Kulttuuri ja arvot muuttuvassa Euroopassa

ANSSI RANTAKARI

–

1800-luku

1800-luvun aikana kansallisvaltiot muokkasivat sääty-yhteiskuntaa, koska tarvitsivat kansallista kulttuuria ja arvoja mobilisoidakseen kaikki yhteiskunnan ryhmät tuotannon ja sotakoneiston tarpeisiin. 1800- ja 1900-luvun kultakauden taiteilijat olivat luokkansa edustajia, mutta he olivat kuitenkin irtautuneet sovinnaisuussäännöistä ja rakensivat ilmaisulleen uuden universaalin muotokielen.

Pohjoismaissa taiteilijoihin ladattiin paljon kansallisuuteen liittyviä odotuksia, he tavallaan edustivat kansaa. Erityisesti Pariisissa muodostuneet taiteilijayhteisöt olivat kuitenkin kosmopoliittisia. Samalla heidän ilmaisunsa kehittyi ulos porvarillisuuden raameista. Huolimatta kansallisista ja porvarillisista taustoistaan silloisen taitelijayhteisön niin kirjallinen kuin kuvataiteellinenkin kunnianhimo oli humanismissaan universaalia. He rikkoivat aikansa sosiaalisia sääntöjä ja tavallaan muodostivat oman taitelijoiden luokkansa, joille luokkayhteiskunnan sisällä kuitenkin suotiin tai siedettiin erivapauksia. Tässä suhteessa 1800-luvun taiteilijayhteisöt olivat (aatelisen) yläluokan kanssa samanlaisessa tilanteessa.

Taitelijoiden humanistinen liike toi yhteen monipuolisen lahjakkaiden ihmisten joukon, mikä teki omalta osaltaan mahdolliseksi taiteen kultakauden niin Ranskassa kuin Suomessakin 1800-luvun lopussa. Taide ei kuitenkaan ollut kumouksellista, vaikka pyrkimyksenä olikin universaalien ilmiöiden kuvantaminen ja humanismi. Kuvataiteellinen ilmaisu kääntyi sisäänpäin, kokemuksen kuvaamiseen eri tavoilla. Tässä laukaisevana tekijänä saattoi olla 1800-luvun valokuvauksen myötä saavutettu kyky kuvata todellisuutta reaalisesti. Valokuvan ottaessa reaalisen kuvauksen aseman kuvataide kääntyi todellisuuden suorasta kuvaamisesta esittämään sitä symbolisesti tai vaikutelmien avulla (mm. impressionismi).

Romantiikan ajan ilmaisu oli edelleen pääosin kiinni sääty-yhteiskunnan käyttäytymiskoodistossa. Kyvyttömyys muuttaa yhteiskunnan epäkohtia piilotettiin tunteen taakse, mutta muuttuessaan kansallisromantiikaksi romantiikka muuttui nationalismin airueksi ja kansankulttuurin kuvaajaksi.

Sosiaalisesti porvariston nousu korosti vallitsevia suuria tai karkeita elintason eroja eri ihmisryhmien kesken. Aateliston oli useimmiten pieni vähemmistö (1-2% prosenttia väestöstä), mutta porvariston rikastuminen ja sen suhteellisen määrän kasvu kärjisti elintasoeroja suhteessa työväestön tai maatyöläisten asemaan. Porvariston nousun myötä myös absoluuttinen köyhyys kärjistyi, kun työväestön elinolosuhteet teollistumisen myötä huonontuivat. Samalla työväestön elinolosuhteita kurjistivat monet taudit: tuberkuloosi, kuppa, tippuri, keltatauti, kolera, punatauti, polio. Taudit levisivät koko väestöön ja esimerkiksi tuberkuloosi vaikutti suoraan ja välillisesti myös taiteelliseen ilmaisuun. Toisaalta myös laajalti levinnyt kuppa vaikutti taiteilijoiden elämään ja ilmaisuun, mahdollisesti niin Aleksis Kivi kuin Vincent Van Gogh kärsivät kupan aiheuttamista neurologisista vaivoista.

