Pentti Linkolan haastattelu (osa 3)

Sarastus julkaisee kolmessa osassa kalastaja Pentti Linkolan syvähaastattelun. Haastattelun ovat tehneet Linkolan kotona Mikko Kuronen ja Timo Lampila, ja sen englanninkielinen versio on ilmestynyt Quadrivium-lehdessä joulukuussa 2014. Haastattelun aiemmat osat löytyvät täältä (1) ja täältä (2).

–

KULTTUURI

–

Hallitun tulevaisuuden mallissasi humanistinen ja filosofinen korkeakoulutus on tärkeässä osassa. Mihin näitä saivartelun aloja tarvitaan, kun puhutaan paluusta perinteisempään epätietoyhteiskuntaan

Assyrologiaan riittää yksi professuuri Helsingin yliopistossa. Ei sitä tarvitse laajentaa, mutta kyllä se pitää olla, jotta ollaan selvillä maailmasta. Ihminen on analysoitu niin puhki moneen kertaan. Biologisesti rodut määritellään ulkoisten tunnusmerkkien mukaan. Jos joku väestö on toisia lyhyempi ja toisia tummempi, se muodostaa oman rotunsa. Samaa lajia se tietysti on. Se oli neanderthalin ihminen, joka oli toista lajia. Laji määräytyi, kun ihmiset rupesivat saamaan lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä keskenään. Mutta eihän se rotuja tai niiden moninaisia ominaisuuksia poista. Tatu Vanhanenhan koittaa kaikenlaisia harhaluuloja vastaan sitkeästi tutkimuksillaan taistella. Sillä on arvostuksia, se arvostaa älykkyyttä. Nämä ovat arvostuksia, mutta kyllähän muuten on DNA:ta myöten selvillä keskinäiset eroavaisuudet. Ainakin matemaattisessa älykkyydessä on suuria eroja. Mutta kumpi on parempi, se että sitä on paljon vai vähän, se on eri asia. Varmaan musiikissakin erot löytyvät. Jos kuka väittää että saamelaisten joiut ovat ihan yhtä arvokasta korkeakulttuuria kuin Beethoven ja Mozart ja Brahms ja Sibelius, on kyllä aika lailla hurahtanut. Ei ole mitään toivottomampaa ja tylsempää kuin saamelaisten joikuminen, vaikka se on eksoottista ja kansantieteellisesti jännittävää.

Olet sivistyksen vankkumaton puolestapuhuja ja toisinaan sinua kutsutaan leikkisästi Suomen koko älymystöksi. Pystytkö konkretisoimaan tai henkilöimään, missä arvostamaasi sivistystä nykyisin enää on, Suomen tai maailman mittakaavassa?

Sivistyksen ehdottomin tuntomerkki on tietysti, että ajattelee muita kuin itseään. Sitten on tietysti sivistyneen harrastamistavat ja se mikä on kouliintunut sivistyneeksi käytökseksi ja jopa sivistyneeksi puheenparreksi. Antti Nylén nyt ainakin kirjoittaa sivistyneesti ja sitä paitsi hyvin. Malliesimerkki sivistyneestä kielenkäytöstä.

Takavuosina ainoita myönnytyksiäsi teknologialle olivat pakastin ja levysoitin. Koska tämä juttu ilmestyy musiikkiin keskittyvässä julkaisussa, on kai aiheellista kysyä, millainen musiikki sinulle on tärkeintä.

