Kysymyksiä ja vastauksia kiihtymisestä

M. A. MERETVUO

–

Akselerationismi on ollut viime päivinä jälleen lehtien otsikoissa. Aiheesta Sarastuksessa useita artikkeleita julkaissut M.A. Meretvuo on laatimassa akselerationismia käsittelevää kirjaa. Sarastuksen lukijat ovat lähettäneet Meretvuolle aiheeseen liittyviä kysymyksiä.

–

Akselerationismi on moniulotteinen teoria, joka on jälleen samaistettu terrorismiin. Millä mielellä olet seurannut viime päivien keskustelua?

Keskustelu varsinkin Twitterissä on ollut ala-arvoista, kuten se yleensä muutenkin on. Minulla ei ole edes tiliä siellä, joten en osallistu lainkaan keskusteluun vaan seuraan sitä vierestä sen, minkä ilkeän. Todellakin on käynyt jälleen niin, että akselerationismi on typistetty tarkoittamaan sellaista, mitä kirjassani nimitän ”valkoiseksi akselerationismiksi”, ja jonka tavoite on epävakauttaa yhteiskuntaa tarvittaessa jopa väkivaltaisin keinoin. Sivuun ovat jääneet koko akselerationismin käsitteelle keskeiset teoreetikot, kuten vasemmistoakselerationisti Mark Fisher ja oikeistoakselerationisti Nick Land. Tutkijoiden ja toimittajien kanttaisi katsoa, minkälaisia 2010-luvulla kirjoitettuja tieteellisiä julkaisuita akselerationismin nimikkeellä myydään verkkokirjakaupoissa. Ne käsittelevät kaikki kapitalismin ja teknologian kiihdytysvaikutusta, eikä niillä ole mitään tekemistä aseellisen toiminnan kanssa.

–

Mitkä ovat lyhyesti kuvattuna akselerationismin suuntaukset ja mitä ne tavoittelevat?

Jaan teoksessani akselerationismin kolmeen pääsuuntaukseen. Niistä vasemmistolainen akselerationismi tavoittelee kapitalismin jälkeistä maailmaa, joka uskotaan saavutettavan teknologisen kehityksen kautta. Oikeistoakselerationistit taas katsovat, että teknologiaa ei voi olla ilman kapitalismia. Heidän mukaansa kapitalismia ei pitäisi lainkaan rajoittaa ja säädellä, kuten nykyjärjestelmässä tehtään, vaan se pitäisi päästää valloilleen. Esimerkiksi Nick Landin mukaan tämä johtaisi kapitalismin tulemiseen itsetietoiseksi, millä hän tarkoittaa itsetietoista tekoälyä. Myös transhumanismi ja posthumanismi sekä jossain määrin uusreaktionarismi liittyvät oikeistolaiseen akselerationismiin.

Valkoisen akselerationismin tavoitteena on valkoinen etnovaltio, tai joidenkin suuntausten mukaan valtioiden rajat ylittävä imperiumi. Jos vasemmistolainen ja oikeistolainen akselerationismi ovat saman kolikon kaksi eri puolta, on valkoinen akselerationismi täysin eri kolikko. Se ei ole kiinnostunut niinkään teknologian ja kapitalismin vaikutuksista yhteiskuntaan, vaan sivilisaatioiden kiertokulusta. Mm. Spenglerin ja Toynbeen teorioista sekä Kali Yugan käsitteestä ammentaen se katsoo, että olemme tulleet nykyisen sivilisaation viimeiseen vaiheeseen, jossa kaikki luisuu tuhoon ja kaaokseen. Tähän kaoottiseen tilaan syntyvä valtatyhjiö on sitten helpompi täyttää, kuin esimerkiksi tehdä vallankumous, joten valkoisen akselerationismin kannattajat pyrkivät kiihdyttämään sivilisaation ajautumista uudelleenrakentamisen tilaan. Kirjassa yritän rakentaa jonkinlaista synteesiä näiden suuntausten välille, sillä erilaisista päämääristä huolimatta niillä kaikilla on yksi yhteinen vihollinen: vallitseva liberaalidemokraattinen järjestelmä.

