Pentti Linkola ruoasta ja hygieniasta

PETTERI HILLEBRAND

–

Miksei Pentti Linkola halua syödä tuoretta kalaa, ihmettelee Eero Alén teoksessaan Linkolan soutajan päiväkirja (2006).

Alénin kuvaamana ajanjaksona – syksyllä 1994 – Linkola olisi aivan hyvin voinut syödä vasta pyytämäänsä kalaa. Mutta ei. Alén kertoo, että Linkolan ruokakalojen ”pitää seistä ensin vähintään pari kolme päivää jossain sattumanvaraisessa paikassa ulkona tai sisällä”.

”Ehkä hän [Linkola] pyrkii osoittamaan jokapäiväisellä elämäntavallaan senkin, että hygieniavouhottajat ovat hulluja?” Alén miettii.

Linkolan ruokavaliolle voi toki keksiä muitakin syitä ja selityksiä.

Tähtäsikö Linkola tosiaan siihen, että kala vanheni tai suorastaan pilaantui? Ehkä kaloja jäi lojumaan pitkien työpäivien, uupumuksen, yllätyksien ja virhearvioiden vuoksi. Ja säästäväisenä miehenä Linkola ajatteli, että nekin kalat täytyi syödä.

Mistä säästäväisyys sitten johtuu? Se saattaa johtua niukkuuden ja nälän kokemuksista.

Linkola oli sitä sukupolvea, joka joutui kokemaan sodan ja ruokapulan. Se sukupolvi ei heitä ruokaa hukkaan. Mutta saattaa kyllä hamstrata, varautua ja varastoida yli todellisen tarpeen.

Myöhemmin puutetta oli ainakin rahasta. Tällöin Linkola yritti helpottaa tilannetta tinkimällä ruuasta, sen määrästä ja laadusta.

Linkola kertoi sekä Alénille että elämäkerturilleen Riitta Kylänpäälle, kuinka hän kovassa rahapulassa söi yhtä ja samaa haukea kuukauden. Kylänpään kirjan mukaan episodi ajoittuu Linkolan nuoruuteen, kesään 1951. Mutta vielä 90-luvullakin Linkola kituutti kengännauhabudjetilla. Alén kertoo, että syksyllä 1993 Linkola ”söi kevyemmin kuin normaalisti, koska hänellä ei ollut tuloja”.

Ehkä tiukasta ruokavaliosta muodostui näissä vaiheissa myös tapa säädellä stressiä ja ahdistusta. Maailma on sekaisin ja elämä epävarmaa. Mutta syömisiään voi kontrolloida. Jopa pakkomielteisesti.

Linkolan ja Alénin yhteiset ateriat liittyivät tietysti myös heidän suhteeseensa. Mestari Linkola esitteli omaa erinomaisuuttaan myös ruokapöydässä: itsekuri on kova ja ruumis kestävä. Siinä sivussa hän voi kiusata ja koetella oppipoikaansa. Alénin oli nöyrryttävä ja syötävä sellaisia lahnoja, joihin raatokärpäset olivat munineet ja asettuneet talviunille. Muutakaan ei ollut tarjolla.

Tokihan Linkola kiusasi samalla myös itseään. Mutta hirtehisesti voi todeta, että vanhentuneen kalan syöminen oli hänelle helpompaa kuin Alénille.

Alén kertoo, että Linkola oli menettänyt hajuaistinsa. Linkolaa ei siis haitannut, vaikka paistinkalat – Alénin arvion mukaan – haisivat ällöttävästi tai peräti löyhkäsivät.

Nämä Linkolan henkilöön liittyvät näkökohdat eivät ehkä kuitenkaan ole niin hedelmällisiä kuin Alénin väläyttämä idea eli hygieniavouhotuksen vastustaminen. Sehän herättää kiinnostavia kysymyksiä: Miten Linkola hygieniakritiikkiään perusteli? Ja miten suuri rooli sillä hänen ajattelussaan oli?