Porvariston pääosan vaikuttimena oli elintason nosto, sosiaalisena tavoitteena oli poliittisen vaikutusvallan saaminen, minkä porvaristo suurelta osin saavutti 1800-luvun aikana. Taiteellisen ilmaisun osalta porvariston oma identiteetti ilmaisi itsensä kertaustyylien kautta. Tavoitteena oli ilmaista omaa varakkuutta hienostuneesti, tyylillisesti jäätiin kertaamaan aiempia ilmaisumuotoja. Sisustukseen ja rakentamiseen liittyessään kertaustyylit myös esittelivät porvariston omaisuutta. Pääosa porvaristosta pyrki matkimaan kulttuurista eliittiä, jonka he yhä rinnastivat aatelistoon. Aatelisto luonnollisesti halveksi porvarillista tyyliä ja ilmaisumuotoja, tässäkin aatelisto ja taiteellinen eliitti muistuttivat toisiaan. Molemmat olivat tavallaan 1800-luvun luokkarakenteista irrallisia ryhmiä.

1800-luvulla kansallisromantiikassa ja nationalismissa ilmeni myös porvariston pyrkimys parantaa työväestön aineellisia oloja siedettävälle tasolle. Tässä porvariston edistyksellisen osan ja valtion intressit kohtasivat, mutta osin eri syistä. Myös pelko työväestön kumouksen mahdollisuudesta oli motiivi parantaa sen asemaa.

Imperialismi tai kolonialismi oli osa 1800-luvun eurooppalaista poliittista toimintakenttää. Valtiot hakivat niin resursseja kuin vaikutusvaltaa globaalilla tasolla. Eri maiden kehitystason katsottiin olevan rotujen ominaisuuksiin perustuvaa, ja etenkin Afrikkaan kohdistuva kolonialismi perustui rasismiin. Toisaalta esimerkiksi Englanti esti orjakaupan alkaen 1830-luvulta, mikä tehtiin huomattavin vaivoin ja tuntuu poikkeukselliselta. Imperialismi näkyi valtioiden osalta varustautumisena ja kilpailuna toisia valtiota vastaan. Imperialistiset ja nationalistiset vaikuttimet olivat sekoittuneet, mutta eivät olleet aivan sama asia. Imperialismissa ilmenee globaali tai ainakin nationalismin ylittävä horisontti, koska imperialismin lähtökohtana on monikansallinen valtio.

–

1900-luku

1900-luvun alussa ekspressionismi kuvasi ennen kaikkea kokemuksia sisäisenä ilmiönä. Näin kuvataide oli ottanut merkittävän askeleen kohti abstraktiota, jossa ilmiöt eivät enää ole kuvattavissa, eikä niillä toisaalta ole enää kokijaa. Surrealismissa abstraktit ilmiöt palaavat takaisin osaksi mielenmaisemaa, muodostaen oman ilmaisullisen maisemansa. Surrealismin tavoin kubismi ja kollaasit yhdistivät erilaisia kuvantamisen tasoja, jolloin perspektiivi hämärtyi tai sitä ei ollut, kuvattiin asioiden välisisiä näkymättömiä suhteita.

Nationalistisen prosessin ytimessä oli valtion alueella asuvan kansan (joka voi olla todelliseen tai fiktiiviseen historiaan pohjautuva) kokonaisuus. Kansallisvaltio on tässä mielessä sääty- ja luokkayhteiskuntaa kattavampi. Kuitenkin näin luodaan aiempaa merkittävästi suurempi kitka valtioiden välisiin suhteisiin. Kansallinen valtio edellyttää johtajiltaan, että he ajavat kansallista politiikkaa, eivät esimerkiksi kansalliset rajat ylittävää ja eliittejä hyödyttävää. Nationalismi siis erottaa valtion ulkomaailmasta entistä voimakkaammin. Toisaalta niin kansalliseen kuin sosiaaliseen idealismiin perustuvien valtioiden sisälle on muodostunut helposti ryhmiä, joihin suhtaudutaan ulkoryhmän kaltaisesti tai vihamielisesti. Tässä ilmenee ihmisen synnynnäinen kyvykkyys muodostaa sisä- ja ulkoryhmiä, joihin kohdistuvat säännöt voivat olla täysin erilaisia valtaväestöön verrattuna. Valtioiden ja varsinkin totalitaaristen valtioiden kyvykkyys stimuloida vihaa ja väkivaltaa ulkoryhmiin on tullut todistettua jo lukuisia kertoja. Tässä ilmenee valtiokoneiston kapasiteetti ja potentiaali väkivaltaiseen toimintaan, oikeastaan riippumatta valtion ideologisesta luonteesta.

