Hullu mies

STEVE SAILER (suomentanut Timo Hännikäinen)

–

Kahden vuonna 1987 kuolleen slaavilais-amerikkalaisen taiteilijan, lystikkään mainoskuvittajan Andy Warholin ja titaanisen kuvanveistäjän Stanislaw Szukalskin jyrkästi vastakkaiset urat kertovat paljon siitä, kuinka kulttuuri on muuttunut viime vuosisadan aikana.

Yli neljänkymmenen vuoden ajan Warhol (1928-1987) on ollut kuuluisa siitä, että hän sanoi: ”Tulevaisuudessa jokainen saa viisitoista minuuttia maailmanlaajuista julkisuutta.” Warholin oma maine on kuitenkin kuolematon. Esimerkiksi viime viikolla sai ensiesityksensä onomatopoeettisesti nimetty musikaali POP!, joka kertoo siitä kuinka raivostunut feministi ampui Warholia vuonna 1968.

Szukalski (1893-1987) puolestaan eli suuren osan elämästään köyhyyden rajamailla. Kuitenkin Szukalski sai äkillistä kuuluisuutta kotimaassaan Puolassa 1930-luvun lopulla. Sitten suuri osa hänen elämäntyöstään räjäytettiin pirstaleiksi toisessa maailmansodassa.

Suuri elokuvakäsikirjoittaja Ben Hecht, joka oli tavannut Szukalskin Chicagossa vuonna 1914, kirjoitti hänestä 1950-luvulla:

Hänen teoksensa ovat kadonneet. Hänellä ei ole yleisöä eikä kriitikoita, ja maailma on hänestä niin tietämätön että on sama kuin häntä ei lainkaan olisi olemassa.

Kuitenkin Szukalski jatkoi raatamista, teki loputtomasti patsaita ja piirroksia, ja hänestä tuli elävä legenda 1980-luvun Burbankissa joukolle ystäviä, joihin kuului nuori Leonardo DiCaprio.

Szukalskin poliittiset näkemykset eivät auttaneet asiaa. Vuoden 1914 Chicagossa, johon hänen seppänä työskentelevä isänsä oli tuonut hänet viitisen vuotta aiemmin, hän opetti aseiden käsittelyä parillekymmenelle puolalaispojalle, ”jotta he oikean hetken koittaessa ovat valmiit palaamaan ja taistelemaan Puolan vapauden puolesta.” Puolalainen nationalismi ei kuitenkaan ollut uran kannalta hedelmällisin ideologinen pakkomielle 1900-luvun taiteilijalle. Hänen painolevyssään Epäihminen ja ihminen, joka on tehty Katynin verilöylyn muistoksi, apina puna-armeijan univormussa ampuu puolalaista takaraivoon.

Szukalskin veistos Yaltantal viittaa oletettavasti siihen, miten Puolan kohtalo sinetöitiin Jaltan konferenssissa kysymättä puolalaisilta mitään.

Lisäksi Szukalskin esteettiset ihanteet olivat menneet pois muodista 1950-luvun puoliväliin mennessä, kun abstraktismi oli hallitseva suuntaus ja hänen esittävää tyyliään väheksyttiin.

Ja vaikka taidemaailmassa aina vaaditaan ”häiritsevää ulkopuolisten taidetta”, Szukalskin teokset ovat yleensä liian groteskeja saadakseen suuryritysten rahoitusta. Hänen loputon kekseliäisyytensä, piinatut hahmonsa ja esikolumbiaaniset vaikutteensa antavat levottomuutta herättävän vaikutelman, että tällaista atsteekki-imperiumin johtavat taiteilijat loisivat nykyään, jos konkistadorit olisivat kärsineet tappion.

Szukalskin elämän loppupuolella postmoderni aika hylkäsi taiteellisen herooisuuden warholilaisen ironian eduksi. Kuten kuvanveistäjällä itsellään oli tapana sanoa: ”Panen Rodinin yhteen taskuun, Michelangelon toiseen, ja kuljen kohti aurinkoa.” Hänen 75-vuotinen uransa vei 1800-luvun romantiikan ja 1900-luvun avantgarden käsitykset taiteilijasta hulluna nerona riemastuttaviin uusiin äärimmäisyyksiin aikana, jolloin taidemaailma alkoi ihannoida Warholin kaltaisia nokkelia liikemiehiä.

Kuten C. Van Carter minulle huomautti, Szukalskin ihailija Jim Woodring kirjoitti artikkelissaan ”The Negelcted Genius of Stanislaw Szukalski”:

Hänen keskeisiin (ja laajimmin dokumentoituihin) teorioihinsa kuului käsitys, että pahantahtoisten lumimiesten rotu oli risteytynyt ihmisten kanssa ammoisista ajoista saakka, ja että siitä syntyneet jälkeläiset tekisivät lopun sivilisaatiosta. Todistuskappaleina tästä hän piti venäläisiä.

Szukalski uhmasi maailmaa, koska uskoi että hänen ällistyttävä lahjakkuutensa saisi sen antamaan anteeksi hänen suuruudenhulluutensa, pakkomielteisen kiinnostuksensa häijyjä apinoita kohtaan, yleisen hulluutensa ja ihastuttavan huonot tapansa, niin kuin se oli antanut anteeksi Beethovenille, Wagnerille ja monille muille taiteen sankareille.

Se ei antanut.

Warhol sitä vastoin kehitti taiteilijalle kuluttajaystävällisemmän roolin kulttuurissa, joka oli kyllästynyt suuruuteen. Andy huomautti, että ”taide on sitä mistä ei jää kiinni.” Hän suolti lipevästi kuvia asioista, joita ihmiset halusivat katsoa, kuten Marilyn Monroesta ja suosituista kulutustuotteista, ja tarjosi samalla kriitikoille riittävästi mahdollisuuksia järkeillä, miksi tämä oli taidetta.

Paul Johnson havainnoi happamasti kirjassaan Art: A New History: ”[Warhol] ei ollut niinkään taiteilija, sillä hänen lahjansa olivat pääosin julkisuuden alueella, ja kommenttina 1900-luvun taiteeseen hän oli tavallaan merkittävä hahmo.” Mutta monet pitivät siitä, että hän teki pilaa Taiteesta isolla T:llä.

Vaikka hän vaali kuvaa itsestään pölvästinä, joka ei tajunnut omaa vitsiään (tässä pätkä elokuvasta Basquiat, jossa David Bowien esittämä Andy häviää väittelyn siitä, onko Saddle Riverin esikaupunki New Jerseyssä vai New Yorkissa), hän pärjäsi käytännössä kaikessa mitä teki. Jos se jolla on lopussa eniten leluja voittaa, ostohimoinen Warhol, jonka valtavan omaisuuden myyminen faneille vaati kymmenpäiväisen huutokaupan, voitti.

Szukalski oli monumentaalisemman aikakauden tuote. Hecht muisteli, miten oli tutustunut Szukalskin tuotantoon vuonna 1914:

En ollut koskaan nähnyt sellaisia veistoksia, enkä ole vieläkään, 39 vuoden jälkeen. Ne olivat kuin uudenlaisia väkivaltaisia ihmisiä, jotka olivat hyökänneet maapallolle. Ne näyttivät nahattomilta ja niiden jänteet vääntelehtivät kuin vangitut käärmeet. (…) Salaisuudet elähdyttivät kaikkia patsaita, ja olin ymmälläni katseltuani niitä viidentoista minuutin ajan.

Puolan katastrofin jälkeen Szukalski päätyi Burbankiin tekemään karttoja lento- ja avaruusyhtiölle. Jotkut underground-sarjakuvan keskeiset nimet, kuten Robert Crumb, Glenn Bray ja George DiCaprio löysivät Szukalskin uudelleen hänen elämänsä loppuvuosina:

Poliittisen katastrofin tulva ja taiteellisen dogmaattisuuden oikukas nousuvesi melkein upottivat hänen tuotantonsa hämärän tuntemattomuuden mereen. (…) Hän oli puolalainen mystikko ja prometheaaninen taiteilija, jonka kuolleen kielen kirjasintyypillä kirjoitettu sanoma kuului: ”Etsi tiesi pyhän tulen luo.” On hullua, että hänet tunnetaan vieläkin niin huonosti.