–

Ei hygieniaa vaan vastustuskykyä

Kirjoituksissaan Linkola käsittelee elintarvikehygieniaa ainakin kolmesta näkökulmasta: kalastajana, yhteiskuntakriitikkona ja elämänsuojelijana. Nämä hänen näkökulmansa ovat kuitenkin samansuuntaisia.

Kalastaja Linkola suree sitä, että hygieniamääräykset ja tuoreusvaatimukset tekevät hänen elinkeinonsa melkein mahdottomaksi. Nehän tarkoittavat yhä suurempaa työtaakkaa, kalliimpaa kalustoa ja tiheämpiä kuljetuksia.

Yhteiskuntakriitikon silmissä elintarvikehygienian kehitys on osa suomalaisen yhteiskunnan sairauskertomusta, rappeutumisen ja luonnosta vieraantumisen historiaa. Jonkinlaisena kulta-aikana väikehtii 1930-luku. Silloin kala matkasi pärekopassa kauniina ja perkaamattomana eikä kukaan puhunut hygieniasta mitään. Entä nyt? Hilekoneita, kylmäkuljetusautoja ja pakastimia. Fileitä, kasvatuskalaa ja halpatuontia.

Elämänsuojelijana Linkola arvostelee nykyistä elintarvikehygieniaa ennen muuta luonnonvarojen tuhlaamisesta. Hän katsoo, että se aiheuttaa turhaa hävikkiä ja turhaa kuormitusta. Eloonjäämisen maailmassa sellaiseen ei ole varaa.

Ratkaisu on helppo arvata. Linkola ehdottaa, että pääosa nykyisestä elintarvikehygieniasta hylätään.

Eikö tämä nyt kuitenkin olisi melkoinen riski kansanterveydelle? Kuinka monen vatsa kestää ja tottuu?

Linkola vetoaa omiin kokemuksiinsa ja havaintoihinsa. Hän syö homeista hilloa, vihreäksi muuttunutta leipää, nestemäiseksi mennyttä haukea ja ehjänä säilyttämäänsä turskaa – eikä tule kipeäksi.

Saiko Linkola syntymälahjaksi rautaisen vatsan? Hän ei usko tähän selitykseen. Hän arvelee, että hänellä on samanlainen vatsa kuin muillakin.

Synnynnäisten erojen sijasta Linkola uskoo siihen, että vastustuskykyä voi koulia ja kehittää. Kun lapsi saa vapaasti möyriä tunkiossa, hänen vastustuskykynsä pääsee kehittymään.

Ilmeisesti Linkola on osittain oikeassa. Näyttää tosiaan siltä – myös lääketieteen mukaan – että sopiva määrä likaa saa immuunipuolustuksen kehittymään ja toimimaan niin kuin pitää. Liiallinen siisteys taas altistaa esimerkiksi allergioille.

Sopiva määrä likaa on kuitenkin eri asia kuin elintarvikehygienian hylkääminen.

Ja onhan ihmisten vastustuskyvyssä myös synnynnäistä vaihtelua. Toisilla on luonnostaan hyvä vastustuskyky. Esimerkiksi Linkolalla?

–

Kalaa ja riistaa

Mutta Linkolankaan vatsa ei kestänyt kaikkea. Puhellessaan Eero Alénin kanssa hän erotti pilaantuneen kalan ja pilaantuneen lihan. ”Kalasta ei voi saada ruokamyrkytystä”, hän vakuutti. Mutta pilaantunut liha oli saanut hänetkin oksentamaan.

Tämä erottelu on tietysti hyvää mainosta kalataloudelle. Samalla se tukee Linkolan ajatuksia siitä, mitä eloonjäämisen yhteiskunnassa syötäisiin.

Linkolan kaavailemassa eloonjäämisen yhteiskunnassa syödään paljon kalaa. Ja ilmastonmuutoksen vuoksi hän on vielä kasvattanut kalan osuutta eloonjäämisyhteiskunnan ravintoratkaisussa.

Vuoden 1986 eloonjäämisohjelmassa Linkola kirjoittaa, että Suomen peltopinta-alaa ei voida pienentää. Työhevoset tulevat takaisin ja tarvitsevat rehua. Lisäksi omavarainen vaatetus vie peltoalaa: viljellään pellavaa ja ruokitaan lampaita.

