Velvollisuutemme poliittisina johtajina on tehdä kaikkemme sisällissodan estämiseksi

MARION MARÉCHAL (suomentanut Mika Keränen)

–

Sisällissota. Tämä sana pistää vapisemaan. Jos joku rohkenee sen lausua, hänen epäillään välittömästi toivovan sitä. Jos joku rohkenee sitä ennustaa, häntä syytetään välittömästi sen lietsomisesta. Mutta silti: kuinka moni ranskalainen onkaan sen jo kaikessa hiljaisuudessa lausunut yrittäessään ilmaista syvää huoltaan tulevaisuudesta?

Sisällissota on yksi hirveimpiä sodan muotoja. Siinä taistelevat toisiaan vastaan saman maan rajojen sisällä elävät aseistetut uskonnolliset, etniset tai poliittiset ryhmittymät. Se jakaa samassa korttelissa, saman kadun varrella, jopa samassa taloyhtiössä asuvia ihmisiä ja saa heidät tappamaan toisiaan. Monen ranskalaisen mielestä sisällissota heittää varjonsa maamme tulevaisuuden ylle. Se on kaikkien mielessä, mutta virallisessa kielenkäytössä se miltei loistaa poissaolollaan. Jos siihen mahdollisuuteen joskus vihjataan, se tehdään aina kautta rantain. ”Tänään elämme vielä rinta rinnan. Pelkäänpä kuitenkin, että huomenna seisomme vastakkain”, totesi kainosti Gérard Colomb erotessaan sisäministerin tehtävästä.

Katsellessamme tyrmistyneinä eri kanavilla tunnista toiseen pyöriviä kuvia mellakoinnista ja urbaanista väkivallasta tuo epämääräinen sisällissodan varjo alkaa äkkiä tuntua hyvinkin todelliselta. Tiedotusvälineet voivat kaikin mokomin puhua ”ymmärrettävästä raivosta” näiden välikohtausten taustalla, mutta tosiasioita ei enää voi salata: kaikki sisällissodan ehdot ovat hyvää vauhtia täyttymässä silmiemme edessä.

Näinä kesäkuun iltoina ja öinä ranskalaiset kaikkialla Ranskassa tuntevat omissa nahoissaan massiivisen maahanmuuton, hyökkäyshaluisen islamin, oikeuslaitoksemme leväperäisyyden, valtiomme voimattomuuden, koululaitoksemme epäonnistumisen ja päättäjiemme alistuneisuuden jo pitkään kumuloituneet seuraukset. Tuon nuoren miehen dramaattinen kuolema, jonka syyt oikeuslaitoksen täytyy tietenkin kiihkotta ja viipymättä selvittää, on sittenkin pelkkä tekosyy. Voimme olla varmoja siitä, että jos jonain päivänä joudumme kokemaan sisällissodan tragedian, se tulee saamaan alkunsa samankaltaisista mellakoista kuin nämä, joita nyt omin silmin todistamme. Samoin kuin vuonna 2005 ja samoin kuin tänään jonkun kuolema tulee olemaan tekosyy mellakoille, jotka äkkiä riistäytyvät kokonaan hallinnasta.

Kun vuosikymmenten rankaisemattomuudesta voimaantuneiden katupoikien alati kasvavat ja vahvistuvat jengit alkavat tuoda kätkettyjä aseitaan luolistaan päivänvaloon, kun menetettyjä kaupunginosia ei enää lasketa sadoissa vaan tuhansissa, silloin poliisi ja palomiehet ovat peruuttamattomasti alakynnessä eikä valtio enää hallitse tapahtumia. Silloin tullaan käännekohtaan: kansalaiset päättävät alkaa puolustaa itse itseään, sillä he eivät voi enää toimettomina sietää sitä, että heidän autojaan poltetaan, heidän julkisia palveluitaan vandalisoidaan, heidän kauppojaan ryöstetään ja heidän isänmaataan nöyryytetään.

Joka kerta, kun valtio antaa periksi näiden kaupunkisissien edessä, otetaan uusi askel kohti sisällissotaa; joka kerta, kun valtio antaa periksi aseiksi muutettujen laittomien ilotulitteiden, käsikranaattien, pumppuhaulikoiden tai palavien poliisilaitosten edessä, otetaan uusi askel kohti sisällissotaa; joka kerta, kun valtio antaa periksi poliisiin kohdistetun aggression, huumeiden salakuljetuksen tai aseiden laittoman maahantuonnin edessä, otetaan uusi askel kohti sisällissotaa; joka kerta, kun valtio antaa periksi palomiehiin suunnatun aggression, lipunhäpäisyn, lähiöiden intifadan, ”Allahu akbar”- tai ”kuolema juutalaisille” -huutojen edessä, otetaan uusi askel kohti sisällissotaa; joka kerta, kun valtio antaa periksi laittomien moskeijoiden, vihaa saarnaavien imaamien, salafistiverkostojen ja halal-lihaan tai hunnunkäyttöön liittyvien erivapausvaatimusten edessä, otetaan uusi askel kohti sisällissotaa.

