Syvässä päädyssä

SEPPO OIKKONEN

–

Vulgaaripositivismi on tiedeuskovaisten tunnustama maailmankatsomus, joka puhuttelee ihan liian monia itseään sivistyneinä ja valistuneina pitäviä maallikkoja, ja sen lisäksi vielä tieteen meritoituneita harjoittajiakin, varsinkin luonnontieteilijöitä, jopa fyysikoita. On tosiaan niin kuin oman maamme filosofeista ainoa kuuluisuutensa ja kunnioituksensa varsinaisen ajattelun ansioilla ansainnut grand old man Georg Henrik von Wright totesi, että fyysikot, heistä suurimmatkin, ovat filosofeina varsin lapsenasteella.

Vulgaaripositivismi on suunnilleen sitä, että ainoana oikeana tieteenä tunnustetaan tiedonaloja, joilla on tarjota teorioiden tueksi ”mittauskelpoista faktaa”. Tässä vaatimuksessa toki kiteytyy eräs kaiken ”tieteelliseksi” määritellyn menettelyn perusajatus – että siis tutkimusten on ennen niiden pitäviksi ja päteviksi toteamista oltava toisten tutkijoiden toistettavissa, ja kokeissa on aina saatava samat odotusten mukaiset mittaustulokset.

Positivismiksi nimitetty tieteenfilosofia – sillä on moniakin nimiä, looginen empirismi, looginen positivismi – kokosi kylttiensä alle joukon periaatteita jotka kokonaisvaltaisemmin kattoivat eurooppalaisella uudella ajalla syntyneille uusille tiedonaloille ominaisten tiedonhankinnan ja tutkimusmetodien perusteita. Esimerkiksi esineistäminen – ”merismi” – koeteltavuus ja kvantifiointi ovat tällaisia yleisiä periaatteita.

–

***

Kartesiolaisen järjen premissien täydellistyminen sijoittui viime vuosisadan alkuvuosikymmenille, jolloin Einstein mullisti fysiikan maailmankuvan, Freud ihmiskuvan, ja Wittgenstein urasi uudet karttapolut kielen, ajattelun ja totuuden välisille suhteille.

Einstein ei koskaan astunut yli rajojensa. Hän oli kuva-ajattelija, mielikuvituksen mies ja mestari, ja hänelle fysiikan suureet olivat olemuksellisesti reaalisia. Matemaattinen vakio vailla fysikaalista reaalivastinetta – niin sanottu ”kosminen vakio”, jonka hän otti käyttöön yhtälöissään ja joka tuolloin oli vielä vailla reaalikytkentää – oli hänen omien sanojensa mukaan hänen elämänsä suurin möhläys. Kvanttimekaniikkaa, joka kokonaan operoi matemaattisella laskennallisella maaperällä, lukusuhteiden varassa, hän ei koskaan kokenut omakseen. Todennäköisyyksiä – ei! ”Jumala ei heitä noppaa.”

Kvanttifysiikassa aineen pienimmät hiukkaset lakkaavat olemasta ainetta ja muuttuvat oman maailmansa määrällisiksi elementeiksi, jollaisina ne ovat olemassa suhteissa toisiinsa. Systeemistä puuttuvaa hiukkasta etsitään törmäyttämällä kiihdyttimessä hiukkasia ja laskemalla lukemattomista törmäyskursseista jäljitettävän varauksen arvoja. Niin on jos siltä näyttää.

Kun voidaan sanoa, että siinä missä Einsteinin yhtälö E = mc² oli perinteisten fysiikan suureiden uusi syntymäpäivä – kertakaikkinen nahkanluonti – siinä kvanttimekaniikka muutti suureet mittamääriksi, ja tiedonala vietti suhteiden syntymäpäivää.

Kvanttifysiikka ei liene maallikon ymmärrettävissä. Niin paljon kuin kaikenlaisia kosmologiaa yleistajuisesti käsitteleviä ja huikaisevia avaruudellisia näkymiä tarjoilevia tv-dokumentteja nykyään onkin nähtävillä, tiedon- ja tieteenfilosofiset kysymykset noissa ohjelmissa jäävät kokonaan käsittelemättä. Sekin on sääli, koska sitäkin kautta aikalaisille voisi tarjoutua mahdollisuus ymmärtää lisää siitä miten eurooppalaisen uuden ajan kaikki järkiajattelu sulkeutuu omiin premisseihinsä ja ehtoihinsa.

