Hyökkäys demokratiaa vastaan

M. A. MERETVUO

–

Vaikka kaikki eivät seuraa uutisia eivätkä tiedä tapahtuneesta, ovat uusnatsit hyökänneet Saksassa 29.6.2024 suurella joukolla demokraattisesti toimivan puolueen puoluekokoukseen. Kokouksen suojaksi on tarvittu valtava määrä poliiseja, joista kaksi loukkaantui vakavasti, kun mielenosoittajat potkivat heitä päähän. Poliisit makaavat tajuttomina sairaalassa. Uusnatsit ovat suuttuneet puolueen vaalimenestyksestä ja haluavat siksi hyökätä fyysisesti sen jäseniä vastaan. Samaan aikaan Ranskassa äärioikeistolaiset ovat protestoineet sunnuntain vaalitulosta vastaan polttamalla autoja ja rikkomalla ikkunoita Pariisin lähiöissä ja kahdessa muussa kaupungissa. Kun laillisesti toimivia puolueita ja vapaiden vaalien tulosta vastustetaan väkivalloin, on demokratia vakavasti uhattuna.

Olen varma, että tapahtunutta tullaan käsittelemään Suomessakin suurin otsikoin: ”Uusnatsit hyökkäsivät puoluekokoukseen”, ”Kaksi poliisia hakattiin tajuttomaksi”, ”Hyökkäys demokratiaa vastaan”. Olen varma, että presidentti Stubb ja pääministeri Orpo tuomitsevat teon jyrkin sanakääntein. Olen varma, että näemme Ylen A-studiossa lukuisia ääriliiketutkijoita pohtimassa, millä keinoin tällaiset hyökkäykset voidaan pysäyttää ja kuinka Euroopan liukuminen vaaralliseen suuntaan voidaan estää. Olen varma, että lehtien pääkirjoituksissa vaaditaan ääriajattelun kitkemistä yhteiskunnista juuriaan myöten. Olen varma, että natsi-Saksan historiasta kertovien dokumenttien esittäminen lisääntyy entisestään, jotta voimme oppia menneisyyden virheistä eikä uusnatsismille jätetä kasvualustaa.

Paitsi että mitään tällaista ei tapahdu. Todellisuudessa uusnatsit eivät ole hyökänneet mihinkään. Sen sijaan ”fasismin vastustajat” hyökkäsivät kansallismielisen Alternative für Deutschland -puolueen puoluekokoukseen. Ranskassakaan äärioikeistolaiset eivät mellakoineet vaalituloksen takia, vaan äärivasemmisto ja maahanmuuttajat. Tätä väkivaltaa eivät tuomitse toimittajat eivätkä ministerit. Aiheesta ei laadita pääkirjoituksia eikä keskustella A-studiossa. Moraalipaniikkia ei synny, eikä tapahtunut ole yhdessäkään lööpissä, kuten olisi, jos asialla olisivat todella olleet uusnatsit. Yle kyllä uutisoi aiheesta, mutta nimitti puoluekokoukseen hyökänneitä ”vastamielenosoittajiksi”. Epäselväksi jäi, mitä mielenosoitusta ”vastaan” mellakka oli suunnattu, kun kyseessä oli suljetulla alueella käynnissä ollut puoluekokous. Presidentti ei anna lausuntoa, demokratiaa vastaan kohdistuneesta hyökkäyksestä ei puhu kukaan. Oula Silvennoinenkin vaikenee.

Miksi? Miten on mahdollista, että yhden poliittisen laidan harjoittama väkivalta on median ja tutkijoiden mielestä tuomittava hyökkäys demokratiaa kohtaan, mutta toisen harjoittama väkivalta ei? Vastaus on selvä jokaiselle ajattelevalle ihmiselle: käsitys demokratiasta on kaapattu. Vain liberaalit ideologiat nähdään demokratian piiriin kuuluvina, muunlaiset ideologiat on leimattu ”demokratian vastaisiksi”. Sen vuoksi lehdistö, poliitikot ja tutkijat antavat ymmärtää, että tietyn puolueen kokoukseen saa hyökätä, koska se on todellisuudessa ”demokratian puolustamista”. Kukaan ei tietenkään suoraan sano näin, mutta hyväksyntä annetaan sanattomasti: joko vaikenemalla tapahtuneesta kokonaan tai käyttämällä Ylen tapaan vääriä mielikuvia herättäviä sanakäänteitä.

