Siniristilippu ja Suomen leijona – halpatuontitavaraa?

JUHA KAARNA KETTUNEN

–

Aitoa, vanhaa ja juurevaa suomalaisuutta arvostava, suuren ja historiallisen Suomen ihanteessa ylpeänä elävä ei voi palvoa tuhansien kilometrien takaa kannettujen aavikon ja tasankojen jumalia, eikä myöskään pitää samojen seutujen eläimiä tärkeimpinä symboleinaan. Ei ainakaan näyttämättä ristiriitaisuuksia ymmärtämättömältä. Myös valtion muiden symbolien juuria olisi hyvä tarkastella kriittisesti. Ovatko ne meille parhaita mahdollisia vai sattuisiko menneisyytemme juurten seasta löytymään jokin sopivampi?

Risti on pohjoismaiden ristinä. Suomi Ruotsi, Norja, Tanska, Islanti. Laajennetussa piirissä muitakin Pohjoisen kääpiömaita ja myös Englanti johdanaisineen (Union Jackin yksi osa). Skotlannilla tosin reteä ruksi, olemukseltaan yliviivaava, puolustava tai kieltävä, none-shall-pass, tästä ei mennä. Suomalaisista kuuluu kirkkoon noin 2/3 väestöstä. Viimeistään kun määrä aikanaan laskee alle puoleen, on jopa nyky-Suomen kaltaisen demokratian irvikuvan pidettävä kiinni uskottavuuden rippeistään ja myönnettävä, että valtionuskonnoksi siitä ei enää ole. Entistä jyrkempi jako luterilaisen kirkon ja Suomen valtion välillä on oikeus ja kohtuus ja entistä perustellumpi sitä myötä, mitä kirkkoon kuuluvien määrä putoaa.

Ristin muoto ei ole kristittyjen monopoli. Varsinkin tasakylkiseen ristiin on huomattavasti vanhemmillakin uskonnoilla ja kulttuureilla sanansa sanottavana. Ristiä ja sen eri muotoja ja johdannaisia on käytetty uskonnollisina ja muuten vain tärkeinä symboleina kauan ennen ”ristinopin” pakkotuontia länsimaihin. Suomen siniristilipusta saisikin karistettua tämän maanvaivan, eli tapakristillisyyden, yksinvaltiuden tasoittamalla ristipuun kädet saman pituisiksi. Ne kristityt, joita tässä maassa vielä on, voisivat aivan hyvin ja helpostikin totutella uuteen muotoon. Tasakylkistä ristiä on käytetty kirkoissakin jo ammoisista ajoista lähtien sen pakanallisesta alkuperästä huolimatta. Se sopisi kristityille siinä missä muillekin uskonnoille, ja uskonnottomille se edustaa maailmankatsomuksia paremmin kuin tavallinen krusifiksin mittasuhteista johdettu risti. Tasakylkinen risti Suomen lipussa edustaisi kansamme uskomusmaailmaa kokonaisvaltaisemmin kuin kristittyjen risti, joka sivuuttaa ja sanalla sanottuna symbolisoi muiden uskonmuotojen vastustamista Jeesuksen ristikuoleman tarinaa julistamalla.

Pakanauskoisten, suomenuskoisten, muinaisuskoisten ja luonnonuskoisten lukuisat nelijakoiset symbolit olisivat omalla tavallaan edustettuina tällä selkeäksi abstrahoidulla symbolilla. Ateistit voisivat huomata uuden version olevan heidän näkövinkkelistään mukavasti neutraalimpi kuin muutama tuhat vuotta vanhaan sandaalikansojen taruun vääjäämättä viittaava krusifiksin muotoinen risti. Näin olisi huomioitu Suomen kolme tärkeintä uskonnollista suuntausta, eli lukuisat eri Suomen-, muinais- ja luonnonuskonnot, kristillisyyden kaikki ilmentymät ja myös ateistit / agnostikot. Muut uskonnot ja suuntaukset tyytykööt osaansa ja ymmärtäkööt maan tavan ja juuret, ja siten myös paikkansa Suomessa.

Värit voisi säilyttää samana. Värien muuttaminen olisi radikaalimpaa kuin muotojen, ja saattaisi vieraannuttaa kansaa liikaa. Valkoiset puhtaat hanget tai valkoiset pilvet sinitaivaalla. Sininen on taivas sinisyyttä heijastaen, eli moneen kertaan sininen, niin sininen kuin voi olla. Sinivalkoinen on erittäin komea ja sovelias suomalaisuuden väriyhdistelmä. Paras mahdollinen.

