Yeats ja pakanuuden toinen tuleminen

GREG JOHNSON (suomentanut Timo Hännikäinen)

–

William Butler Yeats kirjoitti kuuluisimman runonsa, ”Toisen tulemisen”, vuonna 1919, maailmansodan ja bolševikkivallankumouksen jälkimainingeissa, kun kaikki todella oli ”hajoamassa”, varsinkin eurooppalainen sivilisaatio. Runon nimi viittaa tietenkin Kristuksen toiseen tulemiseen. Mutta oman tulkintani mukaan runossa hylätään ajatus, että Kristuksen toinen tuleminen olisi käsillä. Sen sijaan siinä esitetään kaksi ei-kristillistä käsitystä toisesta tulemisesta. Yksi on nykyisen maailman loppu metaforisessa mielessä ja jonkin radikaalisti uudenlaisen paljastuminen. Toinen on kristinuskon aikoinaan syrjäyttämän pakanallisuuden ilmaantuminen uudelleen. Yeats ennustaa pakanallista toista tulemista.

Runo menee näin:

–

Kiertää ja kiertää laajenevin pyörtein

haukka, ei kuule metsästäjää;

kaikki hajoaa, ydin ei kestä,

epävalta kurittaa maailmaa;

veren vuoksi nousee, kunnes

viaton hukkuu kesken pyhityksen.

Parhailta puuttuu tahdon lujuus, huonoimmat

valtaa vimmainen voima.

–

Varmasti käsillä on ilmestys,

varmasti käsillä on Toinen tuleminen.

Toinen tuleminen! Vaivoin se on sanottu,

Maailman henki vaivaa; erämaan hiekassa

jokin leijona, kasvoiltaan ihminen,

katseeltaan tyhjä ja armoton kuin aurinko

liikuttaa reisiään ja sen ympäri

raivolinnut varjoina kiertävät.

Pimeys putoaa, mutta nyt jo tiedän;

kahden vuosituhannen kiviuni vihoittui painajaiseksi

kehdon keinuessa, ja mikä julma olento,

kun aika viimeinkin on täysi, nyt

raahustaa Betlehemiin syntymään?

–

(suomentanut Jukka Kemppinen)

–

Jos runoa lukee modernin nihilismin allegoriana, suuri osa siitä loksahtaa paikoilleen. ”Kiertää ja kiertää laajenevin pyörtein.” Tähän voi kuvitella haukan, joka lentää yhä laajenevaa spiraalimaista rataa. Pyörteen keskellä on haukallametsästäjä, haukan herra. Pyörteen laajetessa tullaan pisteeseen, jossa haukka ”ei kuule metsästäjää”.

Oletettavasti haukka ei kuule metsästäjän kutsuvan sitä takaisin käsivarrelleen. Kykenemättä kuulemaan metsästäjän ääntä, haukka jatkaa yhä kauemmas.

Mutta ilman kohti keskusta vetävää voimaa haukan lentorata menettää spiraalimaisen rakenteensa, joka perustuu haukan ja metsästäjän väliseen yhteyteen, ja haukan pitää määritellä itse oma lentoratansa, joka epäilemättä poukkoilee edestakaisin ilmavirtausten ja haukan mielihalujen mukaan, muttei ilmennä mitään käsitettävää rakennetta – paitsi kenties joitakin alkuperäisen spiraalin rappeutuneita kaikuja.

Haukka on moderni ihminen. Haukan lennon liikkeellepaneva voima on ihmisen intohimo, ylpeys, elinvoima ja faustinen kilvoittelu. Spiraalirakenne on ymmärrettävä mittapuu – ihmisen intohimon ja toiminnan kohtuus ja moraalisuus – jonka asettaa sivilisaatiomme moraalinen ydin. Sitä edustaa metsästäjä, haukan herra, meidän herramme, jonka tulkitsen nietzscheläisittäin kulttuurimme korkeimmiksi arvoiksi. Lieka joka kytkee meidät ytimeen ja sallii sen asettaa rajat lennollemme on ”jumalan ääni”, ts. sivilisaatiomme arvojen vaatimukset, sivilisaatiomme arvojen kyky liikuttaa meitä.

Me, haukka, olemme kuitenkin kiertäneet liian kauas kuullaksemme mestarin ääntä, joka kutsuu meitä takaisin ytimeen, joten kierrämme yhä kauemmas, liikkeestämme tulee asteittain yhä eksentrisempää (epäkeskistä), intohimoistamme ja toimistamme yhtä holtittomampia…

Niinpä ”kaikki hajoaa, ydin ei kestä”. Kun sivilisaation moraalinen ydin on menettänyt otteensa, kaikki hajoaa. Tämä hajoaminen sisältää ainakin kaksi merkitystä. Se viittaa hajaantumiseen, mutta myös siihen, että asiat erkanevat toisistaan koska ne erkanevat yhteisestä ytimestään. Se viittaa yhteisön ja sivilisaation romahdukseen, moraalin ja lain avulla tapahtuvan intohimojen hallinnan romahdukseen, ja näin ollen…

”Epävalta kurittaa maailmaa”. Anarkia tarkoittaa arkhen puutetta – kreikk. alkuperä, periaate, syy – vertaukuvallisesti ytimen puutetta. Mutta mitä ”pelkkää” anarkiassa on? [Yeatsin alkuperäinen säe kuuluu ”Mere anarchy is loosed upon the world”, ”pelkkä anarkia on päästetty valloilleen maailmassa”, suom. huom.] Anarkia ei ole ”pelkkää” siinä mielessä, että se olisi harmitonta ja vaaratonta. Tässä yhteydessä ”pelkkä anarkia” tarkoittaa anarkiaa määrittelemättömässä mielessä, silkkaa puhdasta anarkiaa. Niinpä:

–

veren vuoksi nousee, kunnes

viaton hukkuu kesken pyhityksen.

Parhailta puuttuu tahdon lujuus, huonoimmat

valtaa vimmainen voima.

–

Miksi nihilismi veisi parhailta kaiken tahdon lujuuden ja täyttäisi huonoimmat vimmaisella voimalla? Minusta tässä Yeats tarjoaa omaa näkemystään Nietzschen passiivisesta ja aktiivisesta nihilismistä. Passiivinen nihilisti – joka samaistuu jollakin tasolla kulttuurinsa ydinarvoihin – kokee näiden arvojen romahduksen voimat vievänä merkityskatona, itse elämän tappiona, kaikkien vakaumusten katoamisena. Sitä vastoin aktiivinen nihilisti – joka pitää kulttuurinsa ydinarvoja mielikuvituksensa ja intohimojensa vapaan leikin esteinä ja pidäkkeinä – kokee näiden arvojen romahduksen vapauttavana, vapautena asettaa omat arvonsa, joten nihilismi täyttää hänet väkevällä luovalla – tai tuhoavalla – energialla.

Tämä luonnehdinta aktiivisesta ja passiivisesta nihilismistä kiteyttää konservatiivien ja vasemmiston välisen kamppailun. Konservatiivit ovat ”parhaita” joilta puuttuu kaikki tahdon lujuus. He ovat parhaita, koska he ovat kiinnittyneet länsimaisen kulttuurin ydinarvoihin. Heiltä puuttuu tahdon lujuus, koska he eivät enää usko niihin. Niinpä he häviävät joka kerta joutuessaan vastakkain intohimoisen vasemmiston kanssa, joka kokee nihilismin voimaannuttavana.

Yeatsin runon toinen säkeistö ilmaisee täsmällisesti, mitkä ydinarvot ovat romahtaneet. Sen ensimmäisten säkeiden apokalyptinen ahdistus antaa ymmärtää, että kenties apokalypsi, toinen tuleminen, on koittanut:

–

Varmasti käsillä on ilmestys,

varmasti käsillä on Toinen tuleminen.

–

Mutta sitten seuraa huudahdus ”Toinen tuleminen!”, jonka tulkitsen tarkoittavan: ”Toinen tuleminen? Hah! Päinvastoin.” Ja sitten paljastuu päinvastainen, ei kristittyjen Jumala, vaan pakanallinen spiritus mundi (maailmanhenki):

–

Vaivoin se on sanottu,

Maailman henki vaivaa; erämaan hiekassa

jokin leijona, kasvoiltaan ihminen,

katseeltaan tyhjä ja armoton kuin aurinko

liikuttaa reisiään ja sen ympäri

raivolinnut varjoina kiertävät.

Pimeys putoaa, mutta nyt jo tiedän;

kahden vuosituhannen kiviuni vihoittui painajaiseksi

kehdon keinuessa, ja mikä julma olento,

kun aika viimeinkin on täysi, nyt

raahustaa Betlehemiin syntymään?

–

Tässä liitetään toisiinsa kaksi kuvaa. Hahmo, jolla on leijonan ruumis, ihmisen pää ja tyhjä armoton katse, on egyptiläinen sfinksi – ehkä Gizan suuri sfinksi, ehkä joku lukuisista pitkin egyptiä sirotelluista pienemmistä sfinkseistä. Toinen kuva on seimi, Kristuksen syntymä Betlehemissä. Betlehemin ja Egyptin kytkee toisiinsa Matteuksen evankeliumin pako Egyptiin. Jeesuksen syntymän jälkeen pyhä perhe pakeni Egyptiin välttääkseen kuningas Herodeksen määräämän vastasyntyneiden poikalasten joukkomurhan.

Yeats ei ole ensimmäinen taiteilija, joka yhdisti sfinksin ja seimen. Esimerkiksi 1800-luvun ranskalaisella taidemaalarilla Luc Olivier Mersonilla on maalaus nimeltä ”Levähdystauko pakomatkalla Egyptiin”, joka kuvaa yötä ”kaksikymmentä vuosisataa sitten”, ja jossa Maria ja Jeesus-lapsi nukkuvat pienen sfinksin käpälien välissä.

Maalaus oli aikanaan niin suosittu, että taiteilija teki siitä kolme eri versiota, joista yhdestä, Bostonin taidemuseossa sijaitsevasta, tehdään vielä nykyäänkin kehystettyjä julistekopioita, palapelejä ja joulukortteja.

En tiedä, oliko Yeatsilla runoa kirjoittaessaan mielessä juuri tämä maalaus. Mutta hän ajatteli pakoa Egyptiin. Ja runo tuntuu viittaavan pakomatkan takaisinkääntämiseen ja Kristuksen syntymän käänteisversioon. Olisiko pakomatkallaan lepäävä Maria, joka tuuditti Jeesusta uneen sfinksin käpälien välissä, vihoittanut kivisen olennon näkemään painajaista? Olisiko se viimein herännyt levottomasta unestaan, kohdussaan uuden aikakauden profeetta, ja lähtenyt etsimään sopivaa paikkaa synnyttää? ”Ja mikä julma olento, / kun aika viimeinkin on täysi, nyt / raahustaa Betlehemiin syntymään?” Ja mikä olisikaan parempi paikka kuin Betlehem, jos aikoo kääntää Kristuksen syntymän päinvastoin ja aloittaa kristinuskon jälkeisen aikakauden?

Voidaan kuitenkin kysyä, ilmaiseeko runon loppu kauhua vai toivoa. Omasta mielestäni Yeatsin runossa on kolme eri aikatasoa. Yksi on aika, jolloin kristilliset arvot olivat länsimaisen sivilisaation itsestäänselvä ydin. Se oli elinvoimainen, kukoistava sivilisaatio, mutta nyt sen aika on ohi. Toinen aikataso on nihilismi, sekä aktiivinen että passiivinen, joka on käynnistynyt näiden ydinarvojen kadotessa. Se on nykypäivää Yeatsille ja meille.

Kolmas aikataso, joka ei vielä ole koittanut, alkaa ”julman olennon” syntymästä. Aivan kuten Jeesuksen syntymä aloitti kristillisen sivilisaation, julma olento aloittaa uuden pakanallisen sivilisaation. Sen ydinarvot eroavat kristillisistä arvoista, mikä tietenkin kauhistuttaa kristittyjä, jotka toivovat uskontonsa elpymistä. Mutta uusiin pakanallisiin arvoihin, toisin kuin kristillisiin, todella uskotaan, mikä tuo nihilismin päätökseensä ja luo uuden, elinvoimaisen sivilisaation. Pakanoille tämä tarkoittaa toivon sanomaa.

–

Greg Johnson on yhdysvaltalainen filosofian tohtori ja Counter-Currents -verkkojulkaisun päätoimittaja.