Suomen natsien kitulias historia (Osa I)

TEEMU KESKISARJA

–

Suomennatsi-rodun harvinaisuus ja lisääntymiskyvyttömyys juontuvat historiasta. Natsikanta ei kunnolla kotiutunut edes 1930-luvun ilmastossa. Kansallissosialistinen vieraslaji törmäsi pohjolan kansalliseen tai sosialistiseen luontoon. Suomen älymystöllä oli älyllisemmät ihanteet. Nälkäpalkkaisia työläisiä ja työttömiä sapetti hyvinkin radikaalisti, mutta he eivät vaihtaneet lapikkaita rautasaappaisiin änkätessään lehtiuutisia ”Hilleristä” ja ”valtakunnankansterista”.

Suomen talonpoikaismarssijoilla, muiluttajilla ja kirjapainon hajottajilla oli toki yhtymäkohtansa Italiaan ja Saksaan. Isänmaallinen kansanliike IKL oli Mussolinin ja Hitlerin suuntaan serkku tai kasvattilapsi (ei biologinen jälkeläinen kuten suomalaiskommunismi bolševismille). Suomessa ajatusrikokset jäivät niin sanotusti piippuun. Äärioikeiston sukupuu ei versonut kovin lehteväksi. Kun pula-aika hellitti, lapualaisten, IKL:n ja sinimustien pikku pesueet olivat uhanalaisia punamullan vakaudessa.

Ennen toista maailmansotaa Hitler oli teurastanut tuhansia ja Stalin miljoonia. Suomalaiset tiesivät rajantakaisesta “Punaisen hämärän maasta” enemmän kuin kaukaisemmat länsimaalaiset. Suomennatsi-rotu kuoli miltei sukupuuttoon 23. elokuuta 1939, sillä Saksa solmi hyökkäämättömyyssopimuksen Neuvostoliiton kanssa.

Hilleri-Hitlerin ihailijat vähenivät oikeistossakin anhittomiin. Saksa – tieteen, taiteen ja talouden perinteikäs suurvalta – pudotti naamionsa ja paljasti takapuolensa. Hitlerin ja Stalinin ykseys ei tarkemmin katsottuna ollut yllätys. Ideologiathan olivat kuin kaksi marjaa, vaikka ne propagandassaan tekeytyivät perivihollisiksi. Hakaristin ja sirpin ja vasaran totalitaariset aatesisarukset saivat toisensa maailmansodan aattona. Natsismi ja kommunismi astuivat sukurutsaiseen avioliittoon. Hyökkäämättömyyssopimuksen salaisen lisäpöytäkirjan avioehto päti, kun Saksa talvisodassa esti Neuvostoliiton puolisona lännen avustuskuljetukset Suomeen.

Välirauhan piinakuukausina Suomea odottivat puna-armeijan miehitys, puhdistus ja kansanmurha. Operaatio Barbarossan valmisteluissa vihollisen vihollisesta tuli ystävä. Ryti, Tanner ja Mannerheim tunnistivat tosiseikan: sekä Hitleriin että Staliniin verrattuina piru ja beelzebub olivat hyviä jätkiä.

Historiantutkimuksessa on oikeastaan keinotekoista laskea, kumpi tappoi enemmän. Molemmat tappoivat yhdessä ja samassa, vaikkakaan ei yksituumaisessa prosessissa. Toisen maailmansodan eurooppalaisista siviiliuhreista valtaosa tuhoutui Itä-Euroopan tappotantereella, välivyöhykkeellä, jonka Neuvostoliitto ja Saksa jyräsivät vuoronperään monta kertaa maantasalle ja maanpinnan alapuolelle. Holokaustikin mahdollistui punaisen hirmuvallan pohjatöiden takia. Siitä mihin komissaarit ja politrukit Ukrainassa ja Itä-Puolassa jäivät, jatkoivat SS ja Einsatzgruppet (ks. Timothy Snyderin Tappotanner ja Musta maa, suomennokset Antero Helasvuo ja Seppo Hyrkäs, Siltala).

Suomi soti 1941–44 kostosotaa, hyvityssotaa, valloitussotaa ja eloonjäämiskamppailua Saksan liittolaisena, totta kai. ”Erillissota” on tarpeeton termi. Liittolaisuutta vain on monenlaista. Suomen sodanpäämääriin ei sisältynyt esimerkiksi juutalaisten murhaaminen. Mikkelin päämajassa oli mahdotonta ärjäistä: Saatanan sakemannit, jollette sulje Auschwitzia, me avaamme puna-armeijalle Rukajärven tien!

Tappion hetkellä (2.9.1944) Mannerheim hyvästeli Hitlerin kylmäpäisellä kirjeellä: ”Haluaisin erityisesti tähdentää, että vaikka kohtalo ei soisikaan aseillenne menestystä, Saksa tulee kuitenkin yhä elämään. Samaa ei voida väittää Suomen kohdalta. Jos tämä tuskin nelimiljoonainen kansa sotilaallisesti voitettaisiin, lienee epäilemätöntä, että se karkotettaisiin maastaan tai hävitettäisiin sukupuuttoon. Tällaisen uhan alaiseksi en voi kansaani päästää.”

Vakaumuksellisia, fanaatttisia natseja ei ollut Eldankajärven jäällä paljon liukastellut, ja jatkosodan jälkeen fasisti-vivahteet olivat taakse jäänyttä elämää. YYA-Suomessa ei takuulla tarvinnut pelätä ”äärioikeiston uhkaa”.

Yllättäen natsikortti nousi kumpujen yöstä 1960–1970-luvuilla. Uusvasemmistolaiset olivat hyviä ihmisiä, idealisteja, he uskoivat hyvään ja tahtoivat sitä edistää. Kylmän sodan maailma oli täysin kaksinapainen. Hyvyyden puolesta ei oikein voi hurmioitua ilman pahan vastustamista ja viholliskuvaa. ”Rauhan ja sosialismin puolesta, fasismia vastaan!” Koska vappumarssien vieressä ei näkynyt humalaisintakaan natsitervehdystä, fasistinmetsästäjien vainu veti menneisyyteen. Historian uudelleenkirjoittajille koitti tuhannen ruplan paikka. Presidentti Kekkonen tuki sitä ällistyttävää teoriaa, että Suomi oli syypää talvisodan sytytykseen.

Kotoisia fasistilaumoja ei ollut enää olemassa – jos oli koskaan ollutkaan – mutta niiden paljastaminen täytti tehtävänsä joukkopsykologiassa. Vietnamin sodan etävastustaminen ei riittänyt viimeiseksi taistoksi. ”Porvari” oli kovin kesy haukkumasana. Suomen nuorison piti kirota suojeluskunta-isien ja lotta-äitien fasistiperintö maanrakoon ja sylkäistä perään.

Isäkapinaan kytkeytyi kodin kammottavin salaisuus. Taistolaiset tunsivat Stalinin terrorin muistot, mutta vaiensivat toisensa ja itsensä. Turvallisuuspalvelu NKVD:n niskalaukaukset 1936–38 ja vankileirien saaristo eivät olleet 1970-luvulta katsottuna muinaisuutta vaan edellispolven surma. Verisen pesuveden mukana olivat menneet Suomen Kommunistisen Puolueen uljaimmat kaaderit, proletariaatin etujoukko, loikkarisiirtolaiset, suomensukuiset vähemmistöt sekä Neuvosto-Karjalan työkansan siskot, veikot… Kaikki nukkuivat nurmen alla nimettömissä joukkohaudoissa.

Luurangot kolisivat puoluearkistojen komeroissa ja hyvien nuorten ihmisten takaraivoissa, vaikka Agit-Propin, Kom-teatterin ja Chydeniuksen työväenlaulut kuinka kauniisti kaikuivat kalliolle, kukkulalle.

Historioitsija Kimmo Rentola (Kenen joukoissa seisot?, WSOY) vertaa uusvasemmiston terroritraumaa insestiin. Isä Aurinkoinen oli kuolettavasti anaaliraiskannut vallankumouksen lapset. Siitä seikasta hiiskahtaminen oli kielletty pioneeripiireissä. Ja paljon laajemminkin 1970-luvun suomalaisessa yhteiskunnassa. Sensuuri ja itsesensuuri eivät tietenkään sallineet Stalinin ja Hitlerin rinnastamista Yleisradiossa. Vain jokunen ”neuvostovastainen” tiede- ja kirjallisuusmies käytteli sananvapautta vastuuttomasti. Kansan syvien rivien kunniaksi voi kyllä todeta, että niiden hiljainen enemmistö näki Kekkoslovakian propagandan läpi: Vaaleissa äärivasemmisto ei voimistunut lähellekään ylivaltaa. (ks. Timo Vihavaisen Kansakunta rähmällään ja Stalin ja suomalaiset, Otava).

Trauma kuitenkin kaiversi ja koversi. Vuosi 1918 tuli käsiteltyä mutta tuoreempi terrorivamma ei. Suomi ei päässyt psykoterapiaan eikä saanut vertaistukea Itä-Euroopan muilta uhrikansallisuuksilta. Historiakäsitys kieroutui valemuistoihin ja itsesyyllistämiseen, joita pedofiliankin peittely aiheuttaa. Toden totta, huomattava osa suomalaisista alkoi uskoa tai uskotella itselleen, että Suomi-neito lapsuudessaan oli ollut tuhma natsihempukka ja ansainnut Neuvostoliitolta vitsaa.

–

–