Szukalski on luultavasti mieleenjäävin hahmo Hechtin vuonna 1954 ilmestyneessä rehevässä omaelämäkerrassa A Child of the Century. Hecht tapasi Szukalskin ensimmäisen kerran toimittaja- ja kuvittajaystävänsä Wallace Smithin seurassa Michigan Avenuen taidemuseossa vuonna 1914:

”Anteeksi etten nouse kättelemään”, Szukalski sanoi. Hänen kehräävässä nasaaliäänessään oli puolalainen korostus. ”Pyörryin kadulla tunti sitten. Nyt voin vähän paremmin.”

”Oletteko sairas?” kysyin.

”En, minulla on nälkä. En ole syönyt moneen päivään.”

”Ystäväni Wallace [Smith] on taiteilija”, sanoin. Stanley katsoi häntä. Hänen katseensa oli samea nälästä, mutta hän onnistui saamaan siihen ivallisuutta.

”Nykyään kuka tahansa, joka osaa piirtää paremmin oikealla kuin vasemmalla kädellä, on taiteilija”, Stanley sanoi. Hänen kasvonsa muuttuivat kalpeammiksi. Ne katsoivat minuun pilkallisesti. ”Olette onnekas kun tunnette taiteilijan”, hän jatkoi. ”Minä en tunne ainuttakaan koko maailmassa.”

Melkein 70 vuotta myöhemmin teini-ikäinen Woodring vieraili Szukalskin luona tämän täyteen ahdetussa kahden huoneen asunnossa Burbankissa. Szukalski ei ollut juuri muuttunut:

Ensimmäisellä tapaamisella hän sai minut jatkuvasti pois tolaltani. ”Mistä maasta sukusi on kotoisin?” hän kysyi hetkeä ennen kuin istuuduimme tuoleille hänen olohuoneensa kosteassa akvaariossa.

”Hollannista enimmäkseen”, sanoin.

”Hollantilaiset ovat maailman johtavia lapsipornon tuottajia ja levittäjiä”, hän vastasi.

Hecht kirjoitti:

Sisimmässään Szukalski oli maassa nimeltä Puola. En ymmärrä, miten Szukalskin kaltainen egomaanikko saattoi samaistua kansallislipun väreihin. Mutta sellainen hän oli, patriootti, kansalliskiihkoilija ja Puolan rakastaja, joka oli sokaistunut koti-ikävästä kuin kuivalle maalle joutunut kala. Häntä kiinnostivat vain Puolan historia, ongelmat ja kansa.

Vanhuusiällä Szukalski kirjoitti kirjan nimeltä Behold!!! The Protong, jossa hän väitti että kaikki inhimillinen kulttuuri oli peräisin Pääsiäissaarilta ja että puolan kieli oli lähimpänä alkukieltä.

Vuonna 1914 Wallace Smith oli ollut ällikällä lyöty nähtyään ensimmäisen kerran Szukalskin veistoksen: ”Pilkka oli kadonnut hänen omilta kasvoiltaan. Tajusin, että Wallace katsoi omaa neroudeksi muuttunutta lahjakkuuttaan, omaa fanaattista käsityöläisyyttään jonka taide oli herättänyt eloon.”

Kun Smith kysyi kuvanveistäjältä, missä tämä oli opiskellut anatomiaa, Szukalski vastasi että kerran hän oli mennyt tapaamaan rakasta seppä-isäänsä vain huomatakseen:

”Hän oli jäänyt auton alle ja kuollut. Hätistin väkijoukon pois ja nostin isäni ruumiin maasta. Kannoin sitä olallani pitkään. Menimme piirikunnan ruumishuoneelle. Kerroin että tämä on isäni ja esitin pyynnön johon he eivät suostuneet. Isäni ruumis luovutettiin minun haltuuni ja tein hänelle ruumiinavauksen. Tutkin häntä huolellisesti. Kysyitte missä olin oppinut anatomiaa?”

Szukalski katsoi meitä ylpeänä.

”Isäni opetti minua”, hän sanoi.