Totalitaariset järjestelmät hyväksyivät kuvataiteenkin osalta vain todellisuutta ihanteellisesti kuvaavat teokset. Ilmaisu pakotettiin propagandistiseen muotoon. Totalitaaristen yhteisöjen taide oli kansallisella tasolla ihanteellista, taiteen tarkoitus oli palvella niitä tarkoituksia, joita yhteisön huipulla olleet mielivaltaiset vallanpitäjät tavoittelivat.

Itsenäisyyden alkuvuosina suomalainen kulttuurielämä kärsi siteiden katkeamisesta venäläiseen ja eurooppalaiseen avantgardeen. Toisaalta kansallisen rakennusprojektin hengessä kyettiin 1920-1930 luvulla rakentamaan sosiaalista kasvua ja modernisoimaan yhteiskuntaa. Sotien jälkeen 1950-luvulle asti kärsittiin kulttuurisessa mielessä vähäisistä resursseista, mutta moderni ilmaisu tuli laajasti osaksi suomalaista kulttuurimaailmaa.

1900-luvun Euroopassa teknologinen kehitys, tuotannon ja kulutuksen kasvu sekä yleinen hyvinvointi ja vauraus saavutettiin jakamalla teollistuneen yritystoiminnan voittoja aiempaa tasaisemmin ja työväenliikkeen turvin. Alun perin 1930-luvulla Ruotsissa kehitetty pohjoismainen korporatiivisesti sovittu palkanmaksumalli, jossa työnantajat, työntekijäjärjestöt ja valtio sopivat yhdessä palkankorotukset ja muut keskeiset toimenpiteet (lomat, verotuksen, sosiaaliturvan jne.) levisi laajalti Eurooppaan ja myös Suomeen. Tällainen järjestelmä, jossa palkanmaksu ja erityisesti palkankorotukset sovitaan kattamaan koko teollisuuden, suosii tehokkuutta, koska ainoastaan keskimääräistä tehokkaammat yritykset pystyvät kasvamaan markkinoilla, joilla palkanmaksun määrää säädellään keskitetysti. Tällaisessa mallissa tehottomat tuotantolaitokset muuttuvat nopeasti tappiollisiksi.

Korporatiivinen malli on kuitenkin haavoittuvainen, koska tehokkaamman teollisuuden osan pitää kasvaa, jottei teollisuustuotanto kokonaisuudessaan supistuisi. Jos teollinen tai kaupallinen toiminta supistuu, ihmiset joutuvat sosiaaliturvan varaan. Koska hyvinvointivaltionkin resurssit ovat rajalliset, sen edellytys on jatkuva tehokkaiden teollisuuden toimijoiden kasvu, ja jos näin ei tapahdu, julkisen talouden osuus kasvaa. Tämä taas johtaa julkisen velan kasvuun, jolloin julkisen sektorin toimintakyky puolestaan vähenee, jopa pitkäaikaisesti, etenkin jos sen vastuut vain lisääntyvät eläkkeiden tai muun julkisen toiminnan kasvun myötä. 1950-1980-luvuilla korporatiivinen malli tarjosi talouskasvun ja teknisen kehityksen avulla myös yritystoiminnan kasvun. 2000-luvulla taas yritystoiminnan kasvun lakkaaminen Suomessa on johtanut systeemiseen kriisiin, järjestelmää ei ole saatu sopeutumaan uuteen tilanteeseen.

Toisen maailmansodan aikaiset Japani ja Saksa nojautuivat rasismiin ja tahtopolitikkaan ja olivat rakentaneet väkivaltaan perustuvan ideologian, jonka mukaan vahvemmalla kansalla oli oikeus alistaa heikommat. Neuvostoliitto ja USA puolestaan perustuivat korostuneen materiaaliseen filosofiaan ja järjestelmään (vaikkakin toteutukseltaan aivan eri tavalla). Liittoutuneiden voiton jälkeen ihmisten mielistä ja tieteellisen toiminnan viitekehyksestä kilpailivat yhdysvaltalainen talouteen ja kulutukseen kytkeytyvä materialistinen maailmankuva ja neuvostoliittolainen niinikään materialistinen totalitaarinen ideologia. Ratkaiseva ero oli systeemien dynamiikassa: kapitalistinen omistusrakenne, kulutukseen perustuva talousjärjestelmä, mutta myös demokraattinen hallinto antoivat Yhdysvaltain johtamalle lännelle yksilönvapauksia korostavan luonteen.

