SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Minskin ”sota” ja Tarton ”rauha”

minsk

DENIS KOVALIOV

Yhä useammat tykistöiskut melkein koko demarkaatiolinjan pituudella, Ukrainan armeijan päivittäin kärsimät miestappiot, Venäjän säännölliset sotaharjoitukset Ukrainan rajalla, Venäjän presidentin esittämät avoimet uhkaukset, hybridisota. Ukraina on kiusankappale, josta Kreml ei halua päästää irti missään olosuhteissa. Kun Ukrainan asevoimat ja vapaaehtoisjoukot olivat elokuussa 2014 saartaneet separatistiryhmät Donbassissa, Venäjä hyökkäsi vastoin kaikkia sopimuksia itsenäisen Ukrainan alueelle. Salakavalaa, halveksittavaa… ja hyvin tavanomaista.

Äskettäin Suomen presidentti teki virallisen vierailun Ukrainaan. Hän oli Ukrainan uuden presidentin kanssa yhtä mieltä siitä, että Venäjän aggressiota oli vastustettava päättäväisesti, mutta huomautti että tämänhetkisistä talouspakotteista oli vain haittaa kaikille osapuolille ja etteivät ne pysäyttäneet hyökkääjää. Ukrainan kannalta pakotteista luopuminen on ensimmäinen merkki siitä että Eurooppa on pettänyt meidät ja päättänyt luottaa Kremliin, joka maksaa avokätisesti petrodollareilla. Kuitenkin Ukrainan hallitus itse allekirjoitti antautumista muistuttavan rauhansopimuksen Minskissä. Historiaa tarkastellessa voi huomata, että Minskin sopimus muistuttaa vuoden 1920 Tarton rauhansopimusta.

Tarton kaupungilla on ollut vuosisatojen mittaan useita nimiä, riippuen siitä kuka sitä on hallinnut: virolaiset, liiviläiset, saksalaiset, venäläiset… Nykyään tilanne on jälleen uusi. Mutta tietyt nykyiset tapahtumat kytkeytyvät rauhan solmimiseen Viron ja Moskovan (2.2.1920) sekä Suomen ja Moskovan (14.10.1920) välillä, vaikkei sitä tuolloin voitukaan tietää.

Ukrainian President Zelenskiy meets with his Finnish counterpart Niinisto in KievNykyhetkestä katsoen lähes sadan vuoden takaiset tapahtumat Tartossa tuntuvat etäisiltä ja merkityksettömiltä. Mutta kun ymmärtää, ettei Moskovan petomaisia laumoja voi pysäyttää ilman taistelua ja että heidän rauhantahtonsa on kaikkea muuta kuin vilpitöntä, on syytä tarkastella lähemmin Tartossa käytyjä neuvotteluita ja verrata niitä Minskin vastaaviin.

Kaikilla valtioilla on syntyhetkensä, ja Tartossa helmikuussa 1920 solmitussa sopimuksessa laskettiin selvästi nykyisen Viron tasavallan perustukset. Sekä Viron hallitus että bolshevikit hyötyivät rauhansopimuksesta, ja pieni Baltian tasavalta kykeni sotienvälisten kahdenkymmenen itsenäisyysvuotensa aikana paitsi luomaan lujan perustan kansallisvaltiolle, myös vaurastuttamaan kansaansa henkisesti ja aineellisesti, vaikka se tapahtuikin entisen vihollisen kanssa kauppaa käymällä.

Mitä Tarton sopimus sitten tarkoitti Suomen kannalta? Ensinnäkin siinä määriteltiin Neuvosto-Venäjän ja Suomen välille uusi raja, joka pysyi vuoteen 1940 saakka. Suomi sai Petsamon alueen ja koko Karjalankannaksen. Toiseksi, Suomi menetti oikeuden käyttää lentokoneita ja sukellusveneitä Jäämerellä, ja Jäämeren pintalaivaston kokoa rajoitettiin ankarasti. Kolmanneksi, Suomen armeija sitoutui vuoden sisällä räjäyttämään Inon ja Puumalan linnoitukset Karjalankannaksella ja luopui oikeudesta rakentaa tykistöasemia, joiden kantama ulottui Suomen aluevesien ulkopuolelle. Neljänneksi, Tarton rauhansopimuksessa purettiin Pietarin ja Moskovan vuonna 1809 solmima rauhansopimus, jonka myötä Suomesta oli tullut osa Romanovien imperiumia.

Entä mitä nykyinen Ukraina voi tästä oppia? Ensinnäkin sen, että jokainen Moskovan kanssa solmittu sopimus, jossa puhutaan kahden valtion rauhanomaisesta rinnakkaiselosta, on pelkkä paperinpala. Lisäksi Viron tapaus opettaa, että vallanpitäjien vilpittömimmätkin pyrkimykset vaurastuttaa maataan käymällä kauppaa vihollisen kanssa johtavat joko heidän tuhoonsa tai koko valtion katoamiseen maailmankartalta. Viron tasavallalle kävi näin vuonna 1940, ja Ukrainalle uhkaa käydä tällä vuosisadalla samoin.

