Dostojevski bolševismin edelläkävijänä

DMYTRO DONTSOV (suomentaneet Denis Kovaljov ja Timo Hännikäinen)

–

Maailmankirjallisuudesta löytyy harvoja yhtä ristiriitaisia hahmoja kuin Fjodor Dostojevski. Harva venäläinen on tarjonnut kansalleen niin monia imperialistisia maksiimeja ja tuskin kukaan on ihannoinut kansaansa niin kuin Dostojevski. Kukaan ei ollut yhtä tietoinen kansansa henkisestä silpoutumisesta, eikä kukaan pitänyt yhtä vakaumuksellisesti omaa kansaansa kansana, jonka tehtävänä on ”maailman moraalinen elvyttäminen.” Kukaan ei valmistanut henkisesti kansaansa hyväksymään bolševismia niin kuin Dostojevski, bolševismin uhkaavaa visiota, josta taiteilija antoi tarkan, yksityiskohtaisen valokuvan romaanissaan Riivaajat.

Bolševikkien lisäksi keisarivallan kannattajat rakastavat Dostojevskia, mutta vihaavat Riivaajia, jossa hän ennusti paitsi tulevan yhteiskunnan luonteen, myös sen syntymisen ajankohdan – uskomattoman täsmällisesti. Yksi romaanin henkilöistä, Šatov, sanoo: ”Jokainen kansa on pelkkä ihmisjoukko ennen kuin sillä on oma jumalansa eikä muita jumalia; ennen kuin se uskoo, että jumalansa avulla se kukistaa ja pyyhkii pois maailman kaikki muut jumalat…” On vain yksi ”Jumalaa kantava” kansa, moskoviitit. Itse asiassa ”riivaajat”, nuo ”šigaleviitit” (Šigalevin joukkio), ovat Dostojevskin profeettoja ”Jumalaa kantavalle” kansalle, nykyisten bolševikkien edelläkävijöitä.

Millaista hallintojärjestelmää ”riivaajat” suunnittelevat? Täsmälleen samanlaista, jonka bolševikit pystyttivät Neuvostoliittoon.

”Olen yllättynyt siitä”, sanoo Šigalev, ”että ajatukseni ja johtopäätökseni ovat ristiriidassa alkuperäisen ideani kanssa. Aloitin rajoittamattomasta vapaudesta ja päädyin despotismiin.” Dostojevski siis piti tätä totalitaarisen bolševikkikumouksen loogisena päätepisteenä; hän oletti, että vallankumous jota mikään itsekuri ei rajoita, johtaa kurinpitoon kepin avulla ja takaraivoon ammuttuihin kuuliin.

Miltä šigaleviittien kaipaama järjestys näyttää? Dostojevski ennustaa ”yhteiskunnallisten ongelmien lopullista ratkaisua jakamalla ihmiskunta kahteen keskenään eriarvoiseen osaan.”

Kymmenesosa ihmisistä elää täydellisessä vapaudessa ja sillä on rajoittamaton valta loppujen yhdeksän kymmenesosan yli. Loppujen pitää luopua kaikesta yksilöllisyydestä ja muuttua alistuvaksi laumaksi. Vain useita sukupolvia kestävän täydellisen alamaisuuden myötä he ymmärtävät alkukantaisen viattomuuden, joka tarkoittaa työntekoa maanpäällisessä paratiisissa, joka on ympäröity piikkilangalla.

Eikö tässä olekin nerokas visio siitä, mitä Neuvostoliitossa on tapahtunut? Eikö se kuvaakin elävästi bolševikkien ”paratiisia”, jossa puolueen jäsenten muodostama ”kymmenesosa” nauttii täydellistä vapautta ja loput, miljoonat orjat, elävät puolueen ”rajoittamattoman vallan” alla? Äärimmäistä absolutismia, siis poliittisella sektorilla. Entä sosiaalinen sektori? Siellä pitää vallita täydellinen tasa-arvoisuus. Sillä ”lauman on oltava tasa-arvoinen. Maailmamme tarvitsee vain kuria… Me supistamme kaiken yhteen nimittäjään! Täydellinen tasa-arvo! Kaiken yksilöllisyyden täydellinen poistaminen!”

Mikään ei rohkene nousta keskinkertaisuuden yläpuolelle. Siinä missä ”riivaajat” punaisessa ”paratiisissaan” tarvitsevat teknikoita ja isäntiä, massojen keskuudessa ei tarvita yksilöitä eikä korkeampaa älyä. Niinpä šigaleviitit sanovat: ”Tuhoamme jokaisen nerokkaan yksilön hänen ollessa idullaan…”

Huomattavan älykkäät ovat aina saaneet aikaan enemmän vahinkoa kuin hyvää. Heidät ajetaan maanpakoon tai tuomitaan kuolemaan: ”Leikkaamme Cicerolta kielen, kaivamme Kopernikukselta silmät päästä, kivitämme Shakespearen… Orjien pitää olla tasa-arvoisia!”