On iso joukko muitakin akselerationismin suuntauksia, kuten vihreä akselerationismi. Pelkästään sen piirissä sekä keinot että päämäärät vaihtelevat teknologisesta kehityksestä ja ”teknogaismista” teollisen yhteiskunnan tuhoa ja anarkoprimitivististä yhteiskuntaa tavoitteleviin suuntauksiin. Aikamoista väkivaltaa akselerationismin käsitettä kohtaan harjoittavat kaikki tutkijat ja toimittajat, jotka unohtavat kertoa, mistä akselerationismin suuntauksesta milloinkin on kyse. Suurin syy tähän on tietenkin tiedon puute, sillä vaikka akselerationismi on maailmalla akatemian piirissä laajastikin ruodittu teoria, Suomessa sitä ei jostain syystä tunneta lainkaan.

–

Mitkä ovat mielestäsi keskeisimmät nykymaailman ongelmat?

Lähestyn kysymystä mielelläni kritisoimalla liberaalidemokraattista järjestelmää. Ongelman ydin on siinä, että nykymaailmassa liberalismi ja demokratia on valheellisesti samaistettu toisiinsa, jolloin liberalismin kritiikki näyttäytyy automaattisesti demokratian kritiikkinä. Huomautan, että kritiikkini ei kohdistu demokratiaan eli kansanvaltaan sinänsä, vaan nimenomaan sen liberalistiseen muotoon. Liberalismilla en tarkoita periaatetta, jossa valtio puuttuu mahdollisimman vähän ihmisten elämään (ns. modus vivendi -liberalismi) vaan progressiivista liberalismia. Esitän tässä sen oleellisimmat tunnusmerkit sekä syyt, miksi siitä tulisi luopua vallitsevan järjestelmän ominaispiirteenä.

1. Yksilökeskeisyys. Progressiivinen liberalismi asettaa ihmisyksilön kaiken keskipisteeseen. On syytä ymmärtää, kuinka suuri muutos tämä oli verraten aikaan ennen 1700-lukua, sillä esivanhemmillamme ei edes ollut käytössä yksilöä tarkoittavaa sanaa. Heille olisi ollut käsittämätöntä ajatella ihmistä erillään yhteisöstään. Yksilökeskeisyys eli individualismi on modernin maailman kirous, joka repii ihmiset juuriltaan tarjoamatta tilalle mitään muuta kuin pinnallisia ja turhanpäiväisyyksiin perustuvia ”identiteettejä”. Yksilön sijaan poliittisen toiminnan ytimessä tulee olla kansan etu.

2. Ihmisoikeudet. Progressiivisen liberalismin mukaan jokaisella ihmisellä on oikeuksia, joita ei voida sen paremmin ottaa kuin antaa pois. Tämä on kuitenkin absurdi väite, sillä ei ole millään loogisella argumentilla osoitettavissa, että ihmisellä olisi sisäsyntyisesti tiettyjä oikeuksia. Jos olisi, mistä ne olisivat tulleet ja kenellä on oikeus määritellä niiden sisältö? Ihmisoikeuksien sijaan oleellisia ovat kansalaisoikeudet: valtion säätämät oikeudet, jotka voidaan yhtä hyvin antaa kuin ottaa pois. Kuitenkin oikeuksia oleellisempia ovat velvollisuudet, joita liberalismissa ei tunnu olevan kenelläkään.

3. Maailmanparantaminen. Progressiiviseen liberalismiin kuuluu yhteiskunnan sosiaalinen manipulointi ”paremmaksi”. Tälle on olemassa hieno akateeminen termikin: meliorismi. Sen mukaan ihminen voi luonnolliseen prosessiin puuttumalla saada aikaan paremman lopputuloksen, kuin luonnostaan olisi syntynyt. Meliorismi on kuitenkin harhaa: todellisuudessa ihmiset eivät käyttäydy ylhäältäpäin säädettyjen ihanteiden mukaisesti, vaan itsekkäästi ja omaa etua tavoitellen, ja lisäksi syntyy loputon kiista siitä, kenellä on valta asettaa ihanteet. Asioiden parantelu johtaa yleensä niiden kääntymiseen huonompaan suuntaan, kuten nykyistä pellemaailmaa katsomalla helposti huomaa.

