Sankaritoimittaja tutkaili häirintää Helsingin yössä

TERTTU VÄHÄSARJA

–

EUROFEMIN tilaston mukaan Suomessa yli 90 prosenttia bilettäjänaisista kokee kehollisen itsemääräämisoikeuden loukkauksia vähintään viikoittain. Valtamedian patriarkaatti vaikenee tabusta. Sarastuksen tutkiva journalisti Terttu Vähäsarja pukeutui punaisiin pikkuhousuihin ja lähti yksin Helsingin yöhön – näin siinä kävi.

Lehtemme lukijoiden viesteistä päätellen karseat asiakaskokemukset eivät ole poikkeus vaan sääntö. ”Joka perjantai, lauantai ja keskiviikko käy aina samalla tavalla”, kertoo eräskin kotirouva. Kähmintä, kopeloiminen, kouriminen ja käpälöinti rehottavat ravintoloissa. Puuttumiskynnys kohoaa vuoren korkuisena. Päätän ylittää sen journalistisin keinoin.

Sarastuksen toimituksessa suunnittelemme tutkimusta. Miten paljastaa juonikkaat seksuaalirikolliset, joita verkostot ja veljeskunnat suojelevat?

Tietenkään en esittäydy toimittajaksi rikospaikoilla. Yöperhosen rooli taas on liian läpinäkyvä houkutin. Parempi näyttää kunnon virkanaiselta, joka kerrankin vaihtaa vapaalle. Sonnustautuminen on turhaa sikäli, että mikään asuste ei kumminkaan vähentäisi varaa. Punaiset pikkuhousut sopivat nyt mielentilaani. Niillä mennään.

Suuntaan pääkaupungin ytimessä suosittuun baariin. En viitsi mainita sitä nimeltä, koska leiman ansaitsevat kaikki muutkin. Tarkoitus ei ole pöyhiä esiin ääritapauksia vaan naisvihan normeja.

Ne käyvät ilmi heti jonossa. Häiritsijät liimautuvat eteeni. Fantasiat paistavat parrakkaista pärstistä ja kiilusilmät tuijottelevat yläosattomiani. Narikassa tilanne entisestään sukupuolittuu. Portsari hamuaa vaatevähiäni ja ojentaa kouransa himokkaasti.

Ansa laukeaa sisäänpääsystä. Tungos suosii saalistajia. Baaritiski ei todellakaan tunnu turvalliselta tilalta. Viereeni tuppaudutaan vähän väliä juoma- ja ruokatilausten varjolla.

Joku keikuttaa jakkaraani muina miehinä. Vieraat kädet koukkivat olkapäideni yllä ikään kuin kuuluisin humalaisten kainaloon.

Lukijavihjeiden takia tarkistan unisex-vessan. Kyllä vain. Kauhutarinat pitävät paikkansa. Ulosteiden lemu uhkuu pöntöistä ja kourusta. Urokset heiluttelevat estoitta elimiään.

Palaan tiskille vaarallisimpaan tutkimusosioon. Informanttini kuulemma joutuvat alinomaa tyrmäystippojen armoille. Antaudun koekaniiniksi. Toistakymmentä tyyppiä peräjälkeen tarjoaa minulle drinkit. Epäilys varmentuu. Huumaavaa ainetta on ja rutkasti.

Pakenen vokottelua tanssilattialle. Se osoittautuu erheeksi. Basson jytkeessä miesmassa hytkyy ja saartaa minut joka puolelta. Yksityisyyttä ei tipu tuumaakaan. Joraajat läpsyttävät lähmäisiä raajojaan. ”Ei saa koskea”, kiellän. Tahti kiihtyy. Kadotan kehoni hallinnan. Olo on kuin karitsalla susilaumassa. Yhden biisin aikana yläselkääni kohdistuu kymmeniä luvattomia tuuppauksia.

Kun henki ei enää kulje, on haukattava happea. Tupakkapaikkaa miehittävät savuiset äijät. Muuan lähentelee muka tulta tarjoten ja aloittaa iskurepliikin: ”Mitäs…” Rohkenen keskeyttää: ”Vittuako se sinulle kuuluu?” Porukka toljottaa minua kuin sekopäätä.

Livahdan takaisin sisään. Tyrmäystippakoe keskeytyy, sillä istumapaikoillani röhnöttää köriläitä. Huomautan intiimialueelle tunkeutumisesta. ”Kyllä kai tähän mahtuu”, he hörähtävät kaksimielisesti.

No jumalauta. Raivaan itselleni tilaa. Tuoli kaadetaan alta ja pöytäkin samassa rytäkässä. Kieriskelen lattialla lasinsiruissa. Henkilökunta käyttää hyväksi haavoittuvuuttani ja kiikuttaa kuristusotteella ulos.

Retkotan kujalla häväistynä. Useampi herraseurue urkkii kuntoani ja houkuttelee taksiin. ”Sinähän palellut puolialastomana.”

Poliisipartio kurvaa kohdalle. Annan hyökkääjien tuntomerkit, mutta kytät tivaavatkin henkilötietoja minulta, huoraoletetulta. Puolustan oikeuksiani kynsin hampain. Maskuliininen ylivoima survoo minut maijaan. Raudoitettuna vapisen vääryyden vallassa. Rikokset jatkuvat häiritsemättä ja rangaistus osuu uhriin. Alas on vajonnut naisen asema Suomen yöelämässä vuonna 2024.

–

–