Suomen leijona on seemiläistä perimää. Jatkumoa Lähi-idän kansojen ideologialle. Ei mennä vuosilukuihin ja historian nippelitietoon sen tarkemmin, mutta hiekka-aavikoilta Lähi-idästä tänne mutkien kautta kannettu idea, Ruotsinmaalta otettiin matkalla vauhtia. Juudean leijona, josta jossain vaiheessa käytettiin nimitystä ”jalopeura” paremman puutteessa. Tönkkö nimi kertoo, että se sopii Suomenniemelle yhtä hyvin kuin lohikäärme. Lähialueiden tarustoja tutkiessa voi huomata, että itse asiassa huonommin. Montako nimeä meillä on karhulle? Lapsikin tietää jo ainakin kolme, aikuinen muutaman lisää ja kielestämme kiinnostunut kymmeniä. Leijonalle oli tasan nolla. Sitten lainattiin Ruotsista ja Saksasta, jalopeuran oheen. Leijona on siis sananmukaisesti kaukaa haettu mielikuva ja ihanne. Suomessa ei ole leijonia, luonnossa, luonnollisesti. Tietenkään. Ei ole koskaan ollut, ei tule olemaan. Symboli on rakennettu aavikon hiekalle ja sen arvo luhistuu lähemmin tarkastellessa.

Tämänhetkisten tietojen mukaan lähimmät leijonat ovat löytyneet nykyisen Kreikan ja Turkin alueelta. Miksi niitä näillä leveysasteilla kumarrellaan ja Pohjoisen kansan viireihin ommellaan? Ei liity meidän kansaan, ei kuulu Suomeen. Leijonavaakunoita tarkasteleva voi verrata yleisesti käytettyä valtakunnan kuvastoa leijonan oikeaan ulkomuotoon ja todeta saman tien, että täysin päin persettä kaikki Pohjolan leijonat. Lie jonkun jalopeurapiirroksen tai matkamiesten juttujen perusteella riipusteltu nämä. Jos vertaa vaikka vastaavia lippuja, viirejä ja vaakunoita, joissa on kärppiä, näätiä, kettuja, susia ja karhuja, ovat leijonankuvat todella hatarasti alkuperäistä ideaa muistuttavia, sanalla sanoen typerän näköisiä. Johtunee siitä, että alkuperä oli Pohjoisen leijonavaakunoiden kynäilijöiden ulottumattomissa. Arvailemalla on tehty kaikki moiset jalopeurahöpötykset.

Kuinka moni suomalainen on katsellut viikonloppuiltana televisiosta luonto-ohjelmaa savannien leijonien puuhasteluista myhäillen, että ”Joo ai että, näyttääpä aivan suomalaisen sielunmaiseman ilmentymältä!”. Ei kukaan. Mutta kun kuvapätkät jylhistä pohjoisen metsänsopukoista esittelevät hitaasti korvenvihreää taustaa vasten tallustelevan metsän kuninkaan, kotikorpiemme jylhän karhun, elämys ja kokemuksen intensiteetti nousee välittömästi käsinkosketeltavan oloiseksi. Tätä on Suomi, tuolta näyttää Suomen luonto ja tuolta näyttää Suomen luonnon kuningas.

Ja vaikka kuvattu paikka olisi Yukonin, Siperian tai Norrbottenin metsissä ja karhulaji olisikin mustakarhu tai harmaakarhu, esi-isiemme veri kuiskii korvissa punaisena jännityksestä hehkuen että kuningas käy kohti, alamaiset vaietkoot. Vaikka otsolaista seuraa vain ruudun välityksellä, jokin muinainen perstuntuma antaa suomalaisen korvantaukseen pienen säväyttävän tiedonmurusen ja muistutuksen, että tuollaisia heppuja sitä näissä meidän metsissämme vapaalla jalalla löntystelee. Etäälle tästä tuttuuden tunteesta jää savannien urho, leijona.

Onhan toki huomioitava, että suuri osa kansallismielisistä pitää vuotta 1939 tärkeimpänä vuotena ja vuotta 1917 suorastaan historiamme vuotena numero 1. On myöskin häilyvää ja henkilökohtaista, mitä kukakin historiallisuudella tarkoittaa. Jos tässä oikein ruvetaan saivartelemaan, niin riisipiirakathan on suorastaan tuore keksintö. Peruna samaten, aivan vastahan sitä tänne peltoihin ensi kertaa kannettiin perinteisempien juuresten oheen. Taitaapa olla joulun kruunu ja metsien komea prinssi, eli kuusipuukin tullut vasta jääkauden jälkeen näille pihoille ja pitäjille. Sitä on alle 8000 vuotta joidenkin tiedemiesten arvioiden mukaan. Tuoreehko tapaus vai esihistoriaa, se riippuu ihan mittatikun koosta ja näkövinkkelistä. Mutta Suomen historiaa, konkreettista sellaista silti. Tuolla on metsät ja pihat täynnä kuusia ja pellot täynnä ja kellarit puolillaan perunaa edelleenkin vuonna 2024. Jotkut asiat raivaavat tiensä historiamme kirjojen lehdille luontevammin ja helpommilla manöövereillä kuin toiset.