4. Moralismi. Progressiivinen liberalismi yrittää tuoda ”hyvän” ja ”pahan” moraaliset käsitteet mukaan politiikkaan. Tällöin menetetään kyky arvioida asiakysymyksiä realistisella rationaalisuudella ja sorrutaan kansan ja laajemmin koko sivilisaation etua vahingoittavaan sentimentaalisuuteen. Vastaavasti kaikki liberalismin vastainen on ikään kuin automaattisesti ”pahaa”, jopa jollain tavalla laitonta, joten liberalismi on eräänlaista totalitarismia: liberaalissa demokratiasssa saat kannattaa mitä vain, kunhan kannatat liberaalia demokratiaa. Liberaali demokratia ei siten ole kansanvaltaa, siis demokratiaa lainkaan, vaan liberalistista ajatelutapaa kannattavien ylivaltaa.

–

Mitä ajattelet näistä ryhmistä, jotka nyt ovat poliisitutkinnan myötä nousseet yleiseen tietoisuuteen?

Olisi varmasti helppo alkaa vaatia itse kutakin ”irtisanoutumaan” yhdestä jos toisestakin toimintatavasta tai mielipiteestä. Tämähän on vallitsevan hegemonian tapa johdattaa kansallismieliset ansaan: sekä irtisanoutumalla että kieltäytymällä irtisanoutumisesta häviät ja saat julkisen keskustelun langettaman tuomion. Sen takia en lähde pelaamaan vihollisteni peliä vaan mieluummin potkaisen monolla naamaan niitä, jotka tulevat kyselemään moisia. Haluan kuitenkin huomauttaa, että tällaiset ryhmät eivät koskaan synny siksi, että ne haluaisivat alkaa akselerationisteiksi, vaan koska yhteiskunta on jo kiihtymisen tilassa. Syy-seuraussuhde on siten päinvastainen kuin ehkä yleensä ajatellaan: nykymaailman tila synnyttää militantteja akselerationisteja, he ovat tavallaan sen väistämätön ilmentymä.

Tämä on helppo todistaa katsomalla hallitukseen liittyvää keskustelua Suomessa. Kuulun itsekin siihen sukupolveen, jolle on nuoresta asti opetettu, että lähes kaikki arvoni ja näkemykseni yhteiskunnallisista asioista ovat pahoja ja vääriä. Nyt kun meillä on viimein hallituksessa puolue, joka edustaa edes jossain määrin antiliberalistista ajattelua, ollaan heitä yksitellen potkimassa pois ministerin tehtävistä. Jotkut ovat jopa esittäneet koko puolueen kieltämistä, koska sillä on kuulemma väärät arvot! Ja sitten vielä ihmetellään, miksi nuoret tarttuvat aseisiin tai alkavat ihailla väkivaltaista toimintaa. Jos kerran sanotaan suoraan, kuten nyt on sanottu, että valtaan ei voi koskaan päästää sellaisia, jotka eivät sitoudu liberalistiseen ajattelutapaan, niin miten ihmeessä tähän tilanteeseen voisi löytyä poliittinen ratkaisu? Mikä se ratkaisu voisi olla, jos kerran tietynlainen ajattelu on kiellettyä?

Radikaalioikeistolaisessa Partisaani-verkkolehdessä joku kirjoitti ansiokkaan artikkelin terroristisen toiminnan vaaroista. Olen samaa mieltä: tietenkin on parempi, jos itselle tärkeitä asioita voidaan edistää rauhanomaisin ja demokraattisin keinoin. Mutta jos se ovi on suljettu jopa radikaalimpien oikeistolaisten ”valeoppositioksi” nimittämiltä perussuomalaisilta, miten ihmeessä he itse voisivat koskaan saada poliittista valtaa? Kysymykseni on vilpitön ja haluaisin löytää siihen vastauksen, sillä en tietenkään haluaisi kenenkään käyttävän väkivaltaisia keinoja yhteiskunnallisen muutoksen tavoittelussa. Niin kauan kuin vastausta ei löydy, uskon vastaavien tapausten vain lisääntyvän.