Voin helposti sanoa, että enemmän soi sinfoniamusiikki kuin pienimuotoinen musiikki. Pitkiä, komeita sinfonioita pitää olla. Sitten on hengellinen musiikki yleensä. Hirmuisen kauniita melodioita on virsimusiikissa. Jos hengellisen musiikin toivekonsertti sattuu soimaan radiossa, silloin kuuntelen kun perkaan kalaa, vaikken ole koskaan osannut radio-ohjelmia seuratakaan. En hirveästi jaksa tarkkailla itseäni, mutta kerran huvittuneena huomasin, kun istuin sillä puolella ja radio on tuossa. Kerran kun siellä vaihtui ohjelma ja alkoi tulla rokkimusiikkia, hämmästyin mikä sanomaton nopeus ja notkeus tuli vetää töpseli irti, vaikka aina olen vähän kömpelö ollutkin, heh heh! Se on niin hirveää se rämpytys. Jatsia en ymmärrä, mutta ymmärrän että siinä saattaa joskus jotain hienoa tulla. Mulla on aika rasvanahkaisen kalastajan ja kansanmiehen maku. Negrospirituaalit kyllä hivelee korvia. Ja Andien kotkat, eteläamerikkalainen kevyt musiikki. Sitten on tietysti kansanlaulut. Juuri lauloin syntymäpäivän kunniaksi, ”Hyvää, hyvää huomenta sanon sulle kulta, kun voin sua vieläkin tervehtiä. Sinisiä silmiäsi, punasia poskiasi, kun minun mieleni näkevi…” Osaan kaikki kolme säkeistöä siitä, jotka laulan aivan käheäksi muuttuneella äänelläni. Olen joskus järvelläkin laulanut, ja Karjalan kunnailla. Sitten minua huvittaa nämä vanhan ajan rillumareit, Helismaan ”Kaksi vanhaa tukkijätkää”, Erkki Junkkarisen ”Yönä synkkänä synnyin, ei tuikkineet tähtösetkään” ja muut, ne ovat mieluisia, äärettömän itsesäälisiä ja siinä mielessä loistavia. En näistä nykyiskelmistä löydä juuri itselleni hittejä.

Viime vuosina olen jonkun sponsorin maksamana käynyt joko Lahden tai Tampereen orkesteria kuuntelemassa. Helsingissä en pitkään aikaan ole käynytkään kuin teatterissa tai joissain valikoiduissa muissa. Kyllä ne on juuri näitä sinfoniakonsertteja, ainakin jos siellä on Sibeliuksen neljäs sinfonia. Sibeliuksen neljäs on niin hieno, että olen omistanut sen varmaan kaksikymmentä vuotta, mutta en ole koskaan voinut kuunnella sitä, koska olen katsonut, etten ole koskaan niin pyhässä vireessä. Se on niin pyhä. Ja tietysti Sibeliuksen ykkönen, kakkonen ja seitsemäs. Sibeliuksella on lauluja mitä se on välityönä tehnyt, kun ei osannut hoitaa raha-asioitaan. Sillä on näitä, joita radiosta kuulee pätkänkin ja tietää, että tuo on Sibeliusta. Onhan nuo Beethovenin sinfoniatkin kaikki, Herbert von Karajanin johtamana. Ja Dvórakin Uudesta maailmasta, se on hieno. Mahlerin ensimmäisen sinfonian kolmas osa on sellainen, että täytyy sanoa tyttärelleni, että jos jonkunmoiset hautajaiset järjestetään, se pitää soittaa siellä. Temaattisessa mielessä äärettömän helppotajuinen mutta sanomattoman kaunis. On se koko sinfoniakin hieno, mutta se kolmas osa on melkein Sibeliuksen tasoa. Musiikkimakuni on aika laaja. Muistan kun Kari Rydman, joka on muuttanut Helsingistä Valkeakoskelle, määritteli joskus, että maailmanmusiikki lähti menemään alaspäin, en muista oliko Sibeliuksen jälkeen. Sillä oli tällainen ihan selvä raja.

Ritvalassahan on erilaisten alakulttuurien edustajien joukossa käynyt musiikkivieraitakin, muun muassa englantilainen Tiziana Stupia, Stephen O’Malley ja suomalaisessa Babylon Whores -yhtyeessä laulanut kääntäjä Ilkka Salmenpohja, jotka tulivat 90-luvun lopulla nahkahousuissaan seisomaan kaaliesi päällä ja puhumaan teostesi kääntämisestä.

Muistan kyllä Ilkka Salmenpohjan ja puheen käännöksistä, mutta ei siitäkään tullut mitään. Ei hänestä kuulunut mitään sen koommin. Muistan vielä sen, että se oli semmoinen joka kustansi äänilevyjä ja jonkun verran siinä sivussa kirjoja. Ilkka Salmenpohjan piti tehdä jotain käännöksiä, mutta ei niistä kuulunut sen koommin.

Lampila: Käykö täällä paljonkin kaikkea sekopääporukkaa, siis meidän lisäksi?

