Kompromissiehdotus

OLLI VIRTANEN

–

Viimeistään uuden hallituksen astuttua valtaan on käynyt selväksi, että maailmalta tuttu yhteiskunnan polarisoituminen on saavuttanut Suomenkin täydellä voimalla. Poliittisen spektrin oikealla puolella hallitusohjelmaa kiitellään parhaaksi moniin vuosikymmeniin, vasemmalla laidalla taas ilmaistaan yhä suoremmin, että Suomea hallitsevat tällä hetkellä fasistit. Jokainen ymmärtänee tällaisen kahtiajaon vahingollisuuden, mutta kenellä olisi se viisasten kivi, joka auttaisi siitä eroon? No, ei minullakaan sellaista ole, mutta ajattelin silti tässä kirjoituksessa yrittää hahmotella jonkinlaista kompromissia, jonka kanssa molemmat osapuolet voisivat elää.

En juuri välitä lokeroida itseäni kovin ahtaasti, mutta arkipäivän politiikan ollessa kyseessä minua voi epäilemättä pitää ainakin suomalaisittain talousnäkemyksiltäni oikeistolaisena ja arvomaailmaltani konservatiivina. Kannatan lyhykäisyydessään sellaista talousjärjestelmää, jossa verotus on matalaa, byrokratia on minimoitu ja velkaantumiseen suhtaudutaan karsaasti, ja sellaista sosiaalipolitiikkaa, joka korostaa turvallisuutta, järjestystä ja kansakunnan historiallista jatkuvuutta. Tämä tieto siis kalibrointipohjaksi.

Nähdäkseni Suomella on tällä hetkellä kolme suurta yhteiskunnallista kuumaa perunaa: Venäjän uhan torjuminen, maahanmuuton aiheuttamien ongelmien ratkaiseminen ja valtiontalouden tervehdyttäminen. Jokainen näistä kysymyksistä on perinteisesti ollut myös oikeiston ja vasemmiston välinen kiistakapula.

Aloitetaan Venäjästä. Tämä on näistä kysymyksistä epäilemättä helpoin, sillä siitä vallitsee jo valmiiksi varsin laaja yksimielisyys. Ukrainan sota pyyhki nopeasti suomalaisten mielistä kaiken haihattelun ystävällisistä naapurisuhteista idän suuntaan, ja marginaalisia pellehermanneja lukuun ottamatta koko poliittinen spektri tunnustaa tarpeemme suojautua itänaapurin uhalta. Yleisen asevelvollisuuden säilyttäminen ja maanpuolustuskyvyn ylläpitäminen eivät tällä hetkellä kohtaa vakavasti otettavaa vastustusta, mistä on syytä olla muutoin tulehtuneessa ilmapiirissä erinomaisen kiitollinen.

Talouspolitiikan osalta tilanne on kinkkisempi, sillä vasen ja oikea laita ovat sen suhteen kaukana toisistaan. Orpon hallituksen talouspolitiikka on käytännössä 180 asteen käännös Marinin hallituksen politiikkaan, ja vaarana on, että seuraava hallitus tekee samanlaisen täyskäännöksen. Tällainen poukkoilevuus tuhoaisi mahdollisuudet kipeästi kaivattuihin uudistuksiin.

Kompromissia voisi lähteä hakemaan esimerkiksi sellaiselta pohjalta, että oikeisto sitoutuisi jättämään hyvinvointivaltion perusrakenteet, siis terveydenhuollon, koulutuksen ja sosiaaliturvan, niin rauhaan leikkauksilta kuin vain suinkin mahdollista, ja vasemmisto puolestaan suostuisi leikkaamaan rajustikin kaikesta sellaisesta, mikä ei ole välttämätöntä; avuksi tähän voisi ottaa esimerkiksi Liberaalien viime vaaleihin tekemän leikkauslistan. Näin vasemmiston puolustama pohjoismainen hyvinvointivaltio säilyisi ja oikeiston vaatimus turhien menojen karsimisesta ja velkaantumisen lopettamisesta tulisi tyydytetyksi. Tämän lisäksi oikeisto voisi luvata olla kajoamatta tavallisen duunarin etuihin, jos vasemmisto vastineeksi suostuisi muun sääntelyn ja byrokratian karsimiseen.

Sitten se maahanmuutto.

Tämä on kysymyksistä varmasti vaikein, sillä osapuolten näkemykset ovat perustavanlaatuisesti erilaiset. Koska itsellänikin tunnetusti on tästä aiheesta voimakkaita mielipiteitä, lienee reilua aluksi kertoa, missä omat rajani menevät.

