Ensitreffit siviilivihkimyksessä

TEEMU KESKISARJA

–

Kuten hyvin tiedämme, suomalaiset potevat pariutumisessa suunnattomia ongelmia. Siippaa ei löydy millään ilveellä. Valinnanvara koituu valikoitsijoiden turmioksi. Digitaalinen kosiskelu edistää ainoastaan haureudenharjoitusta ja sukuvietin kieroutumista, ei perheen perustamista. ”Arvopohjamme” on kuin Rikhard von Krafft-Ebingin teoksesta Psychopathia Sexualis. Herännäisimmät papit kiistävät sukupuolet ja kirkon opit sekä häpäisevät sakramentin tositeeveessä.

Suunnilleen sadasta syystä suhteet särkyvät. Minkä Jumala yhdistää, sen kulutususkonto erottaa. Avioliitto on kulutustavara. Särkymisen korvaa yhteiskunnan takuu. Eroilijat ylityöllistävät virkavaltaa, asianajajia, psykiatreja ja sossutätejä ja -setiä.

Mikä neuvoksi?

Miehen ja naisen suhde täytyy taasen järkeistää, lähtökohdasta alkaen. Myöntäkäämme, että ”identiteetit” ovat yhdentekeviä kutkutuksia. Turha odotella ainoaa oikeaa, vielä turhempaa tavoitella sielun ja ruumiin satumaista ykseyttä. Historiallisessa katsannossa hynttyiden yhteen lyöminen perustuu talouteen, työnjakoon ynnä muihin käytännön seikkoihin. Tunne-elämä tulee kylkiäisenä, jos on tullakseen.

Meinasin kirjoittaa tähän Myrskyluodon Maijasta, tuulahduksesta Suomen avioliitto-instituution todellisuuteen, mutta ehkäpä upea elokuva ei minulta mainostusta kaipaa. Otankin toisen saariaiheen venäläisen kirjallisuuden klassikosta.

Anton Tšehov teki nuorena (joskin jo tuberkuloosin tuomitsemana) kirjailijanalkuna uskomattoman reissun. Vuonna 1890 Tšehov jätti taakseen metropolien sivistyksen ja taivalsi alkeellisilla kulkupeleillä Venäjän imperiumin vihoviimeiseen itäreunaan Sahalinin saarelle. Hän kirjoitti havainnoistaan eläväisen ja syvämietteisen matkakirjan Sahalin (suomennos Valdemar Melanko, WSOY).

Sahalinia asuttivat etupäässä vangit ja pakkosiirtolaiset, joukossa suomalaistaustaisiakin. Karkotus vastasi Tšehovin mukaan hyvinkin kuolemanrangaistusta. Sahalin oli Siperiaa pahempi paikka. Melkein ympärivuotinen talvi, meriusvat, hallat ja tulvat kurjistivat maatalouden ja muutkin elinkeinot kituivat. Alkuperäiskansojen ainut ja giljakit olivat kuolemassa sukupuuttoon, vaikkei Venäjä heitä erityisemmin vainonnut. Kaikille kansallisuuksille elämäntunnelma oli kerrassaan lohduton.

Tšehov pani kyllä merkille tukkimetsien, lohen, linnuston, turkiksien ja kaivannaisten mahtavat luonnonvarat. Ne jäivät hyödyntämättä. Miksi? Kirotun sielunmaiseman tähden. Saaren väestö ei ollut täysin saamatonta – pikemmin yksipuolista ja epätasapainoista.

Naiset tekivät harvakseltaan raskaimpia rikoksia, siksi heikompaa tai kauniimpaa sukupuolta ei juuri päätynyt Sahalinille. Jossain kylissä miehiä oli kolme neljäsosaa, jossain 90 prosenttia, jotkut olivat totaalisen naisettomia.

Homoilua Tšehov ei mainitse, muutoin äijämeininki oli epäterveellä tolalla. Prostituution hinta-laatusuhde vääristyi hirvittäväksi, kun tarjonta ei vastannut kysyntää. Sukupuolitaudit syövyttivät yhteisöä itsestäänselvyyksinä, syfilistäkään ei pidetty minään. Raiskareille kelpasi kaikki mikä liikkui ja liikkumatonkin.

Kunnon miehiäkin Sahalinilla oli ja nämä riutuivat armottomassa yksinäisyydessä. Tunne ei ollut pohjimmiltaan himo vaan ihmisen ikävä toisen luo. Ollapa joku jakamassa karjanhoidon, kalanperkuun ja sopankeiton askareita. Ihan vaan juttuseurana pilkkopimeässä tuvassa keskellä asumatonta taigaa. Lasten hankkiminen oli tuomion loppuvaiheessa sallittua ja uudisasukkaille varsin toivottua.

Vapaaehtoinen siirtolaisuus Sahalinille oli lähes olematonta. Ettäkö naimaton ja vapaa hameväki olisi Jumalan selän taakse etsiytynyt, ehei. Mutta silloin tällöin ihme tapahtui. Laiva toi ”naiserän” Aleksandrovskin satamaan. Viidakkorumpu tiedotti lähestymisestä. Laiturille kerääntyi vastaanottajia.

Anton Tšehov kuvailee miesnäkökulmaa:

Näky tuo mieleen sillin nousun Anivan lahteen kun kalan perässä ui kokonaisia valas-, hylje- ja delfiiniparvia, jotka haluavat herkutella mätisillillä. Pakkosiirtolaisukot kulkevat joukon perässä rehellisin, yksinkertaisin aikein: he tarvitsevat emännän.

Piirikunnat jakoivat naisparvea keskenään tasa-arvon nimissä. Virkamiehet, kirjurit ja vanginvartijat ottivat palvelijattaria. Enimmät kuitenkin kuuluivat talonpojille ja pakkosiirtolaisten parhaimmistolle.

Sulhaset ja kosiomiehet pukeutuivat heleänpunaiseen pumpulipaitaan; oli hienohkoa hattua ja korkeakorkoisia saappaita. Viranomaisvalvonnan alla he pääsivät naisten parakkiin. Ensimmäiset puoli tuntia sukupuolet olivat vaivaantuneita ja häkeltyneitä. Miehet kuljeskelivat lavitsojen luona ja kyräilivät mykkinä. Naiset loivat katseensa maahan.

Kaikki miettivät valintaansa. ”vakavina suhtautuen inhimillisesti niin rumuuteen, iäkkyyteen kuin ulkomuotoon”. Näkyikö hyvä emännyys naamasta? Jotkut jo istuivat vieretysten ja puhuivat lempeästi. Nainen kyseli, olisiko uudessa kodissa lauta- vai olkikatto? Mies vastasi, että mukavuudet ovat kunnossa, omistan jopa hiehon. Nainen vielä tiedusteli, että ethän sitten rupea kiusaamaan minua. Asia selvä.

Sahalinilla oli kirkkoja ja pappeja, mutta niitä ei vaatinut tämä pyhä toimitus. Viranomaiset korkeintaan rekisteröivät siviilivihkimyksen tai epävirallisen huonekumppanuuden.

Tšehov kertoo onnellisen lopun:

Pakkosiirtolainen lähtee nuorikkonsa kanssa kotiin ja selviytyäkseen kunnialla tuhlaa usein viimeiset rahansa karauttamalla hevoskyydillä. Kotona nuorikko panee ensi töikseen samovaarin lämpiämään ja naapurit savun nähdessään puhelevat kateellisina, että sillä miehellä on jo eukko.

Toimisiko Sahalinin malli nykypäivän Suomessa? Luultavasti. Ensitreffit siviilivihkimyksessä eivät aina johtaneet avio-onneen – mutta some-pariutumisen onnistumisprosentti on vielä alhaisempi. Erään seikan Sahalin todistaa ajattomasti ja kiistattomasti. Naisoletetut ovat tarpeellisia otuksia. Ilman Adamin kylkiluun kirurgista operaatiota kaikki asiat taivaan alla menisivät päin helvettiä.

–

–