Mutta vuoden 1999 eloonjäämisohjelmassa Linkola toteaa, että huomattava osa pelloista täytyy metsittää hiilinieluiksi. Tässä tilanteessa viljatuotteita, kasviksia ja ilmeisesti myös kotieläintuotteita korvataan kalalla. Kalansaalis nostetaan satakertaiseksi, ja myös niin sanottu roskakala käytetään ravinnoksi.

Linkola pitää kalaa aivan ylivertaisena ravintona. Kalaa riittää, kala säilyy, kala sisältää ensiluokkaista proteiinia.

Entä liha? Eloonjäämisen yhteiskunnassa lihansyönti varmaan vähenee. Tähän on muitakin syitä kuin ruokamyrkytyksen riski. Ensinnäkin metsitys leikkaa rehuntuotantoa ja laidunalaa. Toiseksi: eloonjäämisyhteiskunta kunnioittaa eläinten ylpeyttä ja arvokkuutta ja kieltää suuret eläinyksiköt.

Erätalouden lihavaroja on kuitenkin hengenpitimiksi pakko käyttää. Linkola ehdottaa, että metsästystä tehostettaisiin ja että riistalajeihin lisättäisiin piennisäkkäitä, jyrsijöitä ja mahdollisesti myös selkärangattomia eläimiä.

Sekä kalan että riistan kohdalla olennaista on myös se, että saalis käytetään ravinnoksi viimeistä murenta myöten. Lapsille ja aikuisille opetetaan, miten kala ruoditaan ja miten nautitaan eläimen nahka, läski, sisälmykset, luuydin ja veri.

Miten nämä ratkaisut vaikuttaisivat ympäristöön? Miten monta suomalaista niillä pystyttäisiin ekologisesti kestävällä tavalla ruokkimaan? Onko joku yrittänyt laskea?

Entä mallin kannatus? Linkolan malli taitaa kaatua jo siihen, että se vaikuttaa työläältä, ankealta ja vastenmieliseltä. Luultavasti se alkaa kiinnostaa kansaa vasta sitten, kun mikään ei enää toimi – kun säännöllinen sähkönjakelu lakkaa ja nykyinen ruokajärjestelmä romahtaa.

Mutta ehkä Linkolan mallista kannattaisi poimia jotain. Olisi varmaan hyvä vähentää ruokahävikkiä ja syödä enemmän kotimaista luonnonkalaa. Ehkä myös kalastaa, keräillä, saalistaa ja suolistaa ihan itse. Ei mitään labralihaa vaan vieraantumatonta suomalaista todellisuutta! Omavaraisuutta, liikuntaa, ulkoilmaelämyksiä!

Linkolan mukaan hänen mallinsa ei muutenkaan tarkoita sitä, että nautintojen aika olisi ohi. Päinvastoin.

Nykyinen kalatalous on Linkolan mukaan onnetonta myös gastronomisesti. Ja riistaakin kannattaisi hänen mielestään maistella ennakkoluulottomasti.

Omien kokeilujensa perusteella Linkola ihmettelee esimerkiksi sitä, miksei koskeloiden lihaa arvosteta. Koskeloiden ja silkkiuikun liha on hänen mielestään miltei yhtä herkullista kuin heinäsorsan ja haapanan. Hän väittää, että tätä käsitystä tukevat myös hänen järjestämänsä sokkotestit.

Kirjailija Juhani Syrjä antaa jonkinlaista sivustatukea. Teoksessaan Juhani 2002 Syrjä muistelee Linkolan silkkiuikkukeittoa suopea pilke silmäkulmassa: ”Kyllä kynittynä keitettyä silkkiuikkua vallan söi, kun kuoraisi traanisen nahan sivuun. Ruualle tarkka isäntäkään ei tainnut sitä syödä, mutta vannomaan en mene.”

Syrjä on maistanut myös koskeloa. Ymmärtääkseni hän ei ole sen mausta yhtä innostunut kuin Linkola. ”Voimakkaan makuista koskeloa voi syödä, kun sen nylkee ja poistaa kalansyöjän hapokkaat sisäkalut heti linnun saatuaan.”

