Poliittisen realismin paluu

M. A. MERETVUO

–

M. A. Meretvuon keväällä 2021 ilmestynyt kirja Turvallisuuspolitiikka esitteli laajasti poliittisen realismin ja idealismin välistä dikotomiaa. Sen jälkeen realismi on palannut yleiseen poliittiseen keskusteluun, ja sana on esiintynyt tiuhaan presidentinvaaleihin liittyvissä haastatteluissa erityisesti Jussi Halla-ahon ja Mika Aaltolan puheissa. Meretvuon kirjaa, josta tämä artikkeli sisältää otteita, jaettiin ilmestyessään laajasti myös eduskunnassa.

–

Käsitteinä realismi ja idealismi voidaan jäljittää antiikin filosofian klassisiin teemoihin. Niiden perusteellinen käsittely ontologiselta kannalta ei ole tässä yhteydessä olennaista, mutta pelkistetysti sanottuna realismin mukaan asiat ovat olemassa riippumatta niiden kokijasta, toisin sanoen todellisuus on sellainen, jollaisena se ilmenee. Idealismin mukaan näin ei ole, vaan todellisuus on riippuvainen sen havaitsijasta, jolloin osa todellisuudesta jää aina havaintojen ulkopuolelle. Ontologinen realismi yhdistyykin enemmän luonnontieteisiin ja idealismi humanismiin ja yhteiskuntatieteisiin. Luonnontieteiden tarkoituksena on tutkia mielestä, havainnoista ja käsitteistä riippumatonta todellisuutta, joka on kaikille sama. Sosiaaliseen konstruktivismiin taipuvaiset ihmistieteilijät taas katsovat, että maailma rakentuu ihmismielessä kielen ja käsitteiden kautta, eikä luonnontiedekään ole tämän lainalaisuuden ulkopuolella.

Jakolinjat realismin ja idealismin välillä eivät siten palaudu ainoastaan erilaiseen ihmiskäsitykseen, vaan erilaiseen näkemykseen koko olemassaolon luonteesta. Siirryttäessä tarkastelemaan ihmistä ja ihmisen toimintaa maailmassa, railo kahden erilaisen näkemyksen välillä kasvaa entisestään. Kärjistetysti sanottuna realistien mukaan maailman luonnollinen olotila ja lähtökohta on taistelu, jossa vahvin ja kyvykkäin voittaa, ja jossa pyritään itsekeskeisesti varmistamaan oma selviytyminen ja omat edut. Idealistit taas korostavat absoluuttisten, universaalisti tosien moraaliperiaatteiden olemassaoloa, jotka ihminen sisäsyntyisesti tunnistaa, ja joiden mukaisesti rationaalinen ihminen voidaan opettaa käyttäytymään. Käsitys “hyvästä” ja rationaalisesta ihmisestä onkin ollut leimaavaa länsimaiselle yhteiskuntafilosofian vallitsevalle eetokselle, joka ei ole ainoastaan valistusajan filosofien aikaansaannosta, vaan voidaan palauttaa Platoniin ja Aristoteleeseen asti. Tämän eetoksen rinnalla on kuitenkin aina kulkenut toisenlainen näkökulma, joka on asettanut oletuksen ihmisen rationaalisuudesta kritiikkinsä kohteeksi. Tätä näkökulmaa ovat edustaneet mm. Herakleitos, Hobbes, Nietzsche ja Heidegger. Tämä ei tarkoita, että he olisivat ylistäneet irrationaalisuutta, vaan ainoastaan asettivat kyseenalaiseksi vallitsevan käsityksen rationaalisuuden voimasta, johon politiikankin tänä päivänä niin usein uskotaan perustuvan.

