SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

EU kulttuurisodassa kansaa vastaan

FRANK FUREDI   (suomentanut Heikki Luoto)

(Julkaistu 30. Syyskuuta 2014)

Suurin osa eurooppalaisista ei käytä äänioikeuttaan EU-vaaleissa. Kummallista kyllä, EU:n johtajat eivät ole huolissaan alhaisesta äänestysprosentista vaan niistä jotka äänestävät. He ovat huolissaan populismista, joten suurin melu EU-vaaleista ei syntynyt Euroopan laajuisen äänestysprosentin tippumisesta 42,5 prosenttiin vaan Ranskan Kansallisen rintaman (Front Nantional) ja brittiläisen UKIP:n kaltaisten puolueiden menestymisestä. Niiden väitettiin uhkaavan demokratiaa.

Jopa Saksan, Alankomaiden ja Britannian kaltaisissa vakiintuneissa parlamentaarisissa demokratioissa äänestäjien enemmistö jätti osallistumatta toukokuun 2014 vaaleihin. EU-oligarkit eivät lähteneet etsimään syitä miksi EU-vaalit eivät kiinnostaneet eurokansalaisten enemmistöä. Sen sijaan he keskittyivät lyömään ja patologisoimaan populistisia ja euroskeptisiä liikkeitä. Saksan sosialidemokraattien johtaja, varakansleri Sigmar Gabriel ilmaisi Euroopan poliittisessa eliitissä vallalla olevan näkemyksen julistaessaan “typeriksi” vasemmistolaiset ja oikeistolaiset euroskeptiset puolueet. Eliitti aidosti uskoo näiden “ymmärtämättömien” puolueiden olevan uhka demokratialle. Eliitille sopii hyvin, etteivät “väärin äänestävät” vaivaudu vaaliuurnille. Selvästi EU:n valtaapitävien on varsin helppo elää demokraattisen prosessin ulkopuolella olevan äänestäjäkunnan kanssa.

Euroopan poliittisen elämän hiipuminen

EU-vaaleissa äänestämättä jättämisen yleisyys on oire perinteisen poliittisen elämän hyytymisestä Euroopassa. 1970-luvun lopusta ja varsinkin 1980-luvulta lähtien perinteiset puolueet vasemmalla ja oikealla ovat olleet syvässä identiteettikriisissä. Monet sodan jälkeen politiikkaa hallinneista keskusta-oikeistolaisista puolueista, kuten Italian kristillisdemokraattinen puolue, ovat menettäneet ääniä ja valtaa sekä kykynsä motivoida hupenevaa äänestäjäkuntaansa. Vasemmalla on joukoittain kommunistisia puolueita lähes kadonnut ja sosialidemokratian vaikutusvalta on heikentynyt dramaattisesti. Valtavirtapuolueiden poliitikot ovat reagoineet omaksumalla ideologiattoman ja teknokraattisen keskitien asenteen. Toisaalta nämä ”kolmannen tien” teknokraattiset hallitukset ovat syventäneet kulttuurijuopaa, joka on eliitin ja äänestäjäkunnan maailmankuvien ja etujen välissä. Luultavasti merkittävin ilmentymä tästä kehityksestä on vasemmistopuolueiden irtautuminen luokkapolitiikasta. Vasemmistopuolueiden ja työväenluokan välisen historiallisen yhteyden hiipuminen on luonut pohjaa populististen liikkeiden kukoistukselle.

Populististen liikkeiden tuki ei rajoitu vain vähävaraiseen vanhaan työväenluokkaan. Esimerkiksi äskettäisissä Saksin osavaltiovaaleissa euroskeptinen Vaihtoehto Saksalle -puolue voitti yllättäen 9,7 prosenttia äänistä. Vaikka osa sen äänistä tuli entisiltä vasemmiston kannattajilta, kuitenkin suurin osa äänistä tuli entisiltä kristillisdemokraattien ja liberaalien kannattajilta. Äskettäiset EU:ssa ja muualla käydyt vaalit osoittavat, että populistiset liikkeet edustavat yritystä muodostaa poliittinen ryhmä, joka muuten on poissa julkisesta elämästä.

Eurooppalaisen populismin ydinasia on pääasiallisesti kulttuurillinen. Silti usein monet katsovat populististen puolueiden nousun johtuvan talouskriisin aiheuttamista mullistuksista ja häiriöistä. Epäilemättä euroalueen talouskriisi loi ilmapiirin, jossa protestiliikkeet vasemmalta oikealle voisivat menestyä. On kuitenkin tärkeätä huomata, että radikaalien populististen puolueiden kasvu tapahtui ennen eurokriisiä. Lisäksi monet kansalliseen identiteettiin nojaavat oikeistopuolueet ovat menestyneet parhaimmin Länsi-Euroopan vauraimmilla alueilla, kuten Lombardiassa, Tanskassa, Sveitsissä ja Flanderissa.

