Suomi ennen Suomea

JUHA KAARNA KETTUNEN

–

Noin kuukausi sitten juhlitun Itsenäisyyspäivän puheet olivat jälleen sitä samaa perinteeksi muodostunutta militariarunkkausta ja kevätjuhlamaista haikailua, kuinka nuorissa on maamme toivo. Tähän perinteisempään kaksikkoon on ollut muutaman vuoden ajan muodikasta ympätä jonkinlainen luento yhtenäisyydestä ja tasa-arvosta, jossa nämä termit usein sekoitetaan ja ajetaan niitä väkipakolla synonyymeiksi. Näin saadaan kasaan nykyisten itsenäisyyspäivän puheiden aiheet joita puhujanpöntöstä halki valtakunnan sadoista suista paasataan ja joita viitenä miljoonana kuulijana myötähuokaillaan. ”Suojellaan Suomea asein, vaalitaan Suomen kasvavaa kansaa ja vaalitaan Suomen kansan yhteisiä arvoja” – kai tuon jotenkin näin voisi kiteyttää tai yhdeksi lauseeksi karsia. Onhan näissäkin juhlan aihetta, en minä sillä. Mutta mistä ”Suomesta” he puhuvat?

Ennen kuin Suomea oli olemassa sellaisena kuin sen nykypäivänä ymmärrämme, oli jotain muuta. Ennen kuin rajojen ja arvojen puolustajilla, Suomen kansan kasvattajilla ja valtion kehittäjillä oli Suomi mitä puolustaa, kasvattaa ja kehittää, oli olemassa pieni joukko innokkaita ja tulisieluisia ihmisiä, jotka mielikuvissaan hahmottelivat mitä on Suomi. Heidän mielestään, heidän sielunsa silmin. He päättivät käyttää aikaansa, voimaansa, tahtoansa ja taitojansa tuodakseen Suomen julki. Luodakseen Suomi-nimisen paikan historiaa, kulttuuria, tarinoita, mielikuvitusta, mielipiteitä ja vallitsevia olosuhteita yhteen kutomalla. Säe säkeeltä, palanen palaselta, nuotti nuotilta ja siveltimen veto kerrallaan.

Ja ne samat ihmiset joiden tulenpalava Suomenmielisyys on ajanut visionääriseen taiteeseen ja kulttuurityöhön, he Suomenmielisinä osallistuivat omilla tavoillaan myös politiikkaan täten uhraten ja asettaen riskin alle maineensa ja asemansa, ja joskus myös kallisarvoista vertaan vuodattaen. Peruskivi valetaan ennen seinien pystyttämistä. Onhan selvää, että ensimmäiseksi täytyy päässä tempoilla haaveiltavan ja myöhemmin totetutettavan asian ajatus. Päämäärä. Muu seuraa perässä. Panssarivaunujen letka on muodostettu puolustamaan Valtiota ja Kansaa, tai niiden ideaa, mielikuvaa ja arvoja. Ilman niitä se letka on vain tonnikaupalla sotarautaa ja kylmää väkivaltateknologiaa.

Jos katsotaan historian suomenmielisyyden säkenöivimpiä kannattajia, heillä oli usein vaillinainen Suomen kielen taito ja vieläpä osa perimästä tai kasvukaudesta jossain muualla kuin Suomessa. Tämä ei heidän vauhtiaan hidastanut, päinvastoin. Monet heistä olivat levottomia sieluja, jotka etsivät paikkaansa tässä maailmassa ja löysivät kansallisaatteesta kotinsa, kansankotinsa. Sellaisen kansankodin, jonka ylevät ja historialliset puitteet kohosivat jo ammoin komeina ja historiallisina muidenkin maiden nähtäväksi, mutta jonka sen hetkinen ränsistynyt ulkoasu ja siivoton sisätila kertoivat siitä, ettei asiasta oltu pidetty huolta. Onneksi historiassamme oli visionäärejä, jotka kansallemme ominaisen tuumailun ja tutkiskelun lisäksi tarttuivat myös toimeen. Muuten ei olisi koti-Suomea jonka olemusta tuumailla.

–

***

Internet on kaikkialla. Se kuiskailee taskusta ja laulelee ympäristöön viljellyistä ruuduista ja kaiuttimista värikylläistä ja viettelevää seireenien laulua. ”Katso mitä minulla on tarjota”, se kuiskaa, ja antaa innostuksen tunteiden ja petolliseksi osoitetun mielen levähdyspaikan lisäksi aina käytössä olevan keinon olla yhteydessä ympäröivään yhteiskuntaan. Keskiverron kansanmiehen raivon, turhautumisen ja katkeruuden terävin kärki ja tulisin hehku talttuu, kun saa laitella muutaman nokkelan nälväisyn nettiin ja paasata somessa omalle kuorolleen vastapuolen huonoutta ja tyhmyyttä. Ja juuri tämä taitettu kärki ja sammutettu hehku olisi pitänyt säästää oikeisiin tekoihin kansamme, kulttuurimme, koko isänmaamme puolesta. Internetiltä ja sen vessanseinäteksteiltä saa näinä päivinä rauhan vain määrätietoisesti rajaamalla itsensä silloin tällöin sen ulkopuolelle. Ainoastaan tällä valinnalla voi säästyä vuotamasta aikaansa ja energiaansa netin loputtomille harhapoluille. Sitä aikaa ja energiaa ei ole käytettävissä loputtomasti mutta niitä harhapolkuja on.

Miltähän historiamme näyttäisi, mikäli Sibelius olisi tyytynyt tekemään muutaman raakile-mixin Bandcampiin, Gallen-Kallela olisi jättänyt koulut kesken ja mennyt tekemään ison rahan mainoksia johonkin pöhinäfirmaan ja Schaumann tyytynyt vain kirjoittamaan caps-lock pohjassa törkeyksiä kansallismielisille foorumeille? Hieman hölmö ja aikajanoilla kompasteleva vertaus, myönnän. Mutta haen ja alleviivaan tällä sen terän, määrätietoisuuden, pitkäjänteisyyden ja kipinän tarvetta, niiden välttämättömyyttä. Sitä, että Suomenmieli riehuu rinnassa niin vahvana, ettei tuttujen kesken juupailu ja ihmettely tai netissä vittuilu riitä, on toimittava! Ryhdyttävä ja tehtävä! Täytyy kirjoittaa kirja, essee tai kolumni. On pakko maalata sielunsa Kalevan kankaiden kuva, sävellettävä Pohjoisen lumessa kahlaajan viimeiset askeleet, puhuttava julkisesti omilla kasvoilla Isänmaasta, perustettava jämerä yhdistys aatetta varten. Ehkä jopa allekirjoitettava paheksuttu mielipide julkisesti omalla nimellä, omilla kasvoilla.

–

***

Jossain vaiheessa siis maailmanhistoriassa kääntyi sivu suuren suuressa kirjassa, jossa edellisellä sivulla ei Suomea ollut ja seuraavalla oli. Kaikki nämä ideaalit ja ihanteet joiden mukaan Suomea rakennettiin, olivat tietenkin yksilöiden valintoja. Missä olisi sopiva raja-aidan paikka, ketkä ovat sisällä, ketkä ulkona, kuinka sisällä olevat puhuvat, elävät, olevat ja toimivat. Mihin he uskovat, turvaavat, mitä, ketä ja millaista he kunnioittavat, entä paheksuvat? Näitä pohdittiin koko ajan ymmärtäen että ne eivät ole totta. Eivät vielä. Ne olivat vasta haavekuvia, fantasioita. Ja haaveilija intomielisyydestään huolimatta jollain ajatuksensa tasolla ymmärtää, etteivät ne toteudu koskaan täysin. Mutta niitä kohti kurottaessa jos vaikka puolimatkaankin jää, niin parempi sekin kuin ei mitään. Oikealla tiellä ja oikeaan suuntaan kuitenkin menossa.

Koska Suomi on sitkeiden ja tulisieluisten yksilöiden liekkiin lietsomien kansanliikkeiden ja virtausten seurausta, kansallisvaltioiden vihaajat pilkkaavat kokonaisuutta ”keinotekoiseksi” täten yrittäen vähätellä rakennelman oikeudenmukaisuutta ja järkevyyttä. Ikään kuin kaikki ihmisen koskema ja tuottama ei olisi keinotekoista. Kaikki ihmisen tekemä ja rajaama on. Siinä seisoo mies, mies jolla on keino. Ehkä monia keinoja. Seuraavaksi hän rupeaa tekemään. Syntyy keinoilla tehtyä, keinotekoista. Syntyy rakennelma. Kun miehellä on vielä päässään ideaalit, ihanteet, ja haaveet, hän keinojensa ja tekojensa mukaan rakentaa sielunmaisemaansa tavalla tai toisella. Tämä tuntuu äärimmäisen luonnonmukaiselta verrattuna ”keinotekoisuuden” ikävään kaikuun, vaikka samaa ne tarkoittavat. Mutta mikä on rakennettu, voidaan myös purkaa. Hajoittaa, repiä takaisin maan tasalle alkutekijöihinsä. Ja voidaan vaikka rakentaa jäämäosista jotain muuta, tai ainakin yrittää. Voidaan myös uskotella, että tämä ja tuo on hajotettava kokonaan kappaleiksi, että kyllä me tiedämme miten palasista rakennetaan parempi, kauniimpi, oikeudenmukaisempi ja hienompi.

Systemaattisia hajotusyrityksiä Suomen turmioksi on riittänyt ensimetreistä näihin päiviin, eikä loppua ole näköpiirissä. Joskus kyseessä on ollut konkreettinen Suomeen kohdistunut hävityssota, tai lievempi sotilaallinen häirintä vaikkapa hävittäjilä tai sotalaivoilla, joskus kyseessä ovat sisäiset voimat, jotka kiistävät Suomen olemassaolon oikeuden, joko rajoja, kulttuuria, kieltä tai kansaa väheksymällä tai muutoin alentamalla. Myös vahvoja käsitteitä vetisemmäksi liuottamalla saadaan aikaan tuhoavaa jälkeä. Kun suomalaiset ovat vuosikymmenet kuulleet, kuinka kulttuurimme on tyhmää, metsäläistä, epäaitoa, kopioitua, muualta säälistä saatua ja kaikin puolin arvotonta ja huonoa, kyllä se johonkin osaan kansasta totuutena uppoaa. Jos annamme arvorelativistien ja sosialistimyyrien määritellä tärkeät määritelmämme mitäänsanomattomiksi, huojuu koko yhteinen jämerä peruskivemme.

Sanomattakin selvää, mutta sanotaan nyt silti, kun aihetta on: sanojen merkitykset muuttuvat ajan saatossa, mutta jos sanojen merkitykset haalistuvat tai jopa katoavat, sanat ovat voimattomia. Hyödyttömiä. Ne eivät enää osoita, rajaa, kuvaile, määritä tai hahmota, kuten alkuperäinen tehtävä oli. Suomalaisuuteen ja suomalaisena olemiseen ei voi riittää pelkkä kansalaisuus tai suomalaiseen kulttuuriin pelkkä Suomen rajojen sisäpuolella tehty mikä vain. Tytöstä poika ja pojasta koira -keskusteluun en edes lähde, kyllä te tiedätte mitä se on. Tätä samaa hajottamista ja vesittämistä.

Suomen valtio vasta rakennettuine koneistoineen alkoi tuottaa kansalle henkistä ja maallista hyvinvointia, joten on voitava todeta, että Suomenmielisten impivaaralaiset, kalevalaiset ja katajaiset unelmien kuvajaiset olivat muotoutuneet unien hopereunaisista utupilvistä käsinkosketeltavaksi hopeaksi, jolla ostaa, myydä, vaihtaa, omistaa ja elää hyvää elämää. Visionäärien haikailut olivat muuttuneet monen vaiheen kautta siksi oikeaksi maalliseksi hyväksi, joka nosti kansamme ja valtiomme hyvinvoivien ja terveiden joukkoon. Tämä on asia, joka sivuutetaan niin arkisessa ajattelussamme kuin juhlissammekin, eritoten sen ammottava poissaolo tuntuu itsenäisyyspäivän juhlallisuuksissamme yksinkertaisesti vääryydeltä.