–

Maailman puhtainta ruokaa?

Linkolan mukaan käsityksemme hyvästä ja huonosta ruuasta ovat usein pelkkiä ennakkoluuloja. Ennakkoluulot ovat ekologisemman elämäntavan esteenä. Ennakkoluuloja täytyy siis murtaa. Linkola murtaa ennakkoluuloja syömällä sellaista, mikä ei monellekaan kelpaa. Mutta hän murtaa niitä myös päinvastaisesta suunnasta. Suomessa tuotettua ruokaa pidetään yleensä turvallisena, puhtaana ja myrkyttömänä. Linkola epäilee, että se voi olla hengenvaarallista.

Artikkelissaan ”Hiljainen kevät” (1983) Linkola pohtii, mihin kottaraiset ja pensastaskut ovat kadonneet Etelä-Suomen pelloilta. Hän syyttää suomalaista maataloutta ja sen kylvämiä myrkkyjä. Hänen mukaansa peltolintujen häviäminen osoittaa, miten hirvittävän häiriintynyttä ja myrkyttynyttä suomalainen tehomaatalous on.

Miksei suomalaisesta ruuasta kuitenkaan löydy myrkkyjäämiä? Ovatko tutkimustulokset väärennettyjä vai epäpäteviä? Missä määrin tutkijat ylipäänsä tuntevat maatalousmyrkyissä käytettyjä aineita ja aineiden yhteisvaikutuksia?

Linkola esittää kovia kysymyksiä – ja toteaa, ettei osaa vastata. Kysymykset jäävät siis auki. Ja huoliajatukset kytemään.

Artikkelinsa lopussa Linkola vielä lietsoo huolta ja pelkoa parilla eleellä.

Ensinnäkin hän korostaa sitä, ettei ole huolissaan vain lintukannoista ja tulevista sukupolvista. Hän pelkää nyt elävien läheistensä puolesta, heidän fyysisen terveytensä ja henkensä puolesta.

Toiseksi hän todistelee, ettei vähästä hätkähdä. Hän kertoo vierastaneensa myrkkykeskusteluja ja ”akkaväen terveysruokahössötyksiä”. Eli: jos hänen kaltaisensa kovanaama huolestuu, muidenkin varmaan pitäisi.

Pitäisikö tosiaan? Miltä näyttää juuri nyt, valtavirtatiedon perusteella?

Ympäristön kemikalisoitumisesta ja kemikaalien yhteisvaikutuksista on syytä olla huolissaan. Mutta ei liian huolissaan. Viranomaisten ja tutkijoiden tämänhetkinen arvio on, että Suomessa kasvinsuojeluaineiden haitat ovat pieniä.

Miten pensastaskun ja kottaraisen taantumista sitten selitetään? Tutkijoiden katse kohdistuu kyllä tehomaatalouteen mutta ei niinkään sen käyttämiin myrkkyihin. Vaan siihen, että maankäyttö on muuttunut tehokkaammaksi ja peltoympäristö yksipuolisemmaksi. Salaojitus on vienyt pensastaskulta pesimäpaikkoja, pientareita ja ojanvarsia. Karjatalouden väheneminen on verottanut kottaraisen ruokailumaastoja, karjanlaitumia ja karjapihoja.

Ehkä myrkkyhuolia hälventää myös se, että ”Hiljaisen kevään” jälkeen Linkola on palannut aiemmalle linjalleen, vähättelemään ihmisravinnon myrkkykertymiä ja niiden vaarallisuutta.

Tässä voi tietysti käydä niin, että vähättelemällä ihmisten terveyshuolia Linkola onnistuu voimistamaan niitä. Siihen hän varmaan pyrkiikin. Hän haluaa havahduttaa. Ja hän tietää, että moni havahtuu vasta, kun oma henkikulta on vaarassa.

–

Saunominen on niin tyhmää

Linkolan hygieniakritiikki ei rajoitu elintarvikehygieniaan. Hänen mielestään meillä on kummallisia käsityksiä myös ruumiinhygieniasta.