Poikkeuksellinen ilmiö

UKIP:n, Front Nationalin ja Tanskan kansanpuolueen menestys, kuten myös äärimmäisempien Jobbikin ja Kultaisen aamunkoiton huolestuttava menestys Unkarissa ja Kreikassa, osoittaa että Euroopan sodanjälkeisen poliittiset käytännöt kohtaavat uuden haasteen. EU:n valtaapitävien sekä median on vaikea täysin ymmärtää haastetta. Kuten Aurelien Mondon artikkelissaan ”Nuancing the right-wing populist hype” väittää, näiden uusien puolueiden rooli on ”laajasti väärinymmärretty mahdollisesti dramaattisin seurauksin”. Ympäri Euroopan suhtautuminen oikeistopopulististen puolueiden valtavaan menestykseen on vaihdellut hämmennyksestä moraaliseen tuomitsemiseen. Kahden viimeisen vuosikymmenen aikana, erityisesti eurokriisistä lähtien, suhtautuminen on sisältänyt populismin patologisointia. Populististen puolueiden kannattajia on pidetty potilaina, jotka eivät oikein tiedä mitä ovat tekemässä. On sanottu, että heitä ajaa kaunaisuus, tarve ruoskia poliittisia eliittejä tai avuttomuuden tunne globalisaation edessä. Heitä on kuvattu turvattomina yksilöinä, jotka kärsivät voimakkaasta ja järjettömästä pelosta – toiseuden pelosta, maahanmuuttajapelosta, pelosta oman kansallisen identiteetin puolesta. Heidät on yleensä tuomittu ahdasmielisiksi kiihkoilijoiksi ja rasisteiksi, ennakkoluuloisiksi jäänteiksi menneiltä ikäviltä ajoilta.

Pyrkimys kuvata populistipuolueiden kannattajia typeryksiksi on poikkeuksetta yhdistynyt näkemykseen, jonka mukaan puolueet käyttävät kyynisesti hyväksi kansan kokemia epäkohtia. Parhaimmillaan populistiset liikkeet nähdään väliaikaisen takaiskuna. Harvemmin pidetään mahdollisena, että useat ihmiset äänestävät oikeistopopulistista puoluetta positiivisena arvovalintana eivätkä vain protestoidakseen. Silti monille populististen puolueiden kannattajille EU:ta kannattavien perinteisten valtavirtapuolueiden hylkääminen on oman elämäntavan myönteistä tunnustamista.

Populismin ja teknokraattisen eliitin poliittiset kulttuurit ovat toisilleen vastakkaisia. Populistisen ja teknokraattisen ajattelutavan välinen moraalinen ja kulttuurinen kontrasti oli silmiinpistävä äskettäisessä UKIP:n johtaja Nigel Faragen maahanmuuttoa koskevassa haastattelussa. Haastattelijan esitellessä tyypilliset väitteet maahanmuuton taloudellisista hyödyistä Farage kyseenalaisti haastattelijan lähtökohdan väittäen, että politiikka ei ole vain taloutta. Hän osoitti, että monille ihmisille maahanmuuttokysymys ei tarkoittanut pelkästään taloudellista hyötyä vaan pikemminkin maahanmuuton sosiaaliset vaikutukset huolestuttivat ihmisiä. Argumentti, jonka mukaan ihmiset olivat huolissaan yhteisöjensä tulevaisuudesta eivätkä taloudesta, paljasti vastaväittäjän tietämättömyyden. Mielipidevaikuttajat ja poliitikot ovat niin vihkiytyneet teknokraattisiin perusteluihinsa, että he eivät ymmärrä mitä Farage tarkoitti. Vaikka hänen näkemyksensä jakaa suuri osa briteistä, silti media ja hänen vastustajansa hylkäsivät argumentin todisteena Faragen taloudellisesta ymmärtämättömyydestä.

Eurooppalaisen median taipumus esittää populismi vierastettavana oireena kuvastaa sen kyvyttömyyttä ottaa vakavasti itselleen vieraita arvoja ja näkökulmia. Kreikan vasemmistolaisesta SYRIZA-liikkeestä oikeistolaiseen Front Nationaliin Euroopan populismi on kaikissa muodoissaan vihamielinen EU:n poliittisille toimielimille. Mutta se on myös vihamielinen eliitin kulttuuriarvoille. Kuten poliittinen teoreetikko Margaret Canovan on huomauttanut, toisin kuin yhteiskunnalliset liikkeet yleensä, populismi ei pelkästään haasta valtaapitäviä vaan myös ”eliittiarvot”. Siksi sen vihamielisyys kohdistuu myös mielipidevaikuttajiin ja mediaan. Median on puolestaan todella vaikea ymmärtää populistisen politiikan dynamiikkaa. Tämä ongelma ei ole pelkästään median pinnallisten analyysien vika. Merkittävä osa mediasta on entistä vieraantuneempaa tavallista työtä tekevien elämästä ja on erittäin epäluuloinen niitä kohtaan, joilla on erilainen kulttuurikäsitys.