Keväällä ilmestyneessä kirjassani Kaaoksen reunalla väitän, että liberaalista demokratiasta on tullut illuusio, jolla ei ole enää juuri tekemistä sen paremmin vapauden kuin kansanvallankaan kanssa. Elämme tilanteessa, jota monet demokratian arvostelijat, kuten Platon, Rousseau, Thomas Hobbes, Edmund Burke tai Alain de Benoist, pelkäsivät kirjoittaessaan demokratian alttiudesta manipulaatiolle. Mielipiteenohjailun avulla kansanvallan ulottumattomissa olevat tahot ovat päässeet vaikuttamaan vallitseviin totuuskäsityksiin. Tästä yksinkertaisesta syystä poliittisia ryhmittymiä ei kohdella tasa-arvoisesti järjestelmässä, joka väittää perustuvansa tasa-arvoisuuteen. Tästä syystä kaikilla ei ole samoja oikeuksia järjestelmässä, joka väittää perustuvansa yhtäläisiin oikeuksiin.

En tiedä kuinka moni lukijoista enää seuraa valtamedian TV-uutisia, mutta ainakin politiikkaan liittyvistä jutuista on tullut tuskallista katsottavaa. Eurovaalien alla saimme ilta toisensa jälkeen kuulla ”huolta laitaoikeiston noususta”. Toimittajat siis ilmaisivat huolensa siitä, että ihmiset voisivat äänestää väärin. He epäilemättä tunsivat suurta kiusausta ehdottaa, että vaalit jätettäisiin järjestämättä. Pitäähän liberaalidemokraattista järjestelmää toki suojella niiltä, jotka voisivat sitä – joko todellisuudessa tai kuvitelmissa – pyrkiä muuttamaan. Ja näin olemme siirtyneet liberalistiseen totalitarismiin, jossa vallitsevan totuuskäsityksen kiistävistä on todella tullut toisinajattelijoita: kerettiläisiä, joita saa vainota ja parjata ja joiden kokouksiin saa hyökätä.

Toisinaan lehdistö menee mielipiteenmuokkauksessaan absurdiuteen asti. Joidenkin tietojen mukaan ns. Kankaanpään tapausta aletaan puida oikeudessa syyskuussa. Emme tule pettymään, jos odotamme lehtien ”kuunatsihumpan” jatkuvan. Kun viholliskuvat halutaan siirtää ihmisyyden ulkopuolelle, ei riitä että toisin ajattelevat ovat harhapoluille eksyneitä, vaan heidän täytyy edustaa äärimmäistä pahuutta. Saanemme siis lukea ”satanistinatsien” lisäksi ”galaktisista natseista” ja ”vampyyrinatseista”. Samaan aikaan yksikään toimittaja ei halua tuoda julki esimerkiksi sitä, että iso osa ulkomaalaistaustaisten nuorten tekemistä nöyryytysrikoksista kohdistuu nimenomaan kantaväestöä edustaviin lapsiin juuri heidän etnisyytensä perusteella. Sama saattaa päteä ulkomaalaistaustaisten tekemiin seksuaalirikoksiin, joita tilastojen mukaan tapahtuu Suomessakin tällä hetkellä useita joka päivä. Asetelma on täsmälleen sama kuin Yhdysvalloissa vellovissa rotujännitteissä: tummat väestönosat ovat tyytymättömiä sosioekonomiseen asemaansa ja haluavat kostaa alemmuudentunteensa valtaväestön edustajille. Yhdysvalloissa ilmiselvää rodullista motiivia pohdittiin aikoinaan Channon Christianin ja Cristopher Newsomin murhatapauksessa. Oikeus päätti, että kyse ei ollut viharikoksesta, sillä vain valkoiset voivat tehdä viharikoksia muita etnisiä ryhmiä kohtaan. Muut etnisyydet ovat uhreja myös rikoksia tehdessään, sillä heihin on epäilemättä kohdistunut rakenteellista rasismia ja muuta syrjintää, mikä tekee rikokset jos ei hyväksyttäviksi niin ainakin ymmärrettäviksi.