Jos joku tai jokin orjien joukossa rohkenee nousta yleisen tason yläpuolelle: ”Vauhtia nyt, lukitkaa ja polttakaa kirkot, lakkauttakaa Jumala, tuhotkaa aviopuolisot ja jäljittelyn vapaus, teroittakaa veitsenne!”

Kun kukaan orja ei rohkene loukata tasa-arvon periaatetta eikä ylittää älyllistä tai taloudellista keskitasoa, kukaan ei myöskään nouse moraalisesti massojen yläpuolelle.

Kuten Dostojevski kirjoittaa: ”Koko venäläinen vallankumouksellisuus perustuu kunniantunnon kiistämiseen. Meille kunniantunto on tarpeeton taakka, ja sellainen se on ollut läpi historian. Suoraviivainen oikeus kunniattomuuteen vetoaa venäläiseen nopeammin kuin mikään muu.”

Yksi ”riivaajista” toistaa: ”Uskomme ydin on kunnian vastakohdassa, julistamme avoimesti oikeutta olla epärehellinen.” Niinpä: ”Otamme käyttöön suurenmoisen juoppouden, suurenmoiset murhat, suurenmoisen vakoilun, suurenmoisen korruption…” Eikö tässä olekin peilikuva ”maailman demokraattisimman maan” yhteiskuntarakenteesta?

Aivan kuten bolševikit, ”riivaajat” vihaavat hengellistä kulttuuria ja palvovat materialismin epäjumalaa. Yksi Dostojevskin romaanin henkilöistä, vanha Verhovenski, sanoo: ”Nykyajan nuorison into on yhtä laajaa kuin omanakin aikanamme; sen suunta on vain muuttunut. Yksi kauneuden ihanne on jäänyt toisen varjoon.”

Koko ongelma tiivistyy yhteen kysymykseen: Shakespeare vai saappaat, Rafael vai öljy? Šigaleviitit suosivat saappaita ja öljyä, ”maanpäällistä paratiisia”, ja Sikstiiniläiskappelin Madonna on heidän mielestään ”vähemmän arvokas kuin lasi tai lyijykynä.”

Nähdessään materialismin kukoistuksen oman aikansa ”šigaleviittien” keskuudessa Dostojevski kuvasi heidän tulevan vallankumouksensa ”alhaisen orjan vallankumoukseksi, löyhkäävän, kelvottoman moukan, joka on ensimmäisenä kiipeämässä tikapuita sakset kädessä, leikatakseen pyhäinkuvan palasiksi suuren ihanteen, tasa-arvon ja täyden vatsan, nimissä…”

Piirtäessään tarkan kuvan kommunistisesta ”paratiisista” Dostojevski näki myös menetelmät, joilla sitä rakennettaisiin maan päälle. Yksi romaanin henkilöistä sanoo Šigalevista: ”Šigalev on fanaattinen rakkaudessaan ihmiskuntaa kohtaan, mutta älkää unohtako, että Fourier, Cabet ja Proudhon puolustivat äärimmäisen despoottisia taipumuksia”, jotka olivat välttämättömiä sosialismin ymmärtämisessä.

Šigalev ennustaa verilöylyjä: ”Siitä tulee sellainen räjähdys, sellainen mullistus ettei maailma ole ennen moista nähnyt. Venäjä peittyy pimeyteen ja maa itkee katkerasti teloitettuja vanhoja hyveitä… Me tarvitsemme tätä, vanhan uskon tilalle tulee uusi, meidän uskomme.”

Nämä bolševismin edelläkävijät näkevät katastrofin myös tilaisuutena ”uudelleenkouluttaa kokonaisia sukupolvia”: ”Meidän pitää syöstä sukupolvi tai pari alennustilaan, rumaan, iljettävään alennustilaan, joka muuttaa ihmisen julmaksi, itsekkääksi, rumaksi myrkkykäärmeeksi. Sitä me tarvitsemme! Ja lisäksi vähän tuoretta verta tottuaksemme siihen. Tarvitsemme oman intonaatiojärjestelmämme, kun jokainen yhteiskunnan jäsen vakoilee muita ja hänen velvollisuutensa on antaa muut ilmi.”

Jumalan kuvaksi tehdyn ihmisen muuttaminen karjaksi tai matelijoiksi ei tapahtunut Šigalevin vaan Leninin ja Stalinin projektina. Eikö tämä yleinen alennustila ja vastavuoroinen vakoilu olekin nykyisen bolševikkijärjestelmän kulmakivi, kuten terrori ja massiivinen verenvuodatuskin?

Mutta Dostojevski näki enemmän kuin onnistui panemaan paperille! Hän ei ennustanut pelkästään ihmisten orjuuttamista ”riivaajien” vallan alla, yhden kastin tai puolueen diktatuuria, vaan myös diktatuurin hallitsevan kastin sisällä, yhden miehen tyrannian ja ”punaisen tsaarin” uuden vallankumouksellisen despotismin. Romaanissaan hän kirjoittaa ajasta, jolloin uusi punainen ”aristokratia”, uusi valtaklikki, tuo ”täysiveristen tyrannien kymmenys – alkaa äkkiä ahmia toisiaan.” Hän ennusti ”riivaajien” väistämättömiä ajoittaisia puhdistuksia puolueessa sen päästyä valtaan, ja punaisen itsevaltiaan saapumista.