Esisokraattisista filosofeista juuri Herakleitoksen mukaan “sota on kaiken isä”, mikä ei viittaa taisteluun ainoastaan sosiaalisena ilmiönä, vaan koko elämän olemukseen kätkettynä voimana. Myöhemmin Heidegger analysoi Herakleitoksen fragmenttia tarkasti, ja lähestyi sotaa kulttuuria uudistavana voimana, joka pakottaa esille sosiaalisen yhteisön pintakerroksen alla olevat aidot rakenteet. Realismi ei sinänsä torju moraalisten periaatteiden olemassaoloa, mutta ei rakenna maailmaa oletukselle niiden toteutumisesta: toisinaan vahvin osapuoli on paha, jolloin paha voittaa hyvän. Vaikka tämä voi moraalisesti katsottuna olla väärin, on se siitä huolimatta totta. Realismin päähuomio on siten siinä, miten asiat todellisuudessa ovat, kun taas idealismi painottaa sitä, miten niiden kuuluisi olla. Ihmisten välisissä, yhteiskunnallisissa suhteissa realismin keskipisteeseen nousee vallan maksimaalinen tavoittelu, joka realismin mukaan muodostaa pohjan kaikelle muulle poliittiselle toiminnalle niin ulko- kuin sisäpolitiikassa. Ilman valtaa ei ole mahdollisuutta päätöksentekoon, ja mitä enemmän valtaa on, sitä laajemman päätöksenteko-oikeuden se antaa. Tämä puolestaan helpottaa turvattomuuden tunnetta konfliktien täyttämässä maailmassa, jossa sekä yksilöt että valtiot kamppailevat rajallisista resursseista. Vaikka idealismin mukaan ihminen on rationaalisuuden avulla jo kauan sitten ylittänyt primitiivisen kamppailun vallasta ja aineellisista hyödykkeistä, havaitsee realisti tämän saman kamppailun jatkuvan edelleen niin liike-elämässä, valtioiden välisissä suhteissa kuin vaikkapa öisessä nakkikioskijonossa.

Realismin lähtökohdasta katsottuna moraalisäädökset voivat olla tärkeitä henkilökohtaisen ja perhe-elämän piirissä, mutta ovat vaarallisia politiikassa ja liike-elämässä. Koska kilpailu on luonnollinen olemassaolon lähtökohta, asettaa moraalisäädösten varassa toimiva itsensä heikompaan asemaan, sillä hän asettaa rajoituksia omalle toiminnalleen. Toisin sanoen hänen käytettävissään olevat valinnat ovat rajoitetumpia kuin sellaisen kilpailijan, joka ei noudata samoja säädöksiä. Realisti lähtee siitä oletuksesta, että muut eivät todennäköisesti noudata sääntöjä, kun taas idealisti olettaa ja toivoo heidän noudattavan, ja haluaa sen myös omalla esimerkillään osoittaa. Idealisti asettaa siten itsensä automaattisesti realistia huonompaan asemaan, mikä on tärkeää huomioida puhuttaessa valtioiden välisistä suhteista. Vaikka realismin lähtökohtana on yksilöiden, kansojen ja valtioiden kilpailu, tekevät ne tarvittaessa myös yhteistyötä keskenään.Tämä ei kuitenkaan perustu minkäänlaiseen oikeudenmukaisuusajatteluun tai altruistiseen hyväntahtoisuuteen, vaan siihen havaintoon, että toisinaan yhteistyö yksinkertaisesti tuottaa hyötyä. Yksilön selviytymismahdollisuudet kasvavat osana ryhmää, ja samoin valtioiden kannattaa toisinaan muodostaa liittoumia ja keskinäisiä yhteistyörakenteita.

Realismin ei olekaan tarkoitus julistaa sanomaa pelkästään julmasta ja kaoottisesta, omaneduntavoitteluun perustuvasta maailmasta, vaikka teoreettinen lähtötilanne sellainen olisikin. Realismin mukaan ihmisen todellista luonnetta ei voi muuttaa, mutta hänen käyttäytymistään voi. Siten yhteiskunnallinen järjestelmäkin tulisi rakentaa omaneduntavoittelu huomioiden eikä olettaa ihmisten olevan luonnostaan hyviä ja oikeudenmukaisia. Ihanteiden asettamisen sijaan ihmisiä tulisi ohjailla palkitsemisen ja rangaistuksen periaatteiden kautta, jolloin vapauden sijaan olennaiseksi tulee tottelevaisuuden periaate. Tämä on helppo toteuttaa yhteiskuntasopimuksen eli valtion piirissä, mutta mahdotonta valtioiden välisissä suhteissa, sillä valtiot ovat ainoita suvereeneja toimijoita maailmassa. Mikäli valtioiden yläpuolella olisi niitä pakottavasti sitova, ylempi suvereeni, eivät ne olisi itse suvereeneja de facto.