Tässä kulttuurillisessa konfliktissa toisiinsa törmää kaksi hyvin erilaista maailmaa. Urbaanilla, korkeakoulutetulla ja kansainvälisellä poliittisella valtaeliitillä ei käytännössä ole yhteyttä niihin, joiden elämää se ylenkatsoo. Perinteisissä yhteisöissä asuvien näkökulmasta, eliitin maailma näyttää vieraalta ja kulttuurillisesti etäiseltä. UKIPin tai Tanskan kansanpuolueen äänestäjän näkökulmasta ”he”, eli eliittiväki, ovat ”ei meidän kaltaisiamme”.

Toisinaan Euroopan poliittiseen keskusteluun vaikuttavat kulttuuriset kiistat voivat näyttää pikkumaisilta ja oudoilta. Viimeaikaiset juutalais- ja muslimilasten ympärileikkauksesta sekä hunnun käytöstä aiheutuneet ristiriidat paljastavat syvän kulttuurisen turvattomuudentunteen. Esimerkiksi aiemmin tänä vuonna Tanskan kansanpuolue päätti kansallista identiteettiä suojellakseen kampanjoida sianlihan käytön puolesta, koska raporttien mukaan joissakin Kööpenhaminan lastentarhoissa ei enää tarjoiltu sianlihatuotteita. Voimakkaalla kampanjalla heräteltiin laajaa suuttumusta, minkä vuoksi sosiaalidemokraattinen pääministeri Helle Thorning-Schmidt joutui alistumaan yleisön mielipiteen edessä ja toteamaan, että sianlihan syöminen on olennainen osa Tanskan identiteettiä. Hän sanoi: ”Me pidämme kiinni siitä miten syömme ja toimimme Tanskassa”, ja lisäsi: ”mahdollisuus lihapulliin tulisi säilyä”.

Ensisilmäyksellä lihapullien politisoiminen vaikuttaa järjettömältä. Mutta lähemmin tarkasteltuna se kuvaa hyvin suurten kansanjoukkojen ”nyt riittää” -reaktiota. Vähintään merkittävä vähemmistö tanskalaisista tunsi, että se mikä aiemmin oli itsestäänselvyys, olikin nyt poliittisten johtajien neuvoteltavissa. Niin monen ihmisen niin voimakas reaktio lastensa päiväkotien sianlihattomuuteen osoitti, että kyse oli heidän tanskalaisesta identiteetistään. He uskovat, että heidän kontrollinsa ulkopuolella olevat voimat pyrkivät kyseenalaistamaan ja uudelleenmäärittämään heidän tanskalaisen identiteettinsä. Eräät kommentaattorit ovat yksinkertaisesti sivuuttaneet sianlihattomuutta vastustaneet vieraspelkoisina ja muslimivastaisina. Epäilemättä joissain tapauksissa he ovatkin sellaisia. Kuitenkin tämä kulttuurisen turvattomuuden osoitus edustaa vaatimusta hyväksyä elämäntapa, jota hallitseva eliitti halveksii.

Populismin ymmärtäminen

Viime vuosikymmeninä ”populisti” -sanasta on tullut haukkumasana, jota käytetään radikaalin protestin luonnehtimiseen. EU-kontekstissa populistisuus on nyt liitetty tiukasti muukalaisvihaan, rasismiin sekä vanhentuneisiin ja takapajuisiin kulttuurinormeihin ja käytäntöihin. Erään akateemikon tuomio oli: ”Populismi kaikissa muodoissaan on antiliberaalia. Se ei viitsi etsiä hienostuneita ratkaisuja monimutkaisiin ongelmiin ja on altis muukalaisvihamielisyyteen”. Toisen hyväntahtoisemman tulkinnan mukaan, ”Populismia voidaan kuvata politiikaksi, joka tarjoaa helppoja vastauksia ilman todellisia ratkaisuja”.

