Kitty Genovese ja chesapeakelahdennoutaja

TEEMU KESKISARJA

–

Kitty Genovese lienee New Yorkin kuuluisin kaupunkilegenda. Kitty oli 28-vuotias baarityöläinen, joka vuonna 1964 kuoli henkirikoksen ja ympäristön välinpitämättömyyden uhrina. Hänen kimppuunsa kävi kadulla miekkonen, raiskasi, puukotti ja vei rahat. Tapahtuma kesti puoli tuntia ja koko ajan Kitty kirkui täyttä kurkkua. Peräti 38 henkilöä näki ja kuuli ryöstömurharaiskauksen, muttei mennyt väliin tai soittanut poliisille. Rikospaikka ei ollut pahamaineisinta slummia. Kitty oli valkoinen, rikollinen oli musta; pigmentit madalsivat puuttumiskynnystä, silti ketään ei kiinnostanut.

Tarina todistaa jotakin kamalaa ihmisluonnosta. Se vain on puutaheinää. Todellisuudessa Kittyn naapurit eivät viitanneet kintaalla. Moni yritti auttaa. Murhenäytelmän mahdollistivat metropolin virkavallan sekoilu ja huono tuuri.

Lisätietoja kannattaa lukea Rutger Bregmanin Hyvän historiasta (suomennos Mari Janatuinen, Atena). Bregmanin päätelmät ovat yleispäteviä. Ihmiset enimmäkseen EIVÄT OLE piittaamattomia lähimmäisten hädästä. He piittaavat piittaamasta päästyäänkin. Yllättävän useat vaarantavat terveytensä ja ainutkertaisen elämänsä pelastaakseen ventovieraan.

Haaksirikkoiset autiosaarella eivät oikeasti karista pintasivistystä ja kehitä julmia sortokultteja Kärpästen herran malliin. Vaistonvaraisesti he ryhtyvät reiluun yhteistyöhön heikoimpien ehdoilla. Historian tositapauksissa jopa lapsiryhmät ovat eristyksissä omin nokkinensa luoneet kelvollisia minisivilisaatioita. Bregman todistaa perihyvyys-teoriansa myös onnettomuuksien silminnäkijöiden urotöillä. Niitä tekevät aivan tavalliset yksilöt mielijohteesta, ilman hyötymistarkoitusta. Hyvyys periytyy todennäköisemmin kuin pahuus. Homo sapiensin geeneissä kulkee auttamisvietti, jota evoluutio on suosinut. Kivikaudella eloon eivät jääneet aggressiivisimmat vaan lauman kannalta suojelevimmat.

Jaksaneeko lukija seurata ajatuskulkuani Suomen kesään 2023 saakka? Pahoittelut, taustoitan vielä pöljempään suuntaan.

Chesapeakelahdennoutaja on jostain syystä Suomessa harvinainen rotu. Se on Amerikassa jalostettu ankaran luonnon metsästyskoiraksi. Verrattuna labradorinnoutajaan ja kultaiseennoutajaan on chesapeakelahdennoutaja samankokoinen mutta paljon voimakkaampi. Se kantaa hampaissaan helposti pulskimmankin hanhen. Chesapeakelahdennoutaja ei ole kummoinen kipittäjä, koska jalostuksen tähtäin on ollut vedessä. Paksu, vettähylkivä turkki toimii kellukkeena, siitä ei irtoa karvaa muuten kuin saksilla. Jänteikäs häntä on mela ja peräsin. Uimatyyli ei ole koiraa, pikemmin majavaa. Vietti vetää veteen kaikissa oloissa. Chesapeakelahdennoutaja on tavattoman intohimoinen ja kestävä uimari. Se noutaa noutamasta päästyäänkin saalista tai keppiä vaikka jäisessä railossa. Helteellä se ui tuntitolkulla itsekseen ympyrää ja vinkuen jahtaa roskia ja kuplia, jollei parempaa noudettavaa ole. Chesapeakelahdennoutaja ei pärjää tottelevaisuuskokeissa tempuilla, mutta tänne-käskyä se noudattaa – jos omistaja älyää nakata jotakin.