Tästä syystä realismiin pohjautuvaa ajattelua sovelletaan yleensä valtioiden välisiin eikä niinkään yhteiskunnan sisäisiin suhteisiin. Poliittista realismia pidetäänkin ennen kaikkea kansainvälisen politiikan tutkimuksen koulukuntana ja ajatussuuntauksena. Käsitteenä se liikkuu siten myös ulko- ja turvallisuuspolitiikan maailmassa: se pyrkii selittämään, miksi valtiot toimivat siten kuin ne toimivat suhteessa toisiinsa. Valtioiden toiminnan taustalta löytyvät poliittisen realismin mukaan samat omaneduntavoittelun luonnonlait, joihin ihmisten toiminta perustuu.Tämä johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että valtiot ovat ihmisten johtamia. Opettamalla ymmärtämään syyt valtioiden käyttäytymiseen se tarjoaa samalla mahdollisuuden luovia valtioiden välisten kiistojen karikoissa, ennakoida toisten valtioiden toimintaa sekä turvata oman valtion asukkaiden itsemääräämisoikeuden, kansallisen turvallisuuden ja kansalliset intressit. Käsitys kansallisesta edusta onkin oleellinen poliittisessa realismissa, vastakohtana poliittisen idealismin korostamalle kansainväliselle yhteistyölle, keskinäisriippuvuuksille ja sopimuspohjaiselle järjestelmälle. Realismi tarkastelee politiikkaa ilman moraalin ja ideologioiden painolastia, painottaen tosiasioita, jotka rajoittavat väistämättä valtiomiesten moraalisia ja käytännöllisiä valintoja. Vastoin idealismiin kuuluvaa demokraattisen rauhan teoriaa sekä pyrkimyksiä harmoniaan ja oikeudenmukaisuuteen, realistien mukaan kansainvälisen politiikan keskeisin ominaispiirre on taistelu vallasta.

Kylmän sodan aikana realismia pidettiin kansainvälisen politiikan tutkimuksen hallitsevana lähestymistapana. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen muut lähestymistavat, kuten liberalismi, konstruktivismi ja ns. englantilainen koulukunta ovat kritisoineet realismia kyvyttömyydestä selittää kylmän sodan jälkeisen, globalisoituvan maailman muutoksia. Tämä kritiikki on ollut niin laajaa, että realismia on tutkimuksellisena koulukuntana alettu pitää vanhentuneena ja menneisyyteen kuuluvana. Kuitenkin muutokset kansainvälisessä politiikassa ovat viimeisen vuosikymmenen aikana osoittaneet realismin edelleen varteenotettavaksi lähestymistavaksi. Realismia harjoitetaankin laajasti käytännön politiikan tasolla, vaikka nykyisin suurin osa politiikan tutkijoista edustaa jotakin toista lähestymistapaa. Tarvetta ymmärrykselle realismin teoriasta ja lähtökohdista löytyykin juuri käytännön politiikasta, siis poliittisten päätöksentekijöiden piiristä.

–

Realismi valtion sisäisessä politiikassa

Vaikka politiikan realistisen koulukunnan teoriat liitetään yleensä kansainvälisten suhteiden teorioihin ja ulkopolitiikkaan, ovat mm. E. H. Carr ja Reinhold Niebuhr yrittäneet soveltaa ajattelua laajemmin myös valtioiden sisäiseen politiikkaan. Lähtökohta on kuitenkin erilainen, sillä toisin kuin valtioiden välillä, yhteiskunnan sisällä ei vallitse anarkia ja “kaikkien sota kaikkia vastaan”. Poliittisten toimijoiden valtapeli on tarkoin säädeltyä yhteiskuntasopimuksen sisällä, eikä valtaa voi tavoitella voimaa käyttäen. Myös näkemys omista intresseistä asettuu hieman erilaiseen valoon, sillä toisin kuin kansakuntien välisessä kilpailussa, jossa tietynlainen vastakkainasettelu on luonnollista, pyritään valtioiden sisällä eturistiriidoista huolimatta kansalliseen yhtenäisyyteen ja koheesioon, mistä syystä mm. sosiaaliturvan kaltaiset seikat ovat valtion sisällä oleellisia. Mikäli näin ei olisi, mikäli valtio olisi epäyhtenäinen ja sisäisistä ongelmista kärsivä, heikentäisi se ennen pitkää valtion asemaa kansainvälisellä kentällä, ja olisi siten ristiriidassa kansallisen edun kanssa.