Punainen ”aristokratia” ei ole tarpeeksi despoottinen, ja tasa-arvoisen kansan tulee elää despotismissa. Siksi yksi ”riivaajista” julistaa: ”Tarvitsemme kolossaalisen despoottisen vapauden, jonka on epäjumalan tavoin nojattava johonkin perustavanlaatuiseen ulkopuoliseen tukeen.”

Šigalev joukkioineen löytävät tämän perustavanlaatuisen tuen yhden diktaattorin itsevaltaisesta, ehdottomasta tahdosta. Tämä ”teeskentelijä”, joksi Šigalev häntä kutsuu, näyttäytyy punaisena tsaarina, ja hänelle annetaan nimeksi Dmitri Tsarevitšiksi eli Vale-Dmitriksi. Tässä hahmossa Dostojevski näki ennalta bolševikkivallankumouksen syvemmän merkityksen, sen lopullisen tavoitteen ja loogisen lopputuloksen.

Keitä nämä historialliset huijarit olivat? Heitä oli melkoisesti: ensimmäinen esiintyi Iivana Julman poikana, jonka tsaari Boriksen luultiin tappaneen; toista Vale-Dmitriä sanottiin Tušinon rosvoksi; Jemeljan Pugatšov oli Donin kasakkakapinallisten johtaja, joka väitti olevansa tsaari Pietari III, Katariina Suuren käskystä murhattu vallantavoittelija. Kaikki nämä huijarit käynnistivät vallankumouksia tai ilmaantuivat niiden aikana, kun laillinen hallitsija oli joko kuollut tai tapettu, noustakseen kansan johtajaksi oletettua ”vallananastajaa” vastaan. Huijari oli niin sanotusti ”kansan kuningas”, vallankumouksesta huumaantuneiden massojen valitsema kuningas.

Venäläisten mielikuvissa uuden despootin oletettiin aina nousevan valtaistuimelle vanhan kuoleman jälkeen, vallankumouksen seurauksena. Moskoviittien mielestä mikä tahansa vallankumous oli vain yhden tyrannian vaihtumista toiseen, ”parempaan”. Tämän venäläisten vallankumousten lain Dostojevski kuvasi osuvasti romaanissa kerrotussa punaisen tsaarin legendassa.

”Riivaajien” vallankumouksen tavoite, kätketty todellinen lähde, alku- ja huippukohta sekä aivan erilainen mutta pohjimmiltaan looginen lopputulos, sen metodit ja luonne – kaiken tämän Dostojevski ennusti nerokkaasti piirtäessään vastenmielisen ja kiehtovan kuvan lähestyvästä katastrofista. Yksi romaanin henkilöistä sanoo keskustelukumppanilleen:

”Kommunistit jakavat historian kahteen osaan: gorillasta Jumalan tuhoamiseen ja Jumalan tuhoamisesta…”

”Gorillaan?” – keskustelukumppani keskeyttää.

Tämän hirvittävän tapahtuman, punaisen hirmuvaltiaan ilmaantumisen ja gorillan aikakauden, Dostojevski näki 50 vuotta etukäteen. Moni nykyajan poliitikko kieltäytyy näkemästä, että kirjailijan selvänäköisesti kuvittelemat demonit ovat laskeutuneet maan päälle peittääkseen sen häpeään ja vereen. Tarkoittaako tämä, että Dostojevski oli länsimaisen kulttuurin puolustaja Moskovan barbaareja vastaan? Ei suinkaan!

Vogüen varakreivi, joka vieraili Pietarissa ja tunsi Dostojevskin henkilökohtaisesti, kertoo miten hän käveli kirjailijan kanssa Pariisin kaduilla ja kuinka Dostojevski kuvaili – eikä pelkästään vastenmielisyyttä tuntien – Seinen kaupungin tuhoa ”Jumalaa kantavan kansan” hyökkäyksessä. Ja tällä kansalla on luonteenomainen kyky yhdistää Iivana Julma ja Lenin, Pietari Suuri ja Stalin, tsaarin 1500-luvun vartiomiehet ja bolševikkien 1900-luvun turvallisuusupseerit.

Lännen tragedia (sekä Amerikan että Euroopan) on siinä, ettei se halua ymmärtää ja hyväksyä tätä.

–

Dmytro Dontsov (1883-1973) oli ukrainalainen kirjailija ja nationalistisen liikkeen ideologi. Hänellä oli merkittävä vaikutus Ukrainalaisten nationalistien järjestöön (OUN), vaikka hän ei itse koskaan ollut sen jäsen. Oheinen kirjoitus on julkaistu vuonna 1950 Dontsovin maanpakolaisaikana.