Jos kuitenkin on yhteinen teema, joka luonnehtii erilaisia ihmisryhmiä, jotka äänestivät EU-vastaista puoluetta kuten UKIP:tä Britanniassa tai vasemmalle kallistuvia ryhmiä kuten SYRIZA:a Kreikassa, niin se on pyrkimys solidaarisuuteen. Eri puolilla Eurooppaa merkittävät väestönosat tuntevat henkistä etäisyyttä omiin hallituksiinsa ja instituutioihinsa. Sen sijaan että kokisivat hallitusten edustavan heitä, he kokevat niiden holhoavan ja käyttävän heitä lemmikkiprojektiensa edistämiseen. Seurauksena monet tuntevat itsensä vieraiksi ja ulkopuolisiksi omissa kotikaupungeissaan ja -maissaan. He uskovat, että kansan tarpeiden suvereeniksi tuntijaksi ilmoittautunut harvainvalta pilkkaa jatkuvasti heidän tapojaan, käytäntöjään ja perinteitään. Ei mikään ihme, että monet eurooppalaiset tuntevat vetoa liikkeisiin, jotka lupaavat kunnioittaa heidän elämäntapaansa.

Nykypäivän poliittiset ja kulttuuriset vallanpitäjät harvoin ymmärtävät pyrkimystä solidaarisuuteen. Populistiset puolueet yrittävät vahvistaa tätä pyrkimystä ja väittävät tukevansa tavallisten ihmisten kamppailua vieraantunutta eliittiä vastaan. Tästä populismissa on todella kysymys. Tietenkin populismi esiintyy erilaisissa muodoissa. Erilaiset motiivit kansalliskiihkoisesta revansismista rasistiseen maahanmuuttovastaisuuteen voivat leimata sitä. Populistisen liikkeen kehityskaarta muovaavat kilpailevat kulttuuriset ja poliittiset vaikutteet, jotka sitä kuljettavat. Mutta toisin kuin nykyinen mielikuva populismista vähemmistöjen syyllistämiseen ja ulossulkemiseen kiihottavana antaa ymmärtää, on olemassa lukuisia esimerkkejä siitä, mitä edesmennyt amerikkalainen ajattelija Christopher Lasch kutsui ”demokraattiseksi populismiksi ”. Kirjassaan True and Only Heaven Lasch kuvasi amerikkalaisen populismin reaktiona vapaisiin markkinoihin ja hyvinvointivaltioon. Hän korosti sen merkitystä, että populistit ottivat vastuun omasta elämästään ja elinoloistaan.

Nimenomaan Yhdysvalloissa populismi usein yhdistettiin tasa-arvoiseen demokratiaan, jota Yhdysvaltain vasemmistolaisilla ryhmillä oli tapana tukea. Onkin syytä muistaa, että historiassa monet populistiset liikkeet, kuten Englannin chartistit, yhdistettiin vasemmistolaiseen politiikkaan. Kuten amerikkalainen historioitsija Michael Kazin havaitsi, populistinen kieli inspiroi vasemmistolaisia liikkeitä 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa. Vasta 40-luvulla amerikkalainen populistinen diskurssi alkoi siirtyä vasemmalta oikealle. Periaatteessa ei ole mitään syytä, miksi populistinen ilmaisuvoima pitäisi antaa vain yhden poliittisen äänen yksinoikeudeksi.

Nyky-Euroopassa populismista on tullut poliittinen tyyli, jonka lukemattomat erilaiset liikkeet ovat omaksuneet. Aikana jolloin miljoonat eurooppalaiset tuntevat itsensä poliittisen eliitin sivuuttamaksi ja holhoamaksi, ei ole yllättävää että eliitin halveksuva kohtelu saa heidät omaksumaan populismin. Itse asiassa tämä vastareaktio yleisöä moraalisesti alempiarvoisena pitävää ylimielistä eliittiä vastaan on kaiken kaikkiaan tervettä kehitystä. Tällä hetkellä populismi palvelee pääasiallisena välineenä, jolla vastataan EU-oligarkian epädemokraattisen ja teknokraattiseen hallintoon.

Kuitenkaan populismi ei yksin riitä. Nyt EU:n demokratiavajeen korjaamiseksi tarvitaan populistisen impulssin kiteytyminen poliittiseksi liikkeeksi, joka kykenee pyrkimään kohti solidaarisuutta sekä kansanvallan, yksimielisyyden ja tinkimättömän vapauden ihanteita. Silloin se voisi todella olla liike, joka ravistelee julkista elämää ja palauttaa merkityksen politiikkaan.

Frank Furedi on brittiläinen sosiologi. Hän toimi 1970-luvulla aktiivisesti vasemmistoradikaaleissa liikkeissä ja on nykyään Kentin yliopiston emeritusprofessori.

Tietoja

This entry was posted on tammikuu 4, 2018 by in Politiikka ja ideologia and tagged , , , , , , .
%d bloggers like this: