Ruokavinkki opiskelijoille ja kansanedustajille

TEEMU KESKISARJA

–

Äänestyksen suomen kielen kauneimmasta sanasta voitti joskus äiti, mutta oma valintani on: leipä.

Sanataikinan juuri ei ole suomalais-ugrilainen. Gootinkielisessä Raamatussa 300-luvulla jKr. esiintyy hlaifs, jonka jälkeläisiä ovat muinaisyläsaksan leip ja venäjän hleb. Suomessa leipä ei alkujaan tarkoittanut kaikkia paistoksia vaan ainoastaan hapanta ruisleipää. Lainasanaa vanhempia ovat ainakin kyrsä ja rieska. (Vilkuna, Kustaa: Isien työ. Otava 1988).

Sekä pakanoille että kristityille leipä oli pyhä. Siihen tarttuja paljasti päänsä ja risti kätensä. Jumalan viljan pyhitykseen piisasi maallisiakin syitä. Tähkän muuttaminen leiväksi ei ollut helppoa hyvästäkään sadosta. Puinti, jyvien lajittelu eli viskaaminen, jauhaminen myllyssä tai käsin huhmareessa, nostatus ja sitko, kuivaus kivikovaksi säilyvyyden takia… lopulta tärkein ruokalaji roikkui vartaassa. Äveriäimmänkään talon penska ei heittänyt leipäpalaa lattialle.

Kieli- ja kansatieteellisen johdannon perään pistän elämäni leipäisimmän muiston. Se kumpuilee opiskeluaikojen autuudesta.

Minulla oli yliopistossa sivuaineena Viron kieli ja kulttuuri, johon kuului opintoretki Saarenmaalle. Sanomatta selvä, opiskelijaporukkamme intoutui ja motivoitui äärimmäiseen virtaustilaan. Tiedonjano oli sammumaton. Tarkoitus oli tehdä fonetiikan kenttätutkimusta dentaaliklusiileista, mutta kõrtsssä murteen taitajilla, paikallisilla ikäihmisillä ei ollut hampaita sen äänteen muodostamiseen.

Mitä leipä maksoi, en tullut kysyneeksi, kun muu viljaperäinen oli sikahalpaa. Pellavapäässä pyörivät Saarenmaan nurmien kesäiset yöt taikka kevätmyrskyinen merenkäynti, kunnes jalkojen alla vavahteli taas kotimaan peruskallio. Viron kielen ja kulttuurin laitos Franzenia sijaitsi Kalliossa, niin myös meluisammat tilat, joissa perehdyimme tuliaiskirjallisuuteen.

Noin viikon opintoputken jälkeen tuntui siltä, että suupalakin tekisi terää. ”Otsa (kohmelo)hiessä sinun on hankittava leipäsi”, tietää Raamattu. Opiskelijalounas maksoi 2,5 euroa vai oliko vielä markkaa, kumpiakaan ei taskussa kilissyt. Sanonta ”nälkä niin että näköä haittaa” tarkoittaa todella silmien sumentumista.

Kaikeksi onneksi Castréninkadulla kiemurteli Pelastusarmeijan leipäjono. Sitä eivät tuolloin kansoittaneet lapsiperheet ja eläkeläiset vaan kaltaiseni joret. Sekaan vaan. Eikä siinä turhaan liioin kainosteltu lain. Leningradin piirityksen nälkiintyjät tuskin häpesivät jonottaessaan muutaman sadan gramman päiväannostaan. Tunne oli häpeää kurnivampi niin kuin minullakin

Castréninkadun jono oli pitkä kuin nälkävuosi. Riittäisikö jaettava? Joku murisi, että usein loppuu kesken. Ovella etuilusta päätellen sisällä ei vallinnut yltäkylläisyys.

Viimein näin jakelupöydän, jossa oli puolentusinaa pakettia. Laskin edessäni olevat asiakkaat. Täpärälle menee. Joku kinusi ylimääräistä kumppanilleen kotiin vietäväksi, mutta jakelija epäsi. Viimeisen leivän sain minä! Kiitos, kiitos, Pelastusarmeija.

Ulkona tarkastelin saalista: ruislimppu, kova, kiinteä, vakuuttavan painava, ehtaa tavaraa.

Menin läävääni, painoin oven kiinni ja istuin patjalle (pöytää ja tuolia ei tietenkään ollut). Revin pakkauksen auki. Leipäveitsi ei kuulunut talouteeni. Kävin kiinni kuin sika limppuun.

Ah. Mikään ylisana ei riitä. Päiväys oli parasta ennen mutta maku parasta ikinä. Yksikään Arkadianmäen tarjoilu tänään ei lyö laudalta leipäjonon ihanaista ilmaistuotetta.

Ravitsevaakin se nähtävästi oli. Kumma juttu. Opiskeluaikoina noudatin täysin vitamiinittomia ja proteiinittomia elämäntapoja, mutta miesvartaloni oli norja, solakka, jänteikäs. Myös mielenterveys pysyi kunnossa ja mielialahäiriö yksisuuntaisena ylöspäin. Nykyisin vannon raittiuden, ruokavalion, kuntoilun ja työterveydenhuollon nimiin ja kieriskelen rahassa. Silti oloni on mittaamattomasti viheliäisempi kuin nuoruuden köyhyysloukussa. Parahin lukija, ikä- ja kohtalotoverini, onko sinulla samoja kokemuksia vai olenko ainoa?

–

–