Todellinen valta on aina väkivaltaa, on joku sanonut. Tämä on itsestään selvää kaikille, jotka ovat olleet hereillä yhteiskuntaopin tunnilla. Koko valtiojärjestys perustuu väkivaltaan: valtion väkivaltakoneiston oikeuteen käyttää voimakeinoja lakien ja asetusten säätämällä tavalla omia kansalaisiaan vastaan. Tottelematon kansalainen kohtaa lopulta viranomaisen väkivallan: pampun, kyynelkaasun tai pistoolin. Mutta väkivaltaa on monenlaista. Harva toimittajakaan tulee ajatelleeksi, kuinka heidän oma toimintansa legitimoi tietynlaista väkivaltaa. Kyse on siitä, että joitakin väkivallantekoja arvotetaan merkittävämmiksi kuin joitakin toisia. Poliitikon tönäisemisestä kadulla voi tällä logiikalla tulla ympäri maailmaa kauhisteltu ”hyökkäys demokratiaa vastaan”, kuten Tanskassa tapahtui kesäkuun alussa, kun taas organisoiduista, poliittisin motiivein tapahtuvista iskuista puoluekokouksiin ei puhu kukaan. Tällä tavalla media ja toimittajat iskevät silmää ”paremmalle väkivallalle”: väkivallalle, jota he sisimmässään uskovat tarvittavan, jotta vääränlaiset poliittiset liikkeet ja kehityskulut voitaisiin pysäyttää. Media toimii siis akselerationistisesti, eli kiihdyttää kahtiajakautumista ja vastakkainasettelua.

Osa toimittajista on pohtinutkin agendajournalismin vaaroja. He ovat aivan oikein todenneet, että ihmisellä on väistämättä jokin käsitys oikeasta ja väärästä, eikä se voi kokonaan jäädä piiloon lehdistönkään toiminnassa, jota erehdytään luulemaan pelkäksi tiedonvälitykseksi. Mutta jos omien ideologioiden valuminen toimituksellisiin sisältöihin hyväksytään, herää kysymys, kenen totuus lehdistössä vallitsee? Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että noin kolmasosa läntisen Euroopan väestöstä ei enää mahdu valtamedioissa esillä olevien näkemysten raameihin. Näitä ihmisiä harvoin haastatellaan ainakaan myötämielisesti; useimmiten heidät esitetään ”niinä toisina”, vallitsevan konsensuksen ulkopuolisina. Tämä ongelma lehdistön tulisi itse ratkaista huomioimalla ei-liberaalit näkemykset osana yhteiskuntaa, ei sen ulkopuolisena ”pahana”. Mielestäni tämä olisi paras tapa torjua myös sitä paljon pelättyä ”äärioikeiston väkivaltaa”, kun kukaan ei joutuisi näkemystensä takia yhteiskunnan toiseuttamaksi ja sen myötä turvautumaan äärimmäisiin tekoihin. (Entinen sisäministeri Maria Ohisalo käytti sanaa ”turvautuminen” keskustelussa islamistisista terroriteoista Ranskassa syksyllä 2020, joten varmasti muillakin on oikeus käyttää sitä.)

Erästä TV-mainosta mukaillen, ”tästä asiasta kirjoittaminen auttaa vähän”. Entä mikä auttaa paljon? Kenellä on rohkeutta sanoa, että keisarilla ei ole vaatteita, ja kuinka moni on valmis kestämään totuuden julkituomisesta koituvat seuraukset? Aleksandr Solženitsyn on sanonut, että paras tapa taistella valhetta vastaan on lakata olemasta osa sitä. Valhe jatkaa toki olemassaoloaan vielä sen jälkeenkin, ja olemme sen ikeessä todennäköisesti lopun elämäämme. Kyse on kuitenkin periaatteesta. ”Sen, minkä pahaksi tiedät, se pahaksi sano”, kirjoitetaan Eddan muinaisissa runoissa. Käsitys toivottavasta ja huonosta kehityksestä kuitenkin vaihtelee, eikä pakotettu tai manipuloimalla saavutettu yksimielisyys ole edes toivottavaa. Se jos mikä olisi kansanvallan periaatteiden vastaista.

–

–