Mutta yhtäläisyyksiäkin löytyy paljon. Valta on yhtä leimallista niin sisä- kuin ulkopolitiikalle. Thukydides kirjoitti kaupunkivaltioiden sisäisistä puoluetaisteluista: “Syynä kaikkeen tähän oli vallanhimo, joka johtuu ahneudesta ja kunnianhimosta. Näiden synnyttämä on puoluetaisteluihin osallistuvien osoittama kiihkomielisyys.” E. H. Carr näkee pääteoksessaan Twenty Years’ Crisis vallan ja voiman liittyvän olennaisesti kaikkeen politiikkaan, mikä tekee kaikesta politiikasta voimapolitiikkaa. Tätä tosiasiaa rajoittamaan pyrkivät moraaliset argumentit hän torjuu jyrkästi: Utopisti luo eettisiä sääntöjä, joiden hän väittää olevan itsenäisiä suhteessa politiikkaan, ja vaatii politiikan mukautumista niihin. Realisti taas ei voi hyväksyä loogisesti mitään faktoista riippumattomia arvoja.

Moraali on ainoastaan suhteellista, ei universaalia. Etiikkaa tulee siten tulkita politiikan ehdoilla, ja eettisten normien etsiminen politiikan ulkopuolelta on tuomittua epäonnistumaan. Carr vetoaa Machiavelliin “ensimmäisenä realistina” ja tunnistaa hänen kirjoituksistaan implisiittisellä tasolla kolme poliittisen realismin kulmakiveä:

Ensimmäiseksi, historia on sarja syitä ja seurauksia, joita voidaan analysoida ja ymmärtää älyllisesti, eikä mielikuvitusta käyttämällä, kuten utopistit olettavat. Toiseksi, teoria ei luo käytäntöä kuten utopistit olettavat, vaan käytäntö teoriaa. Kolmanneksi, politiikka ei ole etiikan toimintaa käytännössä, kuten utopistit olettavat, vaan etiikka politiikan. Siten toimivaa moraalia ei voi olla olemassa ilman toimivaa hallintoa, mikä Carrin mukaan tekee moraalista vallan tuotteen.

Myös Hans Morgenthaulle keskeiset klassisen realismin argumentit koskevat politiikkaa niin valtion sisällä kuin valtioiden välillä. Hänen mukaansa kaikkia ihmisiä ohjaa heidän itsesäilytysvaistonsa, mikä aiheuttaa tarpeen hallita toisia. Tunnistaessaan tämän tarpeen itsessään ihminen ymmärtää sen hallitsevan myös toisia, ja tämä ymmärrys saa hänet epäluuloiseksi toisia kohtaan. Koska rationaalisuuden sijaan ihmisen käyttäytymistä ohjaa pohjimmiltaan egoismi, kunnianhimo ja vallantavoittelu, eivät rationaaliseen käyttäytymiseen perustuvat ideologiat, kuten liberalismi, voi toimia käytännössä. Mutta koska liberaalit eivät Morgenthaun mukaan itse ymmärrä tätä, he sortuvat naamioimaan omat intressinsä universaaleiksi arvoiksi ja kieltämään voimapolitiikan oikeutuksen.

Se, että Morgenthau ei tee realismin pääperiaatteissa eroa kansainvälisen ja valtion sisäisen politiikan välillä, tulee parhaiten esiin hänen sanoessaan: “Kansainvälinen politiikka, kuten kaikki muukin politiikka, on taistelua vallasta”. Kirjassaan Scientific Man vs. Power Politics hän esittää ajatuksen, jonka mukaan yhteisten etujen harmonian sijaan politiikkaa, ja myös kaikkea sosiaalista elämää, hallitsee taistelu vallasta. Taistelua kiihdyttää tietoisuus erilaisten resurssien rajallisuudesta, joita yksityiselämässä ovat mm. raha, työpaikat ja parisuhteet, ja tämä vallanhimo saisi yksilössä lopullisen tyydytyksensä vasta, kun hän olisi alistanut jokaisen ihmisen maailmassa valtansa alle.