Olemme tottuneet sivuuttamaan kulttuurimme juuret. Väistelemään ja vähättelemään niitä, olemaan välittämättä. Jopa irvailemaan kulttuurityötä tekeville. Asenne lävistää kansan kaikki kerrokset vuosikymmen toisensa jälkeen. Kansalta kerätyt kulttuuriin suunnatut verorahat käytetään hämmentävän suurelta osin asioihin, tutkimuksiin ja projekteihin, jotka eivät liity suomalaiseen kulttuuriin edes hipaisemalla. Eivät sen puolustamiseen, vahvistamiseen, tutkimiseen tai uudistamiseen. Kulttuuriin suunnatuilla varoilla ei juurikaan tueta suomalaista kulttuuria, vaan lähinnä muiden kulttuurien ilmenemisiä, jotka sattuvat olemaan Suomen valtion rajojen sisäpuolella, ja Suomen rajojen sisäpuolella loisiessa ansaitsevat verorahoituksen, jonkun punavihreän ajatuskuperkeikan logiikalla. Maksamme oman kulttuurimme vesittämisestä ja tämä alati kasvava lasku pitää sisällään muitakin valuuttoja kuin euroja ja markkoja, sen tarkkanäköiset tietävät.

–

***

Verrattuna kipinöivämpiin Euroopan kansoihin, suomalaiset eivät oikein pidä rettelöinnistä. Monen mielestä olisi mukavaa, ettei puhuttaisi liian kovaan ääneen vaikeista asioista, ”ollaan niinku ainakin”, kuten sanonta kuuluu. Myös joukosta erottuminen, mielipiteiden virrassa vastavirtaan soutaminen, tulisieluinen tunteilu tai ideologinen intoilu ivataan ja väheksytään helposti lapselliseksi ja ajattelemattomaksi typerehtimiseksi. Suomalainen tyytyy, suomalainen kärsii hiljaa, suomalainen kuuntelee herransa nuhteet ja parantaa tapansa kun käsketään. Väitän, että kaikkeen tähän paljon ihannoituun nöyryyteen liittyy salattu piirre, nimittäin aimo annos helpotusta vastuun siirtyessä jollekin isoveljelle, oli se sitten Ruotsi, Venäjä, Kirkko, EU tai Nato. Mukavaa kun ei tarvitse olla itse kärjessä päättämässä, sanomassa ensin, avaamassa sitä ovea mistä muut eivät ole vielä kulkeneetkaan. Voi sitten syytellä muita jos menee pieleen. Ärisemme ehkä kossukännissä sisusta ja kylmänkestävyydestä, mutta määrätietoisena ja ylväänä Suomea ymmärtävänä suomalaisena olemisessa ihan tasalaatuisesti, arkena ja juhlana, on vielä tekemistä ja hiomista.

Näiden monien kirjailijoiden ja taiteilijoiden aukikirjoittamien ja tarkastelemien kansan ominaisuuksien vastakohtaisuus siihen, mitä Suomen ideaali aikanaan visionääreiltään vaati, on huima. Päinvastainen! Tätä asiaa ei myöskään käsitellä julkisissa tai yksityisissäkään keskusteluissa juuri ollenkaan. Tämän kansan maahan hakattua kulttuuria ja saveen poljettuja juuria ei kiskottu esiin ujostelemalla, vaatimattomuudella, vähättelyllä ja nöyristelyllä, eivätkä ne näillä keinoilla myöskään pysy elossa. Lienee syytä ottaa Suomen aamuhämärän esitaistelijoista kunnon kansalaisen mallia ja palauttaa heidän suurtyönsä niin arkisempiin keskusteluihin kuin juhlaviinkin tilaisuuksiin. He ovat sen ansainneet, he tekivät Suomen pohjatyön, rakennuspiirustukset ja peruskiven.

–

–