60-luvulla Linkola – tai hänen kuvittelemansa maalaiskatsoja – ihmettelee sitä, että televisiomainoksissa tehdään suuri numero kainalohiestä ja pahanhajuisesta hengityksestä. Ne ovat varmaan olennaisia ongelmia mainostoimistojen ”perverssissä ilmapiirissä”. Mutta ”terve maalaiskatsoja” sivuuttaa moiset olankohautuksella.

Linkola on ihmetellyt myös saunomisen suosiota. Hän tuo esiin ilmiön haittapuolia: ensin pilataan maisema rakentamalla rannat täyteen saunoja ja saunamökkejä. Sitten pilataan ilmasto tupruttamalla savua niiden piipuista. Ja vielä pilataan oma iho.

”[M]iljoonat suomalaiset joka toinen ilta tulikuumassa pätsissä punaisina ja pöhöttyneinä raappimassa ihoaan ihottumille”, Linkola kauhistelee vuosituhannen vaihteessa.

”Sileäihoinen nisäkäs ei muutenkaan juuri tarvitse peseytymistä”, hän sanoo Helsingin Sanomien haastattelussa 2007.

Eero Alénin päiväkirja saa kyllä miettimään, jättikö Linkola peseytymisen liiankin vähälle. Alén näet kertoo Linkolan silloisen emännän kommenteista.

Emännän mielestä Linkola olisi voinut pestä muutakin kuin kätensä. ”Saunankin voisi lämmittää vähän useammin”, emäntä ehdotti.

Linkolalla oli vastaus valmiina. ”Ne jotka peseytyvät kolmesti viikossa, saisivat mieluummin käyttää siihen tuhraantuvan ajan vaikkapa lukemiseen.”

Eikö kolmekin kertaa viikossa ole usein? Riippuu siitä, mitä peseytymisellä tarkoitetaan. Ja työstä, elämäntavasta, hikoilusta.

–

Kansallista itsetutkiskelua

Kaikissa kulttuureissa ei olla turhan tarkkoja. Linkola kuvaa, kuinka epähygieenisyys ja elämänmyönteisyys yhdistyvät Adrianmeren ympärystössä, Unkarin ja Ranskan toreilla ja Venäjän Karjalassa.

Linkolan mukaan hygieniasta vouhotetaan vain Suomessa. Miksi juuri meillä, hän kysyy.

Hän ei anna suoraa vastausta. Mutta tietysti voi arvailla, mitä hän vastaisi.

Ehkä Linkola selittäisi suomalaista hygieniavouhotusta samalla tavalla kuin suomalaisten innostusta koneisiin ja laitteisiin.

Linkola väittää, että Suomessa tekniikkaa palvotaan innokkaammin kuin missään muualla. Hänen mukaansa ilmiö liittyy siihen, että Suomi on imeytynyt länsimaisen kulttuurin piiriin vasta äskettäin. Tällaisella reuna-alueella uuden valtakulttuurin uskomukset omaksutaan kiihkeästi ja kritiikittömästi. Ja länsimaisen kulttuurin peruskivenä Linkola pitää luottamusta tekniikkaan ja sen siunauksellisuuteen.

Eikö myös hyvää hygieniaa voi pitää länsimaisena hapatuksena – ja länsimaisuuden esittämisenä. Myös hyvän hygienian avulla voimme vetäistä hajurakoa ”primitiiviseen” menneisyyteemme. Emme ole enää mitään alkeellista kansaa. Olemme siistejä ja sivistyneitä länsimaalaisia, sellaisia kuin saksalaiset ja amerikkalaiset.

Ehkä Linkola yhdistäisi suomalaisen hygieniavouhotuksen myös ahdistukseen ja muihin vaikeisiin tunteisiin.

Linkola katsoo, että teollistaminen ja kaupungistaminen ovat aiheuttaneet ahdistusta kaikkialla mutta aivan erityisesti Suomessa. Suomalainen mielenlaatu näet kaipaa hiljaista elämää ja luonnonrauhaa.