Uuden hallinnon valtaannousu Ukrainassa tänä vuonna tarkoittaa linjanmuutosta. Valtio jatkaa lähentymistä Euroopan unioniin, mutta pyrkii samalla rauhaan Krimin miehittäjän kanssa. Moskovalle sopii hyvin pelotella Ukrainaa tykistöiskuin ja paikallisin hyökkäyksin, ja moninkertaistaa tappiot kiristääkseen lisää alueellisia myönnytyksiä Donbassissa.

Uhkailemalla täysimittaisella hyökkäyksellä monesta suunnasta (Krimiltä, idästä, Valko-Venäjältä ja tarpeen vaatiessa myös epävirallisen Transnistrian tasavallan puolelta, missä on ollut venäläisiä joukkoja vuodesta 2014) Venäjä ei painosta vain Ukrainaa, vaan myös sen läntisiä kumppaneita. Venäjä voi vaikuttaa Ukrainan asioihin vain uhkauksilla ja sotilaallisella aggressiolla, koska taloudellisia tai poliittisia valtteja sillä ei ole. Pelottelun epäonnistuessa laajamittainen hyökkäys käy todennäköisemmäksi.

Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi on virallisesti vahvistanut, että niin sanotusta Steinmeier-mallista aiotaan keskustella rauhanneuvotteluissa. [Steinmeier-malli hyväksyttiin äskettäin, toim. huom.] Siitä on ilmeisesti tulossa pääasiallinen “rauhan”suunnitelma. “Rauha” pakotetaan meille niin kuin se aikoinaan pakotettiin Virolle ja Suomelle. Mitä Steinmeierin-Minskin -malli tarkoittaa? Ensinnäkin “erityisasemaa” Donbassille, toisekseen armahdusta Kremlin ohjailemille separatistitappajille niin sanotuissa Donetskin ja Luhanskin kansantasavalloissa, kolmanneksi miehitetyillä alueilla järjestettäviä vaaleja joihin Ukraina ei voi lähettää omia tarkkailijoitaan, ja neljänneksi Krimin poistamista asialistalta sekä Venäjän vastaisten pakotteiden lopullista poistamista.

Minskissä 2014-15 allekirjoitetut rauhansopimukset eivät anna Ukrainalle mahdollisuutta sellaiseen todelliseen kehitykseen, josta itsenäisyyden puolesta taistelleet sukupolvet haaveilivat. Ukrainan ja Venäjän välisiä sopimuksia ei kannata yliarvioida eikä niitä tule pitää ainoana mahdollisena keinona sodan lopettamiseksi. Kuten roomalaiset sanoivat: Si vis pacem, para bellum!

minsk 3Tämä tarkoittaa: joko he tai me. Jokainen päivä voi olla Ukrainan valtion viimeinen, ellemme lopeta kaikkialle tunkeutunutta korruptiota ja lakkaa käymästä miehittäjän kanssa kauppaa sankariemme verellä ja ilmaisilla ruoka- ja energiatoimituksilla miehitetylle alueelle. Ellemme puolusta ansaittua itsenäisyyttämme ase kädessä, idän vihollinen voi pian nielaista Ukrainan niin kuin se teki aikoinaan Virolle, emmekä ehdi edes tajuta miten se tapahtui. Tätä on syytä miettiä.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että hyökkääjät riisuvat naamionsa ja alkavat käyttää kansanedustajina Ukrainan lipun värejä. Eilispäivän tappajat saavat presidentiltä ja hallitukselta luvan mennä Kiovaan edustamaan Moskovaa. Tästä “rauhasta” seuraa lisää sotaa. Venäjä pitää sitä osoituksena, että maassa vallitsee “sisäinen konflikti”, ja vuoden sisällä näemme aivan toisenlaisen Ukrainan. Tämän vuoksi ukrainalaisilla, kuten koko Euroopalla, on edessään kohtalokas valinta – joko käyttää kilpeään tai maata kuolleena sen päällä. Aika näyttää, mikä meitä odottaa.

Lopuksi haluan vielä siteerata Liettuan entistä presidenttiä Dalia Grubauskatéa: “Minskissä allekirjoitettu sopimus on heikko eikä suojaa Ukrainaa Venäjän tulevilta aggressioilta. Vaikka asiakirjassa puhutaan tulitauosta, se ei varmista taisteluiden lopullista päättymistä. Venäjä on aina valmis rikkomaan sopimukset.”

Denis Kovaliov on ukrainalainen nationalisti ja historioitsija.

 

%d bloggers like this: