Oikeistoanarkismi

KARLHEINZ WEIßMANN (suomentanut Timo Hännikäinen)

–

Oikeistoanarkismin käsite tuntuu paradoksaaliselta ja ristiriitaiselta, ensinnäkin siksi että kaikkiin ”oikeistolaisiin” näkökantoihin sisältyy korostunut järjestyksen periaatteen arvostus… Itse asiassa oikeistoanarkismia esiintyy vain poikkeuksellisissa olosuhteissa, kun anarkismin ja konservatismin aiemmin kätketty sukulaisuus käy ilmeiseksi.

Ernst Jünger luonnehti tätä erikoislaatuista yhteyttä kirjassaan Der Weltstaat (”Maailmanvaltio”, 1960): ”Puhtain anarkisti on se, jonka muisti ulottuu kauimmas: esihistorialliseen, jopa esimyyttiseen aikaan; ja joka uskoo, että tuolloin ihminen täytti todellisen tarkoituksensa… Tässä mielessä anarkisti on alkukonservatiivi, joka jäljittää yhteiskunnan terveyden ja sairauden niiden juurille saakka.” Myöhemmin Jünger nimitti tällaista ”preussilaista” tai ”konservatiivista” anarkistia ”anarkiksi” ja piti omaa asennettaan samansuuntaisena: äärimmäistä välinpitämättömyyttä, joka ravitsee ja vaarantaa itsensä rajatilakokemuksilla, mutta omaksuu maailmaa kohtaan vain tarkkailijan suhtautumistavan, sillä kaikki todellinen järjestys on liukenemassa eikä ”orgaaninen rakenne” ole vielä tai enää mahdollinen.

Vaikka Jünger itse otti välittömät vaikutteensa Max Stirnerin kirjoituksista, sellaisen ajatusrakennelman sukulaisuus dandyismiin on ilmiselvä. Dandyssa 1800-luvun lopun dekadenssi nosti esiin hahmon, joka yhtäältä oli nihilistinen ja ikävystynyt, toisaalta tarjosi sankarillisuuden ja vitalismin kulttia edistyksellisten ihanteiden vaihtoehdoksi.

Kieltäytyminen tunnustamasta vallitsevia eettisiä arvojärjestyksiä, valmius olla ”syvimmässä merkityksessä sopimaton elämään”, paljastavat dandyn selvimmät yhteydet anarkismiin. Hänen harjoiteltu tunnekylmyytensä, ylpeytensä, mieltymyksensä hienoon pukeutumiseen ja tapoihin, sekä hänen pyrkimyksensä luoda ”uudenlainen aristokratia” (Charles Baudelaire), osoittavat dandyn kytköksen poliittiseen oikeistoon. Lisäksi poliittisesti suuntautuneilla dandyilla on ollut tapana julistautua konservatiivisen vallankumouksen tai sen edeltäjien kannattajiksi, esimerkkeinä Maurice Barrès Ranskassa, Gabriele d’Annunzio Italiassa, Stefan George ja Arthur Moeller van den Bruck Saksassa. Japanilainen kirjailija Yukio Mishima kuuluu tämän suuntauksen myöhempiin seuraajiin.

Edellä kuvatun oikeistoanarkismin tradition lisäksi on toinen, vanhempi ja pääosin itsenäinen suuntaus, joka kytkeytyy erityisesti Ranskaan. 1700-luvun lopulla, ancien régimen myöhäisvaiheissa, siellä syntyi anarchisme de droite, jonka edustajat asettuivat ”hyvän ja pahan tuolle puolen”, halusivat elää ”kuin jumalat”, eivätkä tunnustaneet muita moraalisia arvoja kuin henkilökohtaisen kunnian ja urheuden. Näiden libertiinien maailmankuva oli läheisessä yhteydessä aggressiiviseen ateismiin ja pessimistiseen historiankäsitykseen. Brantômen, Montlucin, Béroalde de Vervillen ja Vauquelin de La Fresnayen kaltaiset miehet pitivät absoluuttista monarkiaa valitettavana massailmiönä, joka oli vanhan feodaalisen järjestelmän vastainen ja palveli vain rahvaan aineellisia haluja. 1800-luvulla tällaisia asenteita tavattiin jälleen Arthur de Gobineaulla ja Léon Bloylla, ja 1900-luvulla Georges Bernanosilla, Henry de Montherlantilla ja Louis-Ferdinand Célinellä. Näkemyksestä kehitti erityisen ”traditionalistisen” version Julius Evola, jonka ajattelu keskittyi ”absoluuttisen yksilön” ympärille.

Missä muodossa oikeistoanarkismi ilmeneekään, sen käyttövoimana on aina tunne rappiosta, vastenmielisyys massojen aikakautta ja älyllistä sovinnaisuutta kohtaan. Sen suhde politiikkaan ei ole yhdenmukainen, mutta välinpitämättömyys kehittyy usein aktivismiksi. Kaiken muun yhdenmukaisuuden ehkäisee jo oikeistoanarkistien kiihkeästi tavoittelema yksilöllisyys. On syytä panna merkille, että termiä käyttävät välillä sellaiset hahmot – esimerkiksi George Orwell (Tory-anarkisti) tai Philippe Ariès – joissa ei ole oikeistoanarkistisen ideologian olennaisia tunnusmerkkejä. Jotkut sellaiset, joissa nämä tunnusmerkit täyttyvät – esimerkiksi Nicolás Gómez Dávila tai Günter Maschke – eivät käsitettä käytä.

–

Kirjallisuutta:

Gruenter, Rainer. “Formen des Dandysmus: Eine problemgeschichtliche Studie über Ernst Jünger.” Euphorion 46 (1952) 3, pp. 170-201.
Kaltenbrunner, Gerd-Klaus, ed. Antichristliche Konservative: Religionskritik von rechts. Freiburg: Herder, 1982.
Kunnas, Tarmo. “Literatur und Faschismus.”Criticón 3 (1972) 14, pp. 269-74.
Mann, Otto. “Dandysmus als konservative Lebensform.” In Gerd-Klaus Kaltenbrunner, ed., Konservatismus international, Stuttgart, 1973, pp. 156-70.
Mohler, Armin. “Autorenporträt in memoriam: Henry de Montherlant und Lucien Rebatet.” Criticón 3 (1972) 14, pp. 240-42.
Richard, François. L’anarchisme de droite dans la littérature contemporaine. Paris: PUF, 1988.
______. Les anarchistes de droite. Paris: Presses universitaires de France, 1997.
Schwarz, Hans Peter. Der konservative Anarchist: Politik und Zeitkritik Ernst Jüngers. Freiburg im Breisgan, 1962.
Sydow, Eckart von. Die Kultur der Dekadenz. Dresden, 1921.

Karlheinz Weißman, “Anarchismus von rechts,” Lexikon des Konservatismus, ed. Caspar von Schrenck-Notzing (Graz and Stuttgart: Leopold Stocker Verlag, 1996). Translator anonymous. From Attack the System, June 6, 2010, http://attackthesystem.com/2010/06/right-wing-anarchism/

–

Karlheinz Weißmann (s. 1959) on saksalainen historioitsija ja Euroopan ”uuden oikeiston” (nouvelle droite, Neue Rechte) ajattelija.