Meillä on tuollaisia aiheita käsitellessämme tiettyjä lähtökohtaisia tajunnallisia orientaatioita, joista emme kuitenkaan normaalisti ole juurikaan tietoisia. On luontevaa kuvitella, että maapallo oli olemassa ennen kuin elämä sille syntyi. On luontevaa laajentaa tämä asioiden järjestys – pitää järjestystä yllä ja ottaa tosiasiana, että ensin on ”aine” ja sitten siihen tullut ”elämä”. Emme kuitenkaan voi mitenkään tietää, onko näin, vai ovatko kenties todellisuutta kuvaavat käsitteemme ”aine” ja ”elämä” vain mielessämme kyhäämiämme harhaisia mielikuvia.

–

***

Ei ole vain mahdollista, että ”henki” on yhtä alkuperäistä kuin ”aine”, tai että ne ovat toisiinsa kietoutuneita tavalla jota kuvaamme käsitteellä ”komplementaarisuus” – se on fyysikkojen termi – tai on mahdollista että ”henki” on kaiken aineen käyttövoima, tai sitten on mahdollista, ettemme koskaan tule tietämään emmekä ymmärtämään millaisia ovat laadultaan aineen syvimmät salaisuudet. Kaikki on auki.

Wittgenstein kuvitteli mitä tapahtuisi, jos tosiaankin voisimme kohdata Jumalan kasvoista kasvoihin ja kysyä häneltä näistä mieltämme askarruttavista asioista. Vastaus on lohduton: emme pystyisi ymmärtämään Jumalan vastauksista sen enempää kuin ymmärrämme ilman Jumalaa muutenkin.

Meillä on käytössämme ainoastaan oman aikalaisjärkemme – kartesiolaisen rationaalisuuden – rajoitetut mahdollisuudet. Wittgenstein tajusi tämän. Hän ilmaisi tilanteen niin, että entinen aika, jolloin kaiken selityksen päätepisteeksi kelpasi ”Jumala”, oli jossain mielessä selkeämpi kuin nykyinen järjestelmä – ontologisiin kehiin sulkeutuva, kysymysten ja vastausten muodostama tieto – jonka on yhtä aikaa täytettävä sekä totuudellisuuden että kehittymisen ominaisuus.

Ehkä emme koskaan tule tietämään emmekä ymmärtämään kumpi kosmisessa kaikkeudessa oli ensin, Aine vai Elämä – tai, jos sanomme saman filosofisia yleiskäsitteitä käyttäen, kuten asia on jo antikin aikoja ajatellen asetettu: Olio vai Ominaisuus. Meille äiti on aina ennen lasta.

Antiikin maailmassa olioilla ja ominaisuuksilla oli aivan erilaiset keskinäissuhteet ja -asemoinnit kuin mikä meille on ominaista. Esimerkiksi ”syyt” – syysuhteet – antiikin kreikkalaiset kokivat jonakin joka sijoittui olioiden sisään niiden ominaisuutena. Uuden ajan eurooppalaiset kokevat ”syyt” olioiden ulkopuolisina vaikutusvoimina.

Ihmistieteet saivat odottaa syntyään aina 1900-luvun taitteeseen saakka, eikä niiden synnytyskivuista ole toistaiseksi toivuttu. Syvyyspsykologian pioneeriajattelijaa, Freudia, mitätöidään yhä vulgaaripositivismin antamilla rajattomilla valtuuksilla, ja sosiologian isänhahmon, Durkheimin, ajattelun kaikkein keskeisimpiä lähtökohtia ei ole edes noteerattu, saati ollenkaan omaksuttu.

Freudin suhteen vulgaaripositivistinen vähättely täydellistää yleisen väärinymmärtämisen häränpyllyt. Häntä väitetään epätieteelliseksi, vaikka itse asiassa hänen pioneerityönsä suurin virhe juontui juuri siitä, että luonnontieteellisen koulutuksen saaneena hän yritti käyttää luonnontieteellisiä termejä sielunelämän kuvaukseen. Oli pakko käyttää käsitteitä jotka edes jotenkin johdattaisivat oikeaan suuntaan – kun kuvattavana ja selitettävänä ovat ne psyyken varhaiskehityksen vaiheet, jolloin mitään kieltä ei vielä tajunnassa esiinny, jokin kokonaan toisenlaatuisesta todellisuudesta lainattu ulkoa tuleva käsitteistö on pakko liimata ilmiöiden nimilapuiksi.

Fysiikan käsitteistön käyttöyritys ja soveltaminen oli Freudin elämän ja ajattelun suurin möhläys. Siihen oli ja on edelleenkin vulgaaripositivistien helppoa ja palkitsevaa tarttua. Heitähän motivoi aivan erityinen mitätöimisen tarve – heille merismi ei ole hahmonmuodostuksen syvärakenteellinen ratkaisu, he sekoittavat merismin ja meritokratian – syvästi auktoriteettivammaisille ihmisille kaiken tieteen auktorisoitumisen on tapahduttava jollain valmiiksi kalkitulla kilparadalla ja valmiina annettujen sääntöjen mukaan.