Linkolan mukaan suomalaiset myös tietävät suhteellisen hyvin, mitä nykyinen elämäntapa tekee ympäristölle. Suomalaiset osaavat siis olla huolissaan ja häpeissään.

Olisiko suomalaisessa hygieniavouhotuksessa myös sitä, että yritämme pestä pois ahdistuksemme, huolemme ja häpeämme. Jokin asia hallintaan. Paha pienemmäksi.

–

Kärjistyksiä ja kehiteltävää

Entä sitten? Mitä merkitystä Linkolan ravintoratkaisulla ja hygieniakritiikillä loppujen lopuksi on?

Aihepiiri ainakin on monin tavoin tärkeä. Ruoka ja hygienia koskettavat meitä kaikkia joka päivä. Kyse on perustarpeista, tunteista, muistoista, terveydestä, ekologisesta jalanjäljestä, arvovalinnoista. Ja itseilmaisusta: ruokavaliomme ja hygieniatasomme kautta kerromme siitä, millaisia ihmisiä olemme, mitä arvostamme ja mihin joukkoon kuulumme.

Horjuttamalla ruokaan ja hygieniaan liittyviä uskomuksia ja tottumuksia Linkola voi siis hämmentää isostikin.

Mihin käsityksemme, valintamme ja identiteettimme oikein perustuvat? Kuinka kulttuurisidonnaisia ne ovat? Mitä on kelpo ruoka ja mitä jäte? Hygieenisyys ja epähygieenisyys? Puhtaus ja lika?

Linkolan esittelemä vaihtoehto on kuitenkin ongelmallinen.

On selvää, ettei hän käsittele hygienian hyötyjä ja haittoja tasapuolisesti. Ja että hänen kannattaisi tehdä eloonjäämisyhteiskunnan ravintoratkaisusta helpompi ja houkuttelevampi.

Kaipaan myös säästäväisyyden määrittelyä. Linkola vaatii säästämään luonnonvaroja. Mutta onko hän todella säästäväinen? Minkä verran hänen ratkaisunsa säästävät ja hukkaavat esimerkiksi ravintoarvoja? Mikä on homehtuneen ruuan ravintoarvo?

Voi olla, että näistä ongelmista selvitään säätämällä ja soveltamalla. Ja vetoamalla siihen, että Linkola nyt kärjistää, provosoi, puhuu huumoria.

Mutta – Linkolan mallissa näyttäisi olevan myös hankalampi tai ainakin laaja-alaisempi ongelma.

Miten Linkolan käsitys hyvästä elämästä ja hänen kovat otteensa sopivat yhteen?

Vaikuttaa siltä, että Linkolan malli vaatii sellaisia otteita ja asenteita, joita hän nyky-Suomea kuvatessaan vierastaa tai pitää vahingollisina. Jatkuvaa laskelmointia, suorittamista ja pingottamista. Kovaa kontrollia, kuria ja järjestystä.

Tämäkin ongelma saa pohtimaan, mitä Linkolan ratkaisuista ja ratkaisuehdotuksista kannattaa poimia.

Oikeastaan Linkola itsekin kannustaa tuollaiseen pohdiskeluun ja kehittelyyn.

Jos ymmärrän oikein, Linkolan mielestä hänen malliaan täytyy kehitellä jo siksi, että ekologisen elämäntavan edellytykset ovat vuosien mittaan heikentyneet.

Elä nyt tässä ekologisesti, kun mistään ei saa työhevosta, Linkola tuskailee Mikko Kurosen ja Timo Lampilan tekemässä haastattelussa (Sarastus 2016).

Iäkäs Linkola esiintyy haastattelussa suorastaan neuvottomana. Neuvottomuudellaan hän tähdentää sitä, miten huonosti asiat ovat. Mutta neuvottomuudellaan hän myös tekee tilaa uusille ratkaisuille ja uudenlaiselle asketismille.

”Tästä päivästä on vaikea sanoa, millaista ideaalinen elämä ekotaseen kannalta olisi. Se ei missään nimessä olisi sellaista mitä se oli vielä monta vuotta aikaisemmin.”

–

–