Kun näitä valtakuntaamme koskevia vähän filosofisempia ja idealistisempia muutoksen tuulia puntaroi ääneen, saa useimmiten ensin kasvoillensa sankollisen suomalaista ämpyilyä ja toinen vaivihkaa avattu vastaus on laatikollinen laiskuutta. ”Onko tuolla nyt väliä… Hirveä homma alkaa tuommoista vaihtamaan, muuttamaan tai korjaamaan… Tähänkin asti pärjätty… Mitä ne naapurissakin sanoisi…”

Joissain maissa suunnitellaan uusia liittovaltioita, vaihdetaan virallisten kielten asemaa, meillä jahkaillaan. Vaihtuuhan meilläkin hallitus ja eduskunta ja joidenkin mukaan koko kansakin, niin mikä tekisi vaakunan ja symboliikan muutoksesta ylitsepääsemätöntä, varsinkin kun se muutos suuntautuisi takaisin kohti aitoa suomalaisuutta, pois näistä välivaiheiden kipuiluista, joissa olemme hyväksyneet mannuillemme vieraat uskonnot ja niiden tuoman vieraan symboliikan. Kansallismieliselle se kertoo lähinnä siitä, kuinka intohimottomasti ihmiset suhtautuvat isänmaahansa, ja tässä nimenomaisessa tapauksessa se ilmaisee myös tietynlaista henkistä vetelehtimistä tai nihilististä sokeutta symbolien voimalle ja tärkeydelle. Emme kai me sellainen kansa halua olla, joka ei omista tunnuksistaan kiinnostu? Suomenleijonan tapaus – valtakunnallisesta mitastaan huolimatta – olisi käytännössä aika helppo järjestää. Tulisi varmaankin halvemmaksikin kuin valtionyhtiön takavuosien imagon eestaas rämpytys mallia Posti – Itella – Posti.

Voi tietenkin pitää sattumana myös sitä, että leijona on punaisen kilven päällä, mutta koska tiedän kuinka allergista väki vielä tällä hetkellä näille pohdinnoille on, niin sovitaan vaikka että tuo oli ihan sattumaa vaan. Ruusut myös. Ja niiden lukumäärä. Ehkä sekin on sattumaa tai muotia, että noin viidestä kymmenestä Euroopan maasta 17 käyttää leijonaa kansallisessa tunnuksessa? Se on kolmasosa koko määrästä! Jospa taiteilijaukot miettivät vaan harmittomasti pikku viinahönössä symboleja piirrellessä, että leijona on tietenkin keltainen ja on se punainenkin jylhä väri. Laitetaanko joku romanttinen elementti siihen vielä… pistä vähän ruusuja sinne, tuli vaimoa ikävä ja ollaan tässä sen verran kauan taiteiltu, että pitääkin viedä kukkia kun menee kotiin.

Noh, leukailut sikseen. Mutta, joka luulee, että yksikään länsimaiden kuningaskuntien symbolien eläin, väri tai muu elementti on vailla syvempää merkitystä ja vain fiilispohjalta hatusta vetäisty, on kertakaikkisen väärässä ja asiaan perehtymätön. Suomen leijonan tapauksessa pitäisi tehdä uusi suunnitelmapiirros vaakunalle. Vähän potrempi poika tasangon luikun tilalle, eli Korven Kuningas vaakunaan. Voitaisiin samalla hankkiutua muiden mantujen mytologioihin viittaavista viisjakoruusuista eroon ja laittaa tilalle vaikkapa tyyliteltyjä kielon kukkia tai havuja. Myöskin sapelilla surffaamisen voisi muuttaa, antaa vaikka olla koko idean. Kädessä, vai tassussa tai kämmenessä, otsolla voisi olla sama suora jylhä miekka, tai ehkä primitiivisempi, muinaishistoriaamme viittaava kirves tai keihäs?

Kuten kristityillä ei ole yksinoikeutta kaikkiin suorassa kulmassa toisensa leikkaavan kahden viivan muotoihin, ei itänaapurillamme ole yksinoikeutta karhuun. Heidän valtakuntansa kotkan kaksinaamaisuus sisältää tahattoman osuvaa symboliikkaa, se istuu paljon paremmin naapurikansan meininkeihin kuin uljas kontio, korpien kuningas. Suomenleijonasta luopuminen on vääjäämätöntä, jos aiomme tehdä Suomesta enemmän Suomen. En väitä, että se olisi helppoa, onhan symbolille kertynyt vuosien varrella painoarvoa, sen myönnän. Mutta joka tapauksessa leijona on aavikkomailta tänne tuontitavarana rahdattu ja istuu kaikin tavoin huonommin kuvastoomme ja kansanruumiimme olemukseen kuin otso mesikämmen, korpien kultainen omena. Leijonan kuningaskunta on etelän maiden tasangolla. Karhun kansaa olemme me, me suomalaiset, Otavan pojat Pohjantähden alla. Sitä kuvastoa kannamme historiassamme, sieluissamme ja veressämme. Sitä kuvastoa pitäisi toisintaa myös valtakunnallisen symboliikkamme.

–

–