Valitettavasti ihmistieteet eivät voi olla sen enempää pelkästään opillisesti lukkoon lyötyjä suureita kuin vakioista taustaa vasten asetettuja numeerisesti näennäiseksakteja mittaustuloksia.

Hyvä ajattelu edellyttää kykyä sietää hirvittävää syvää sielullista epävarmuutta, eikä tällaista kykyä tietenkään voi lajityypillisesti sosiaalisen olennon yhteisöissä esiintyä kuin ani harvoissa yksilöissä. Eurooppalaisen uuden ajan ajattelulle on ominaista erityinen ”opillinen” varmuus, ja tiedonalojen pirstaloituminen on edennyt niin pitkälle, että elämme jo riemunkirjavassa ”ismien” maailmassa, jossa pohjimmiltaan tunnustukselliset aatteelliset suunnat ja poliittiset ideologiat voivat sulaa yhteen tiedollisten yritelmien ja ”tutkimusten” kanssa. Tilanne on totuudellisuuden laatujen kannalta kauhistuttava.

Jos ymmärtäisimme Freudia, ymmärtäisimme Putinin itsetuhoisuuden ja tajuaisimme vaaran, joka liittyy itsevaltiaan narsistiseen uhriajatteluun ja viattomuuden illuusion pohjalta nousevaan omankädenoikeuteen, jolla hän oikeuttaa barbaariset sotaretkensä. Tietäisimme odottaa väistämätöntä kriisiä, joka tulee vastaan kun hänen sairaan sielunsa pohjalla itsetuho ja aggressio sulavat lopullisesti yhteen.

–

***

Oppihistoriallisesti Freud ja Durkheim kytkeytyvät toisiinsa niin, että psykoanalyysi päätyi ymmärtämään psyyken syvimpien kerrosten kollektiivista ominaislaatua, kun taas durkheimilainen sosiologia lähti liikkeelle siitä tosiasiasta, että on olemassa yhteisövoimia, yhteisöominaisuuksia ja yhteisöilmiöitä, jotka eivät ole, toistan, eivät ole palautettavissa yksilöiden ominaisuuksiin ja pyrkimyksiin.

Ihminen on lajityypillisesti, lähtökohtaisesti ja olemuksellisesti sosiaalinen laumaeläin, ja kaikki mikä yksilössä on yksilöllistä syntyy ja elää psyyken symbioottisten syvien kerrosten ehdoilla. Jotkut sentään ymmärtävät että joukossa yksilöt voivat tehdä tekoja, joita yksikään yksilö ei yksin tekisi. Harvempi ymmärtää, että näennäisesti demokraattisten valtioiden hallitukset voivat tehdä politiikkaa, joka on täysin vastoin kansan suuren enemmistön elämäntuntoja.

Yksilö on ihmistieteiden kannalta pienoiskuva lajihistoriasta – alkulaumoja organisoinut sosiaalinen ”valta” on pitkässä lajinkehityksellisessä perspektiivissä jalostunut yksilön kokemukselliseksi ”tahdoksi”, joka kuitenkin edelleenkin voidaan erityistä regressoivaa metodia, hypnoosia, käyttäen palauttaa alkuperäiseen kollektiiviseen muotoonsa, jolloin hämmästykseksemme huomaamme, että yksilöllinen ”tahto” voikin siirtyä henkilöltä toiselle.

Kaikki joukko-olennolle ominaiset vaistot ja valmiudet ovat edelleen jokaisessa yksilössä heti ihon alla – ihonväristä riippumatta. Kun yhteisö kriisiytyy, rivit tiivistyvät ja yhteisö jäykistyy sosiopsyykkisen taantuman tilaan jota kutsumme esimerkiksi ”totalitarismiksi”. Kehityksen myötä eurooppalaisessa kulttuuripiirissä eriytynyt yksilöllisyys voi taantua – taantui viime vuosisadalla ja voi taantua vastaisuudessakin – joukkohypnoottiseen tajunnantilaan, ja totuudet, olivatpa ne minkä opin tai ideologian mukaisia tahansa, taantuvat tunnustuksellisiksi dogmeiksi.

Kouluissa pitäisi opettaa, että totalitarismiin taantuminen voi tapahtua minkä tahansa aatteen tai ideologian opillisissa kulisseissa. Ilmiö on sosiopsyykkiseltä mekanismiltaan sama, olipa kulissina sosialismi tai natsismi, tai mikä tahansa ismi. Nyt eurooppalaiset yhteiskunnat ovat taantumassa totalitarismiin ”ihmisarvo- ja -oikeusideologioiden” opillisissa kulisseissa.

–

–