–

Olet tutkinut esoteerisia perinteitä. Mitä mieltä olet Kankaanpään tapauksen yhteydessä esiin nousseesta ”apokalyptisestä satanismista”?

Termi on itsellenikin uusi, ja siitä tulee mieleen lähinnä elokuun lopussa järjestettävä Apocalyptic Rites -festivaali. Julkaistujen tietojen perusteella Kankaanpään tapaukseen yhteydessä puhutaan Order of Nine Angles -satanismisuuntauksesta, joka on varsin mielenkiintoinen tapaus. Jussi Sohlberg Kirkon tutkimuskeskuksesta on kirjoittanut aiheesta hyvän, joskin valitettavan lyhyen artikkelin, joten en käytä aikaa sen kertaamiseen. Artikkelissa esitetään aivan oikein, että suuntauksella on ollut kontakteja aseellisiin ääriliikkeisiin, eikä niin, että nuo liikkeet jollakin tavalla edustaisivat ONAa tai olisivat siihen kuuluvia. Samoin vihjataan ONAn olevan vaarallinen suuntaus, kuten aidon satanismin kuuluu ollakin. Kasvu omien rajojen yli sen paremmin yksilönä kuin yhteisönäkään ei voi tapahtua ilman astumista pimeään ja tuntemattomaan, mikä saattaa edellyttää kiellettyjen tekojen tekemistä. Ehkäpä kaikenlaiseen ”kivaan ja mukavaan” pyrkivät ryhmät voisivat luopua koko satanismi-termin käyttämisestä?

Käsittelen tätäkin aihetta tulevassa kirjassani, mutta hieman erilaisesta näkökulmasta. Koska omaa olemassaoloaan varjelevaa status quoa voidaan pitää ”raamatullisena katekhonina”, väitän kirjassani tuon tilan rikkovan ja siten muutoksen mahdollistavan akselerationismin olevan antikristus. Kyse on tietenkin poliittisesta filosofiasta, joten termit eivät tässä yhteydessä sisällä uskonnollisia olettamia. Joka tapauksessa aion, ehkäpä ensimmäistä kertaa historiassa, esittää satanismin poliittisena filosofiana. Tässä kontekstissa ”hyvää” on se, minkä vallitseva hegemonia sanookin olevan hyvää, joten aikamme kieroutuneisuutta vastustavalle ei siten jää muuta vaihtoehtoa kuin olla tarinan antagonisti, ”pahis”, ja pyrkiä tuhoamaan pilaantumaan päässyt sivilisaatio. Koska kyse ei ole pelkästään tietyn valtion tai yhteiskunnan, vaan koko sivilisaation tuhoamisesta, ei mikään muu kuin antikristuksen käsite kuvaa asian kokonaisvaltaisuutta tarpeeksi hyvin.

–

Olet ilmeisesti saanut kansainvälistä näkyvyyttäkin näiden asioiden tutkijana?

Kyllä, alkuvuodesta julkaistujen esseiden mainosvideolla on jo toista tuhatta katselukertaa, minkä lisäksi eräs merkittävä internetsivusto on käyttänyt yhtä näistä esseistä, ”Against the Katechon: Hyperstition of the Antichrist”, lähteenä ”katekhonin” käsitettä koskevassa artikkelissa. Näkyvyyden saaminen ei kuitenkaan ole minulle mikään itseisarvo. Jos olisi, en varmaankaan kirjoittaisi näin marginaalisista aiheista. Olen tullut siihen tulokseen, että minun on kirjoitettava sellaisista asioista, jotka koen itselleni tärkeiksi, ja kaikki muu olisi omaa itseäni vastaan rikkomista, itselleni valehtelemista. Vaikka kirjoituksiani ei lukisi kukaan, kirjoittaisin silti näistä aiheista. Uskon kuitenkin akselerationismin olevan nousussa oleva teoria, ja esitänkin kirjassani rohkean väitteen: politiikan seuraava sukupolvi tulee olemaan akselerationistinen riippumatta siitä, ovatko he vasemmistolaisia, oikeistolaisia, vihreitä tai etnonationalisteja. Aikakauden ja vallitsevan järjestelmän logiikkaa tutkimalla jokainen voi päätyä tähän samaan lopputulemaan.