Euroopan toisen maailmansodan jälkeistä kehitystä selittää yllättävän paljon ylirationaalinen ja materialistinen maailmankuva. Materialistinen utopia myös toteutui, kun taloudellinen hyvinvointi lisääntyi tekniikan kehityksen ja varallisuuden tasaisen jaon myötä. Tämän seurauksena kuitenkin tunnistettiin vain todellisuuden aineellinen puoli. Ymmärrys ihmisen biologisesta ja sosiaalisesta olemuksesta jäi vajavaiseksi. Tuloksena oli kehitys, joka materiaalisen hyvinvoinnin kasvusta huolimatta ei edistänyt ihmisen kokonaisvaltaista hyvinvointia kovin tehokkaasti.

Koska ihmisen sosiaaliseen luonteeseen kuuluvien mekanismien merkitystä ei tunnistettu tai tutkittu, yhteisöt altistuivat eliittien itsetarkoitukselliselle kilpailulle johtopaikoista sekä taloudellisen ja poliittisen vallan sekoittumiselle. Samalla mahdollistuivat rationaaliseksi naamioituneen valistusretoriikan käyttö ja idealistiset hankkeet, joissa yhdistyivät ymmärtämättömyys politiikan vaikutuksista ja eliitin kilpailu hyveellisyyden osoittamisesta. Neuvostoliiton romahduksen jälkeen yleistyi myös silkka kyynisyys, koska ilman yhdistäviä tavoitteita yhteisöllisyys väheni.

2000-luvulla kehitys on johtanut niin kansallisten kuin kansainvälisten instituutioiden kyvyttömyyteen vastata uusiin haasteisiin. Tämä kyvyttömyys ilmenee etenkin siinä, että koronaviruksen tai Venäjän kohdalla ei kyetty ennaltaehkäiseviin tai tehokkaisiin rajoittaviin toimiin. 2000-luvulla niin ympäristömuutokset, taudit kuin sodatkin ovat tulleet uudelleen osaksi todellisuutta. Ideologisesti tavoitellaan parempaa maailmaa, mutta niin terveys kuin turvallisuus heikkenee, luonnon monimuotoisuus vähenee ja maapallon lämpeneminen jatkuu.

Teemaa laajentaen, kognitiivisen massapsykologian keskeinen paradigma on, että fiktiiviset syötteet ovat ihmisille todellisia. Ilmeisenä esimerkkinä televisiosarjat, joiden päähenkilöiden poismenoa surraan ja joiden käyttäytymisestä otetaan vaikutteita. Samoin fiktio pystyy tunkeutumaan ihmisten sosiaaliseen ja uskonnolliseen todellisuuteen. Esimerkiksi Tähtien sota tarjoaa faneilleen rinnakkaistodellisuuden, jossa pystytään voimakkaasti eläytymään fiktiivisiin tapahtumiin.

–

Johtopäätökset

1800-luvulla yhteiskunnan vallitsevat arvot olivat muuttuneet tai muuttuivat porvarillisiksi. Porvarillinen ihanne oli jossain määrin liberaali, mutta ennen kaikkea se jäljitteli aatelisen käyttäytymisen muotoja, mikä ilmeni muun muassa rakennustaiteen ja sisustuksen kertaustyyleissä.

Valtioiden osalta 1800-lukua leimasi kilpailu ja nationalismi, joka 1800-luvun lopussa muokkasi valtiot rakentamaan myös työväestön huomioonottavaa institutionaalista toimintaa (koulutus, sosiaaliset instituutiot jne.) ja infrastruktuuria kuten rautateitä, jotka olivat välttämättömiä valtioiden väliselle sotilaalliselle kilpailulle.

1800-luvun lopulla taiteilijayhteisöt muodostivat jossain määrin riippumattoman luokan, joka kykeni rakentamaan uutta, kokemukselle, aisteille, nationalismille ja teosofialle perustuvaa ilmaisua, jossa oli poikkeuksellista elinvoimaa. Arts & crafts, Art Nouveau ja Jugend loivat taiteen kulta-ajalle samankaltaisen muotoilu- ja rakennustaiteellisen kielen.

Ensimmäinen maailmansota ja totalitaaristen valtioiden synty aloittivat murroksen, jonka jälkeen sisäisen maailman kuvaus (ekspressionismi, surrealismi, nationalismi, funktionalismi ja sosialistinen ja kansallissosialistinen realismi) hallitsi taiteellista ilmaisua. Edistyksellinen osa taidemaailmaa hylkäsi kokonaan esittävän taiteen, kun taas totalitaristinen suuntaus esitti ihannekuvaa vallitsevasta todellisuudesta.

Toisen maailmansodan jälkeen eurooppalainen taide perustui yksilölliseen ilmaisuun, mutta kuitenkin niin, että kuvattiin joko täysin abstraktia todellisuutta tai todellisuudella nähtiin ainoastaan materiaalinen ulottuvuus. Totalitaarisella taiteella oli edelleen lähinnä propagandistisia kunnianhimoja.

Toisen maailmansodan jälkeen Euroopassa vallitsi kaksi materialismin suuntausta, idässä totalitaarinen imperialismi ja lännessä demokraattinen konsumerismi. Yhdysvaltain johdolla kilpailtiin myös sotilaallisesti Neuvostoliiton ja Kiinan kommunistisia järjestelmiä vastaan, mikä johti siihen, että kilpailevien järjestelmien menetelmät muistuttivat toisiaan.

Kun Neuvostoliitto 1900-luvun lopulla hajosi, jäi vallitsevaksi ideologiaksi liberaaliin yhteiskuntajärjestelmään perustuva idealismi. Uskonnolliset, maalliset, yhteisölliset ja yksilölliset tunteet kohdistuivat urheiluun, kulutustapoihin ja viihdeteollisuuden hahmoihin, ydinperheen muodostaessa kuitenkin edelleen pääasiallisen sosiaalisen normin.

Yhteiskunta oli näennäisen rationaalinen, mutta sisäisen ja ulkoisen todellisuuden tasapaino oli järkkymässä. Viihdeteollisuuden syöttövirtaan juuttuneet ihmiset olivat alkaneet muodostaa todellisuuskuvansa niin, että fiktionaalinen kokemus oli ohittamassa reaalisen. Kenties 1900-luvun korostetun materiaalinen, rationaalinen maailmankuva oli ihmisluonnolle sopimaton ja koettu todellisuus, sosiaaliset ja fiktiiviset impulssit, alkoivat yhä enemmän korvata varsinaista ulkoista todellisuutta.

Ulkoisen tai eksistentiaalisen uhan puuttuessa poliittinen luokka muodosti oman keskenään kilpailevan ryhmänsä, joka ryhtyi vaihtamaan poliittista valtapääomaa kaupalliseksi. Tällainen itsekkyys ja nihilismi piti kuitenkin kaikissa poliittisissa piireissä peittää valistusretoriikan alle.

Tämänhetkinen maailma elää yhä 1900-luvun lopussa syntynyttä jälkitilaa. Viihteellinen massakulttuuri on korvannut pääosin niin korkeakulttuurin kuin uskonnollisen kulttuurin, kulttuuri muodostuu enimmäkseen maallisesta populaarista kansankulttuurista. Taidetta yhteiskuntaa edistävänä voimana esiintyy yksittäisten taiteilijoiden luovassa humanismissa. Merkittävissä määrin myös korkeakulttuurin parissa toimivat taitelijat ovat ryhtyneet jäljittelemään poliittisen nihilismin näennäisedistyksellistä toimintaa.

–

Kirjallisuutta:

Kolbe, Laura (toim.): Suomen kulttuurihistoriaa

Winders, James A.: European Culture since 1848 – From Modern to Postmodern and Beyond.

Kaelble, Harmut: A Social History of Western Europe 1880-1980.

Pipatti, Otto: Ihmisen sosiaalisuuden alkulähteillä — Westermarckilainen sosiologia ja

sosiaaliantropologia. Vastapaino, 2023.

Lem, Stanislaw: Summa technologiae. University of Minnesota Press, 2013.

Harari, Yuval Noah: Sapiens – Ihmisen lyhyt historia. Basam books, 2018.

Acemoglu Daron & Johnson, Simon: Valta ja edistys. Terra Cognita, 2023.

–

–