Oman näkemyksensä aiheeseen tuo professori Raymond Geuss. Myös hän lähestyy kirjassaan Philosophy and Real Politics realismia laajemmin kuin vain kansainvälisten suhteiden teoriana. Hän kysyy täysin aiheellisesti, tulisiko politiikan lähtökohdaksi ottaa realistinen vallan vai idealistinen oikeudenmukaisuuden käsite? Nykypolitiikan moralisoivan sävyn ja oletuksen politiikasta sovellettuna etiikkana Geuss näkee vaarallisena, sillä oikeudenmukaisuuden käsite on hyvin epämääräinen. Päivittäisessä poliittisessa keskustelussa toistuva vetoaminen ihmisoikeuksiin on harhaanjohtavaa, sillä Geussin mukaan ei ole millään loogisella argumentilla perusteltavissa, että kaikilla ihmisillä olisi sisäsyntyisesti joitakin tiettyjä oikeuksia. Kuitenkin voidaan kysyä, onko yhteiskuntaa mahdollista muodostaa ilman oletusta oikeudenmukaisuudesta, sillä jokaisella poliittisella toimijalla on jokin käsitys siitä, mikä on “hyvää”, ts. sallittua, suotavaa ja toivottavaa, ja mitä vastaavasti pitäisi välttää. Vaikka arvot voivat olla politiikassa vaarallisia, ei se kuitenkaan voi koskaan olla täysin arvoista vapaata. Esimerkiksi kysymys taloudellisten resurssien käyttämisestä valtion ulkopuolelta tulevien pakolaisten hyväksi on nähtävissä tässä valossa, samoin kuin sisäiseen turvallisuuteen ja toisaalta valtion ulkopuolelta tulevaan terrorismiin liittyvät päätökset. Molemmissa tapauksissa päätöksiä voidaan tehdä ja tarkastella arvopohjaisen idealismin tai kansallisiin intresseihin ja turvallisuuteen perustuvan realismin näkökulmista.

Globaalin maailman keskinäisriippuvuudet ovat hämärtäneet rajaa sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden välillä. Tässä mielessä turvallisuuspolitiikan näkeminen kokonaisuutena poliittisen realismin ja idealismin dikotomian kautta on perusteltua. Koska käytännössä mikään valtio ei tänä päivänä ole omavarainen, liittyy kanssakäyminen muiden valtioiden kanssa myös kauppapolitiikkaan, energiapolitiikkaan tai vaikkapa terveydellisiin uhkiin varautumiseen. Euroopan unionin myötä talouspoliittiset päätökset ovat monellakin tapaa sidoksissa oman valtion ulkopuolisiin toimijoihin ja niiden päätöksiin. Näiden ulkopuolisten toimijoiden päätökset voivat vaarantaa jäsenvaltion taloudellista turvallisuutta, joka sekin on laajassa mielessä osa turvallisuuspolitiikkaa. Tehdäänkö näihin asioihin liittyviä päätöksiä kansalliseen etuun ja intresseihin perustuen, vai onko niiden vaikuttimena universaalin tasa-arvoisuuden ja humanistisen oikeudenmukaisuusajattelun kaltaisia moraalisia argumentteja, on juuri realismiin ja idealismiin olennaisesti kytkeytyvä kysymys.

Lisäksi Carrin ajattelua mukaillen on tärkeää huomata, kuinka moraaliset argumentit usein syntyvät politiikan sisältä, tarpeesta luoda oikeutus omille näkemyksille, sen sijaan että politiikka syntyisi niiden perustalta, kuten argumentteja esittävät usein itsekin kuvittelevat. Vastaavasti idealismi voi kätkeytyä realismiin perustuvien argumenttien taakse, ja idealistisia päätöksiä saatetaan perustella vaikkapa taloudellisella edulla. Voidaankin kysyä, ajoiko edellinen hallitus esimerkiksi EU:n elpymispakettia väkisin läpi siitä syystä, että valtioiden sitominen yhä tiukemmin toisiinsa taloudellisen keskinäisriippuvuuden myötä ja vastaavasti kansallisen suvereniteetin heikentäminen on osa idealistista ja liberalistista ideologiaa? Toisin sanoen, olivatko nämä asiat hallitukselle itseisarvo ja siitä syystä automaattisesti ”hyviä”, vaikka ne realismin näkökulmasta vahingoittaisivat kansallista etua?

–

M. A. Meretvuon ”Turvallisuuspolitiikka” on saatavilla Kiukaan verkkokaupasta.

–

–