–

Mitä kirjoja olet itse lukenut viime aikoina?

Tällä hetkellä on kesken Henry David Thoreaun mestariteos Elämää metsässä, jonka suomennoksen sain viimein käsiini. Luin kesälomalla uudelleen Riitta Kylänpään loistavan elämäkerran Pentti Linkolasta. Voi olla suureellisesti sanottu, mutta tunnen kirjoittajana yhteenkuuluvuutta Linkolan kanssa. Meitä molempia motivoi syvä huoli maailman tilasta ja tulevaisuudesta. Linkolalla tämä huoli liittyi luontoon ja biodiversiteettiin, itselläni sen lisäksi myös muihin modernin maailman ilmiöihin kuten monikulttuurisuuteen, konsumerismiin, woke-hulluuteen sekä enemmistöidentiteettien väheksymiseen ja halventamiseen. Kuten Linkola teki, myös minulla on tapana – ainakin joidenkin mielestä – kirjoittaa tahallisen provosoivasti, jotta kirjoitukset herättäisivät tunteita ja keskustelua. Ja kuten Linkola, myös minä tunnen ajoittain epätoivoa siitä, että minkäänlaiset kirjoitukset eivät sittenkään riitä pelastamaan meitä siltä, mitä on tulossa. Aiheena luonnonsuojelu oli 1960-luvulla uusi ja erikoinen, ja sitä ovat ainakin laajemmalle lukijakunnalle myös oman kiinnostukseni kohteet: kulttuurimorfologia, akselerationismi ja kliologiaksi kutsuttu sivilisaatioiden kehityskaarten tutkiminen.

Mutta erojakin on. Siinä missä minä olen suurelle yleisölle käytännössä tuntematon kirjoittaja, julkaistiin Linkolan kirjoituksia, tai ainakin arvioita niistä, tärkeimmissä päivä- ja aikakauslehdissä. Kun Linkola järjesti juhlat, oli paikalla aikansa kulttuurieliittiä. Jos minä järjestäisin kirjani aihepiiriin liittyvät juhlat, olisi ovelle koputtamassa korkeintaan keskusrikospoliisi. Jo aiheen teoreettista tutkimistakin pidetään vaarallisena, sillä se paljastaa nykymaailman olevan viimeisiä hengenvetojaan vetelevä, sisältä lahonnut ja pinnaltakin mädäntynyt torso. Sen sijaan, että olisimme viimeiset vuosikymmenet vallinneen liberaalin hegemonian myötä menossa aina vain ”tasa-arvoisempaa” ja ”demokraattisempaa” tulevaisuutta kohti, ovat länsimaat yksi toisensa jälkeen syöksymässä kaaokseen, kuten Ranskan viimeaikaiset tapahtumatkin osoittavat. Kiihtyvien kehityskulkujen tutkiminen osoittaa armottomasti nykyisen sivilisaation katastrofaalisen tilan ja lohduttoman tulevaisuuden, jotka tietenkin mielellään haluttaisiin salata tai käsitellä pelkkinä yksittäisongelmina.

–

Näetkö tulevaisuudessa mitään toivoa?

Olen hyvin pessimistinen tulevaisuuden suhteen, kuten koko kulttuurimme nykyään on. Sekin on osa tätä aikaa. Mark Fisher on aikoinaan osuvasti huomauttanut, kuinka edistysusko on länsimaissa lähes kadonnut ja kaikki tulevaisuudenvisiomme ovat tavalla tai toisella dystooppisia. Fisherin mukaan tämä johtuu siitä, että olemme sitoneet hyvinvointimme jatkuvan kasvun ideologiaan, jonka kuitenkin ymmärrämme samalla vievän meitä kohti tuhoa. Ehkä vallitseva järjestelmä jonakin päivänä romahtaa, ja ehkä sen raunioille rakentuu parempi maailma. Suurimman toivoni asetan juuri tällaisen romahduksen varaan, sillä asioiden parantelu on mielestäni osoittautunut mahdottomaksi. Jos joku pystyy todistamaan toisin, otan sellaisen teorian toki mielelläni huomioon. Siihen asti aion kuitenkin nimittää itseäni ylpeästi akselerationistiksi.

–

–