Kaksi viikkoa myöhemmin Hecht ja Smith toivat kreivi Monteglasin, taidekriitikon William Randolph Hearstin omistamasta Chicago Examiner -lehdestä, Szukalskin ullakkoasunnolle tapaamaan vielä tuntematonta kuvanveistäjää:

”Perin mielenkiintoista”, Monteglas sanoi lopulta ja kohotti kävelykeppiään. Hän tökkäsi Aisopoksen torsoa varovasti kepin päällä. ”Erittäin lujatekoinen. Erittäin hyvin tehty. Ja tässäkin on suurta tunnetta.” Kreivi Monteglas tökkäsi Aisopoksen olkapäätä tyylikkäällä kepillään.

”Anteeksi”, sanoi Szukalski kehräävällä nasaaliäänellään. ”Mutta ihmiset eivät katso patsaitani kepillä. He katsovat niitä silmillään.”

Hän astui nopeasti kriitikon luo, nappasi kepin hänen kädestään, katkaisi sen polveaan vasten ja heitti kappaleet ulos ovesta. Tämän tehtyään hän nappasi kreivi Monteglasia rinnuksista ja tönäisi häntä rajusti.

”Ulos, olkaa hyvä!” hän sanoi.

Woodring mainitsee tapauksen 1980-luvulta:

Kerran järjestin hänelle tapaamisen suuren losangelesilaisen museon kuraattorin kanssa. Kuraattorin toimiston seinät olivat täynnä Picasson, Matissen ja Kandinskyn teoksia; Szukalski puhkesi välittömästi ivalliseen vuodatukseen näitä mestareita vastaan. Kuraattori poistui huoneesta ja sihteeri johdatti meidät ulos.

Szukalskin maanpakolaisvuosina Burbankissa noin 70 ihmistä kokoontui katsomaan diaesitystä hänen tuotannostaan:

Szukalski oli ekstaattisessa tilassa. Hän rakasti esitelmöidä ja oli kiintynyt jokaiseen yleisöönsä. Hän nousi puhujakorokkeelle ja neljänkymmenen minuutin sisällä hän oli vieraannuttanut tai suututtanut jokaisen paikalla olleen. Aluksi hän ylisti Reaganin taivaisiin ja solvasi Picassoa (hän äänsi nimen ”Pick-ass-oh”); hän vähätteli taiteenkeräilijöitä, venäläisiä, Rooseveltia, Kaliforniaa, Amerikkaa ja ammattiurheilua, ja lopetti tiukkaan julistukseen ”homoja” vastaan.

On huomionarvoista, että Szukalskin rajaton rakkaus Puolaa kohtaan ei ulottunut perinteisiin puolaisiin aiheisiin. Ajan mittaan hänen tuotantonsa sai merkillisen esikolumbiaanisen sävyn, niin kuin hän olisi ollut mayojen Michelangelo. Hyvä esimerkki on hänen versionsa Gallian kukosta. Woodring selittää taiteilijan tarkoitusperiä:

Viimeisinä vuosinaan Szukalskin tärkein projekti oli jättimäinen ja monimutkainen rakennelma, jonka hän toivoi Yhdysvaltojen lahjoittavan Ranskalle vastalahjana Vapaudenpatsaasta. Hän nimitti sitä Gallian kukoksi. (…) ”Katso”, hän sanoi osoittaen uupunutta ja kärsivää naista, jota raastoi tyyliteltyjen kaiverrettujen lonkeroiden massa. ”Tuo nainen symboloi Ranskaa. Häntä musertavat ja kietovat pauloihinsa kaikki modernin Euroopan ’ismit’. On fasismia, kommunismia… ja ventrilokvismia.”

Me elämme tietenkin Warholin emmekä Szukalskin aikaa. Olemme kaikki kuolettavan peloissamme, ettemme tajua vitsiä.

Ja kuitenkin, jos Szukalski olisi elänyt vain kaksi vuotta kauemmin, vuoteen 1989, hänen maaninen unelmansa Puolan vapaudesta olisi toteutunut. ”Puolan vapaus” osoittautui tehokkaimmaksi lääkkeeksi siihen, mikä maailmaa vaivasi 1900-luvun jälkipuoliskolla.

–

Steve Sailer on amerikkalainen journalisti ja elokuvakriitikko. Sarastuksessa on julkaistu useita hänen artikkeleitaan. Oheinen kirjoitus on ilmestynyt Taki’s Magazinessa 3.12.2009.