuuluu: miksi Karjalan laulumaille kävi kalpaten? Perkeleellisiä omijoita oli tietenkin vain yksi. Petsamoa, Aunusta ja Vienaa ei anaaliraiskannut karelianismi vaan kommunismi.

–

–