Ja ongelma on, että valtio ei ole viimeisten neljänkymmenen vuoden aikana muuta tehnytkään kuin antanut periksi. Kyllä, nämä vuoden 2023 mellakat ovat pahempia kuin syksyn 2005 mellakat, ja tulevien vuosien mellakat ovat vastaavasti pahempia kuin tämänvuotiset.

Koska mitään ei ole näinä vuosikymmeninä otettu opiksi, ainakin neljä miljoonaa uutta maahanmuuttajaa on tänä aikana astunut Ranskan maaperälle; kansanedustajiemme klientelistinen verkostoituminen islamistien kanssa on nyt räikeämpää kuin koskaan; järjestysvoimat eivät ole saaneet käyttöönsä keinoja, joita tarvittaisiin kunnioituksen palauttamiseen; oikeuslaitos on voimaton ja vankilat ylikansoitettuja; miljardeja on sokeasti tuhlattu tilapäisen yhteiskuntarauhan ostamiseksi, mutta lopulta silläkin on vain ruokittu alueellista eriytymistä ja sotaa.

Päättäjämme näyttävät olevan valmiita millaiseen pelkuruuteen tahansa säästyäkseen kohtaamasta harjoittamansa politiikan seurauksia. Jos täytyy tahrata poliisiemme kunnia, pyyhkiä oikeusvaltiolla pöytää, tuhlata vielä jokunen miljardi tai osallistua itseruoskintaorgioihin Ranskan menneisyyden syntien takia, he tekevät kaiken, aivan kaiken saadakseen rauhoitettua esikaupunkien tilanteen vielä muutamaksi kuukaudeksi tai vuodeksi. Juuri tätä on Emmanuel Macron tehnyt. Ranskan liekehtiessä tasavallan presidentti on pidäkkeettä osoittanut halveksivansa oikeuslaitoksen itsenäisyyttä ja syyttömyysolettamaa. Järjestysvoimillemme on kaikessa hiljaisuudessa annettu ohjeet olla puuttumatta tapahtumiin.

Vuoden 2023 mellakat ovat paljon vakavampia kuin vuoden 2005 rähinät, sillä ensimmäistä kertaa uudemman historiamme aikana kokonainen poliittinen puolue on asettunut huligaanien, roskaväen ja mellakoitsijoiden puolelle. Kahdessakymmenessä vuodessa vasemmisto on lopullisesti hylännyt Jean Jaurèsin ja Georges Clémenceaun perinnön. Jean-Luc Mélenchon ja hänen fanaattiset kannattajansa ovat puolensa valinneet, he tukevat kunniallisiin kansalaisiin kohdistuvaa epäjärjestystä ja väkivaltaa. He lietsovat tulta, he loukkaavat poliisejamme, he rohkaisevat kaaoksen voimia. He kielsivät meiltä oikeuden surra Arnaud Beltramen, Lolan ja Annecyn viattomien lasten kohtaloa, mutta poliisien uhreille heillä riittää ymmärrystä.

Jean-Luc Mélenchonista poiketen minä en toivo sisällissotaa. Emmanuel Macronista poiketen en tahdo kantaa omaa korttani sisällissodan syiden kekoon. Näiden ihmisten sietämättömät latteudet ”monikulttuurisesta yhteiselosta” eivät riitä ratkaisemaan mitään.

Yhdessä Éric Zemmourin ja Reconquête!-liikkeen kanssa, muutamien [keskustaoikeistolaisen] Tasavaltalaispuolueen vastuuhenkilöiden tukemina, olemme vaatineet välitöntä poikkeustilan julistamista ranskalaisten suojelemiseksi mellakoitsijoilta. Toki tarvitaan vielä paljon enemmän, jotta voidaan iskeä suoraan pahan juurisyihin ja välttää lähenevä sisällissota.

Meillä on selkeä näkemys tilanteesta ja seisomme järkähtämättä päätöstemme takana; ratkaisumme on lopettaa maahanmuutto, hävittää islamismi Ranskasta, palauttaa oikeuslaitoksemme arvostus, kouluttaa nuorisomme uudelleen ja nostaa rakas Ranskamme taas jaloilleen. Meillä riittää rohkeutta ja tahtoa muuttaa kaikki. Mutta kello käy ja pelkäämämme, että sisällissota lähestyy hetki hetkeltä. Velvollisuutemme poliittisina johtajina on tehdä kaikkemme sen estämiseksi.

–

Marion Maréchal (s. 1989) on ranskalainen poliitikko. Hän oli Kansallinen liittouma -puolueen jäsenenä kansanedustaja ja Ranskan kansalliskokouksen jäsen vuosina 2012-2017. Nykyisin hän kuuluu Rêconquete-puolueeseen.