Kerrostaloyksiöön en rotua suosittele, vaikka väljissä oloissa luonne on melko helppo. Chesapeakelahdennoutaja vahtii jonkin verran reviiriä, mutta on liehittelemättömästi ystävällinen ja hyvillä hermoillaan viihtyy retuuttavien pikkulasten kanssa. Se ei vauhkoonnu mistään eikä säiky esimerkiksi pyssynpauketta.

Tietääkseni chesapeakelahdennoutajia ei ulkomaillakaan käytetä uimarantojen hengenpelastukseen, mutta ominaisuudet saattaisivat siihen soveltua. Meidän 35-kiloinen Sallimme ilokseen vetää etumoottorina 85-kiloista miestä, joka pitää kiinni turkista ja toisella kädellä ja jaloilla vähän avittaa.

Vieläkö mukana? Jutuntapaiseni varsinainen tapahtumapaikka on Helsingin Rajasaaren koirapuisto.

Kaikki koirat saavat siellä olla vapaina. Ne nauttivat vapaudestaan eivätkä pahemmin kahakoi, vaikka räksytystä tietysti riittää. Saari muodostaa myös sosiologisen kokeilun. Julkisrahoitteinen infra ja kiinteistönhuolto ovat vähäiset. Kuoppainen parkkitasanne, aidanpätkä ja rantaviiva rajaavat kuin villiä länttä. Sääntöjä lukee kyltissä, mutta viranomaisvalvontaa ja -tarkkailua ei ole. Filosofi Thomas Hobbesin Leviathan ei nosta päätään merestä. Valtiota ja yhteiskuntasopimuksia tuskin huomaakaan.

Kuinka pääkaupunkiseudun koiraihmiset, joita yhdistää vain viipurilaistaustaisen katupiskin tai trimmatun muotovaliosylivauvan ulkoilutus, käyttäytyvät valvomattomina? Sapiens-luonteensa mukaisesti: hyvin. He keskustelevat lemmikeistään taikka muuten vaan käyskelevät harmeja aiheuttamatta. Jokin roska jää santaan, mutta se on ekologisempaa kuin ulkomaailmassa jokaisen paskan keräys muovipusseihin ja kuljetus peltipönttöjen kautta kuorma-autolla jätteenkäsittelylaitokseen. En ole koskaan nähnyt Rajasaaressa poliisia, palokuntaa, merivartiostoa tai ambulanssia. No, hiljan melkein näin, mutta sekin jupakka kertoo ihmisen luontaisesta hyvyydestä.

Kesäpäivänä kävin Rajasaaressa jälkikasvun sekä chesapeakelahdennoutaja Sallin ja rhodesiankoira Osmon kanssa. Tein työtä sanelukoneella. Koirat elivät normaalia koiranelämäänsä. Lähdön hetkellä Salli polskutti ulapalla niin kaukana, etten viitsinyt kokeilla tavoitettavuutta huudolla tai kepinheitolla. Vein Osmon edeltä autoon ja lähetin jälkikasvun hakemaan Sallia. Seurasi yllätys.

Hetkessä oli kehkeytynyt tällainen välittämiskampanja. Kymmenisen vierasta henkilöä oli yksissä tuumin huolestunut vinkuvan koiran VEDEN VARAAN JOUTUMISESTA. Onkohan se uppoamaisillaan ja HUKKUMISVAARASSA. Joku oli soittanut HÄTÄNUMEROON 112. Ja kyllä, kaikkein urhein oli uinut pitkän matkan Sallin luokse ja saanutkin sen mukanaan rantaan.

Ihmisjoukko uskoi tehneensä päivän hyvän työn ja pelastaneensa ihmisen parhaan ystävän varmalta kuolemalta. Salli oli kummissaan keräämästään huomiosta, mutta heilutti häntäänsä lajityypillisesti. Ihmiset osoittivat hyvyytensä sikälikin, että kukaan ei ilmiantanut tiedotusvälineille persukansanedustajaa ”eläimen vartioimatta jättämisestä”. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

–

–