En ensinnäkään suostu sellaiseen maahanmuuttopolitiikkaan, joka olennaisesti lisää ei-länsimaalaisten maahanmuuttajien määrää nykyisestä. Poikkeuksena tähän olen valmis jonkin verran kasvattamaan pakolaiskiintiötä siinä tapauksessa, että kiintiöpaikat rajataan ainoastaan naisille ja tytöille. Ukrainalaispakolaiset ovat luonnollisesti asia erikseen, heitä Suomen tulee ottaa vastaan parhaan kantokykynsä mukaan niin kauan kuin sotaa kestää.

Maahanmuuttajia pitää vaatia sopeutumaan meidän kulttuuriimme, ei toisinpäin. Olen valmis hyväksymään sen, että maahanmuuttajat pitävät omat tapansa, kunhan ne eivät ole laittomia tai räikeässä ristiriidassa suomalaisen arvomaailman kanssa. Sitä sen sijaan en hyväksy, että Suomeen muuttaneet alkavat sanella, miten suomalaisten on tai ei ole elettävä. Kulttuuriin sopeutuminen sisältää itsestään selvästi myös suomen (tai tietyissä tapauksissa ruotsin) kielen opettelemisen.

Lisäksi jokaiselta maahanmuuttajalta tulee ehdottomana vähimmäisvaatimuksena edellyttää itsensä elättämistä (pois lukien edellä mainitut pakolaiset) ja Suomen lakien noudattamista. Etenkin väkivaltarikoksiin syyllistyvät tulokkaat pitää karkottaa automaattisesti riippumatta heidän iästään tai lähtömaan olosuhteista.

Edellä mainitusta minun on hyvin vaikea lähteä joustamaan. Mitä sitten olen valmis antamaan vastineeksi niille, jotka ovat maahanmuuttopolitiikasta kanssani täysin eri mieltä?

Olen valmis siihen, että Suomi, mieluiten yhteistyössä muiden länsimaiden kanssa, perustaa pakolaisten lähtöalueiden lähelle leirejä, joissa pakolaisille tarjottaisiin ainakin ravinto, perusterveydenhuolto ja lapsille mahdollisuuksien mukainen koulutus. Jotakin tämänsuuntaista on välillä väläytelty vasemmistoleiristäkin, eli alustavaa ideologiset rajat ylittävää kannatusta ehdotukselle pitäisi olla jo valmiiksi. Suostun myös kehitysyhteistyömäärärahojen maltilliseen kasvattamiseen sillä edellytyksellä, että avunsaajamaat vastineeksi A. sitoutuvat väestönkasvua hillitseviin toimiin ja B. lopettavat kaiken yhteistyön Venäjän kanssa.

Vahva mutu kertoo minulle, että nämä myönnytykset eivät vielä saa vasemmistoa nielemään maahanmuutto-ohjelmaani. Ehdotankin vasemmistolle lisäksi sellaista sinänsä maahanmuuttoon liittymätöntä porkkanaa, että oikeisto suostuu hillitsemään luontokatoa laajoin suojelutoimin ja vähentämään Suomen kasvihuonekaasupäästöjä jatkossakin. Näin vasemmisto saisi läpi vaatimuksensa vihreästä politiikasta.

Lisäksi ehdotan vaihtokauppaa.

Oikeisto sitoutuu siihen, että sukupuolineutraaliin avioliittolakiin ja aborttioikeuteen ei kosketa. Bonuksena olen valmis sisällyttämään tähän listaan myös vasta voimaan tulleen lain sukupuolen muuttamisesta omalla ilmoituksella. En suinkaan salaa sitä, että laki on mielestäni aivoton, mutta se on kuitenkin loppujen lopuksi tärkeämpien asioiden rinnalla pikkujuttu.

Vastineeksi vasemmisto lupaa seuraavaa:

1. Yksityistä aseenomistusta ei ainakaan hankaloiteta nykyisestä.

2. Kansanryhmää vastaan kiihottamiseksi katsotaan jatkossa ainoastaan suora väkivallalla uhkailu tai poikkeuksellisen törkeä halventaminen, ei kulttuuripiirteiden kovasanainenkaan arvostelu.

3. Alaikäiset jätetään gender-ideologian ulkopuolelle.

Tämä kompromissiehdotus sisältää paljon sellaista, mistä en erityisesti pidä; se ei ole sellainen ohjelma, jonka toteuttaisin, jos minulla olisi Suomessa diktaattorin valtuudet. Se on kuitenkin, kaikkine puutteineenkin, sellainen ohjelma, jota sietäisin. Olisin valmis myöntymään edellä ehdottamaani, mikäli se takaisi sen, etteivät suomalaiset jakaannu kahteen keskenään sotivaan leiriin. Siinä tapauksessa voittajia ei nimittäin tule olemaan, ainakaan Suomen rajojen sisällä.

–

–