Eihän täällä paljon, on vaikea saada yhteyttäkin. Vuosien ja vuosikymmenien aikana on tietysti karttunut. Minullahan oli vieraskirja silloin alkuvuosina. Tuon viereisen talon pikkupoika oli silloin juuri alle kouluikäinen, kuusivuotias, ja sehän seurasi tämän rakentamista kauhean innokkaasti. Tämä oli kaikin puolin valmis kolmessa kuukaudessa siitä kun oli rakennuslupa saatu, ei tosin niin nopeasti kuin Jehovan todistajien valtakunnansali. Sitten kun tuli sähkömittarintarkastajia, se pikkupoika oli heti taas mukana siinä. Se sanoi mulle: ”Pentti, muista vieraskirja!” Se vieraskirja on kauan sitten kadonnut. Olisi mukava nähdä, kun voisi sen perusteella palauttaa taas mieliin ketä täällä on käynyt. Siihen sai tietysti kirjoittaa muutakin kuin nimet niin kuin yleensäkin, ja minulla oli sellainen ohje että ”kirjoita ihan mitä hyvänsä, kunhan se on isäntäväkeä ylistävää”, heh heh. Ainoa pieni ehto.

Mutta jos näitä kulttuurinaloja lajittelee, kirjallisuushan minulle on pienestä pitäen ollut se ehdoton ykkönen. Teatterikin on hirveän tärkeä. Aikanaan nuorena oli harvoja kausia lintuaseman ja Hämeen lintuhavainnointikuukausien lomassa kun olin Helsingissä, silloin kävin enemmän teatterissa kuin elokuvissa. Se nyt on niitä rakkauksia mitä muistaa. Niin kuin tietysti muistaa minun ikäpolveni monet muutkin sitä Jurkan perhettä, ennen kaikkea Vappu, Sakari ja Jussi Jurkkaa. Vieläkin osaan matkia millainen Sakari Jurkan nauru oli siinä Intiimiteatterin Arsenikkia ja vanhoja pitsejä -nimisessä makaaberissa komediassa. Luovitettiin täyshoitoon vanhoja miehiä ja murhattiin niitä sitä mukaa kellariin. Se nauru jota se nauroi oli jotenkin tällä lailla (Linkola päästää pitkän hinkukeuhkoisen vinkaisun ja hähättää kihisevästi perään). En osaa niin kaameasti nauraa. Ne on kaikki kadonneet, Kyllikki Forssell, Tea Ista, Tarmo Manni. Suuria nimiähän ne on tietysti edelleen, muistoissa. Nehän oli ne minun näyttelijäni siihen aikaan. Ja Huoneteatteri Jurkka.

Vanhasta muistista vuosi sitten kävin teatteri Jurkassa katsomassa Genet’n näytelmän, sehän on valtavan viehättävä pieni teatteri Vironkadulla Kruununhaassa. Genet on semmoinen roisto joka on istunut linnassakin, sitä pidetään hirveän hyvänä kirjailijana. Se oli sen semmoinen oliko Pesijättäret vai mikä se oli. Se oli huonoin teatterikappale mitä olen nähnyt koskaan. Ainoa missä en yhtään kertaa taputtanut. Ei mennyt kädet edes lähelle toisiaan. Tukala ja kelvoton ja mahdoton käsikirjoituksesta lähtien, epäuskottava ja täysin onneton. Nyt kävin itse asiassa kahdestoista päivä tätä kuuta eli aivan vastikään Tampereen Työväen Teatterissa, joka on niin kuin tiedetään se meidän ammattitaitoisin ja paras teatteri. Hakkaa Helsingin kansallisteatterin ja kaupunginteatterin, vaikka ei sielläkään kaikki ole hyvää. Se oli Sirkku Peltolan Lämminveriset, trilogian kolmas osa. Ensimmäinen osa, Suomenhevonen, on kuuluisin, mutta sitä en ole nähnyt. Ensimmäisessä osassa yhteiskunta riisti perheeltä pientilan, toisessa ne oli päässyt kiinni yksiöön, joka niiltä pakkolunastettiin. Tässä kolmannessa osassa ne on sitten siltojen alla. Siellä on moninaisia maahanmuuttajia mukana. Se on osaksi farssi, osaksi komedia, osaksi tragikomedia ja osaksi tragedia. Sitten lopussa se on naurua kierteellä. Olen siitä kiittänytkin. Soitin Sirkku Peltolalle ja sanoin: ”Mulla on nyt kyllä niin typerä soiton aihe että onko sulla hirmuinen kiire siinä? Saat tietysti palautetta läkähdyksiin saakka, mutta en voi olla soittamatta ja kiittämättä.” Sitten sanoin, että minulla on hirveä kiusaus ruveta kertomaan sitä juonta sinulle! Sitten kun vähän puhuin siinä, rupesin helkkari kuitenkin vähän sitä juonta kertomaan. Se lohdutti sanomalla, että on tekemässä uutta näytelmää ja edellinen on jo pikkuisen hukkunut häneltä. Se oli ehkä tervetullutta, että kerroin vähän siitä näytelmästä, heh.

Siinä näytelmässä on hyvä kohtaus, kun tulee oikea poliisiauto lavalle. Sinnehän tulee hevoset ja autot, myös semmoinen Lada, josta on polttoaine aina lopussa ja jota ne talkoilla työntää. Sitten kun se poliisiauto on saapunut, käy ilmi että joku naisihminen on soittanut poliisin paikalle. Kaksi reipasta poliisimiestä ei ymmärrä yhtään, mistä asiassa on kysymys, mutta ne on saaneet sen määräyksen, kun siellä on hahmoja joilla ei ole papereita. Ainoa ratkaisu on, että ne täytyy kaikki viedä kamarille, toisin sanoen siirtää vastuu. Kun ne on saaneet kaikki sullottua sinne poliisiautoon, ne kaikki tulevat ulos sieltä. Toiset kiipeää poliisiauton katolle ja kaikki kuuntelevat yhdessä. Sitten ne raahaa taas ne sinne autoon sisään. Helppo arvata, että kun ne on kaikki lopulta siellä sisällä ja on hetken hiljaisuus—ne on nimittäin viettämässä joulua niistä vähistä aineksista, mitä ne on siltojen alla saaneet kokoon, siellä on kreppipaperista pieniä vilttejä ja muuta—ne on joulutunnelmassa kun tämä poliisiauto saapuu sinne ja niiden on tietysti vaikea ottaa vastaan sitä poliisien suhtautumista. Ainoa ratkaisu on, että ne saadaan kamarille, missä viisaammat ratkaisevat niiden kohtalon, puolustelevat ja selvittävät. Sitten kun kaikki on saatu sisälle ja on hetki hiljaista, sisältä autosta kuuluu joululaulu. Ja eihän se auto lähde käyntiin! Ilmenee että polttoaine on lopussa. Sitten siinä on semmoinen akateemisesti koulutettu tummaihoinen marokkolainen, jolla on tärkeä osa ja jonka lyhyet välihuomautukset on huomattavan nautittavia ja naurattavia. Se loikkaa ulos autosta ja juoksee sinne missä niillä on sohva ja semmoinen varastohylly ilman että poliisit ehtivät estää sitä. Se tuo sieltä bensakanisterin ja lorottaa sen poliisiautoon.

Ne näyttelijät on hirveän hyviä rooleissaan, ne on juuri sennäköisiä kuin on roolikin. Siellä on vanha mummu, joka on vakavan perheen ylin. Siinä pitkällisessä touhussa kun niitä kootaan, kuulustellaan ja viedään aina vähitellen poliisiautoon, sille tulee vessahätä. Kun se on siinä vessapaperirulla kädessä, toiset sanovat, että sillä ei oikein siinä iässä pidätys toimi, ja se häipyy. Kun ne kaikki on häipyneet autossa siitä, mummo tulee rulla kädessä vessasta. Tämä on vain osa juonesta. Se on siinä mielessä juoni elokuva, että siinä tapahtuu koko ajan. Siltainsinööri on hemmetin hyvä. Silta on semmoinen, että se on jäänyt kesken, koska määrärahat ovat loppuneet. Ne on sen sillanpätkän alla siellä, maahanmuuttajia toinen puoli. Sillanpalkin päälle ilmestyy herrasmiehen näköinen tyyppi, jolla on pitkä köysi mukana. Se on siltainsinööri, joka on pelännyt, että silta menee hukkaan. Sen masennus ilmenee kunnanvaltuuston puheenjohtalle, joka saa sen unohtamaan hirttäytymisajatuksen ja liittymään porukkaan. Jossain vaiheessa sillä on iso salkku, jossa sillä on viskipullo, jonka se panee kiertämään. Joulukuvaelmassa se lukee jouluevankeliumia muille. Se köysi on jotenkin joutunut vanhalle mummolle, joka on kietonut sen hienolle vyyhdille. Se panee sen sinne isoon salkkuun ja sanoo: ”Tämä on sitten huonompia aikoja varten!” Siinä on kaikki niin sympaattista ja herttaista omalla tavallaan. Toiset eivät ole niin mukana, haluavat erottautua tästä joukosta, sen nuorimmat jäsenet. Se on hauskaa ja jännittävää ja riemullista ja myönteistä myöskin.

Musiikki ja teatteri kilpailevat siitä kakkostilasta, jos näitä kulttuurinaloja voi verrata. Kirjallisuudessakin olen rasvanahkainen kalastaja, aika vähän lyriikkaa seuraan. Tietysti Suomen kansan syviin riveihin uppoava Heli Laaksonen on mahdottoman hauska ja hyvä. Sitten on nämä klassikot, muuten en pahemmin seuraa ja osaa. Kertomakirjallisuudessa ykkösenä mainitsinkin jo Aleksis Kiven. Onhan niitä tietysti sitten hirveät määrät klassikoita. Ei ainoastaan meillä, vaan sitä neuvostokirjallisuutta mollattiin aivan suotta. Siellä on aivan sen tason Obruchev ja Valentin Rasputin. Se on toinen Rasputin, joka jallitti sitä tsaarin hovia joskus. On Turgejev, Pushkin ja Aitmatov, siltä ei ole suomennettu kuin sellainen Mestauslava-niminen kirja. Se on mestariteos myöskin. Sitten on tämä degeneroitunut ranskalainen kirjallisuus, aikanaan luin paljon niitä. Aragonia ja Mauriacia ja tietysti Camus’ta, mutta ne ovat jotenkin jo niin vieraantuneita oikeasta elämästä, että ne eivät ole mielikirjallisuutta ollenkaan. Espanjasta on Saramago ja Molina, jota olen ihan hiljattain lukenut. Kyllä niitä joka maassa on. Suomenruotsalaisista joka kolmas on mestarikirjailija. Se on varmasti hienoin vähemmistö, mitä missään maassa on koskaan ollut olemassa. Siellähän on tietysti Kjell Westö ja se joka kuoli vastikään, Bo Carpelan, Anders Cleve ja Werner Söderhjelm, Monica Fagerholm, niitä on niin hiton paljon. Riikinruotsissa on hirveän vähän. En ole jotain Selma Lagerlöfiä jaksanut lukea, se ei ole klassikoita. Kerran sain veljeltäni syntymäpäivälahjaksi sellaisen vanhanaikaisen jätkänrepun, ja siellä oli Harry Martinsonin Kulkijan pilvilinnat ja vinettopullo. Se oli hyvin harkittu jätkänreppu.

Ihmettelen, kuinka sattuu maailman musiikkikirjallisuuden huippu olemaan juuri tässä Suomessa. Samaten kuin maailman kirjallisuuden huippu on Seitsemän veljestä. Se on ylittämätön vaikka ottaa kaikki venäläiset klassikot, Buddenbruukit ja muut mukaan, Seitsemän veljestä on nimenomaan se maailmankirjallisuuden huippu.

–

USKO

–

Olet ei-uskovainen ateisti, mutta olet myös todennut pitäväsi uskonnonjulistuksesta ja pyhän ulottuvuudesta. Voitko avata näiden merkitystä elämässäsi?

Piispa Wille Riekkinen on kirjoittanut tällaisen kirjan kuin Metsä kirkkoni olla saa. Se on suuri luonnonystävä, ja niin kuin piispalta voidaan odottaa, epäilemättä se on harras uskovainen. Se yhdistää juuri luonnon siinä, että luonto on luojan ihmetyötä kaikki. Sitä kautta sitä pitää kunnioittaa. Sehän on jossain saarnassaankin oman hiippakuntansa alueella ylistänyt luontoa. Enon pitäjässä, missä oli ihan ensimmäisiä näitä uraanikaivossuunnitelmia, se on niitä tuominnut ja saanut kirkon piispakollegalta ankaria nuhteita ja paheksumista, että tällaiset asiat eivät kuulu kirkolle. Kuitenkin sen Enon oma naispuolinen kirkkoherra oli lukenut sen tekstin ja se oli ollut ankara luonnonsuojelujulistus. Tietysti nämä näkökulmat ja pitäjän atmosfääri tuhoutuisivat, jos kaivos tulisi sinne. Kirkkohan muuten tekee aivan liian vähän. Se on aivan liian varovainen yhteiskunnallisissa kannanotoissaan. Se vähä mitä se tekee on kyllä pelkkää hyvää. Olen juuri nyt liittynyt kirkkoon näiden huvittavien rituaalien kautta. Protestiksi uusateistien barbaarisia, rienaavia ja rahvaanomaisia puheenvuoroja vastaan. Mutta aina olen kirkkoa kannattanut ja uskon näihin persoonallisiin jumaluuksiin enkä Jeesukseen kuin suurena filosofina. Kannattajajäsenenä menin kirkkoon kuitenkin.

Se pyhä on samaa mitä minä koen aarniometsässä. Sama tarttuu kirkossa. Se atmosfäärihän kirkoissa on ainutlaatuinen, kun on urkumusiikki ja kaikki. Enemmänkin kävisin kirkoissa, jos ne olisi enemmän täällä keskustassa eikä siellä syrjäseuduilla. Huomattavan pitkät matkat. Luonto ja pyhä ovat joka tapauksessa rääväsuisen ihmisen yläpuolella. Kyllähän papeillakin on jumalasta erilaisia käsityksiä. Toisten mielestä se on vain voima, joka on meidän yläpuolella ja toiset näkee sen alkukantaisena ukkona ja olentona. Kyllä sitä voi nimittää pyhäksi, mikä laittaa käden nyrkkiin ja Marsin kiertämään aurinkoa. Kun on näitä vaatimuksia uskonnonopetuksen lopettamisesta, niin kuin tietysti ruotsinkin lopettamisesta, mikä on toinen asia, eikä saa laulaa virsiä koulussa eikä saarnata jouluevankeliumia. Yksi syy, minkä takia liityin kirkkoon, on että tiede on niin sanomattoman tylsää. Ei ole mitään kaameampaa kuin luonnontiede. Se on pöyristyttävän tylsää. Uskonnossa on oma runollinen viehätyksensä. Olen näille kollegoille lintumiehille sanonut, että kun avataan tuo Ornis Fennica, jossa on laatikoita, joista menee toiseen laatikkoon nuoli ja siitä taas pariin kolmeen muuhun laatikkoon. Sanon, että tuo on niin hirvittävän tylsää ja typerää, että luen koko länsimaisen luonnontieteen jouluevankeliumista. Se on tarinoiden tarina. Monessa päässä se on kai syntynyt, silloisen kauhean juutalaisen militaristisen filosofian keskellä syntynyt tarina, jossa profeetat Jesaja ja Jeremiah ennusti tulossa olevan Jumalan pojan syntymää. Sitten keksittiin että se syntyi ja siinä on kaikki nämä itämaan tietäjät, se syntyi seimessä, on tähtitaivas, se on suunnattoman hohdokasta, tarinana se hakkaa kaikki Tuhannen ja yhden yön tarinat, se on niin loistokas. En uskontoja kovin tunne kuin noin yleisesti. Tieteestähän se osaksi johtuu, että vanhat luonnonjumaluudet ovat kadonneet.

Voisi vielä jatkaa tätä Jeesuksen historiaa. Se ristiinnaulitseminen on ollut pelotustapa, mutta on siinä kärsimys ja ylösnousemus. On se piru vie keksintö! Opetuslapset saavat Herodekselta luvat, että se hauta voidaan avata. Siihen päälle on vieritetty iso kivi, mutta kuitenkin sieltä se vaan nousee ylös. Ei sitä ihan typerykset ole keksineet. Sitten on sen julistuksen laita, kaksitoista apostolia, jotka ovat puoliksi kalastajia, mikä tietysti vetoaa minuun erityisesti. Jouluevankeliumi on loistava, niin kuin tietysti pitää ollakin, kun kaksi tuhatta vuotta melkoinen viipale ihmiskuntaa on sitä muistellut. Sen takia kannattaa liittyä kirkkoon. Kirkkoherralta, jota jonkin verran tunnen, kysyin: ”Onko mahdollista liittyä takaisin kirkkoon?” Nuorena ylioppilaana olin siitä eronnut. ”Vaikka ei ole sitä syvintä uskoa”, se sanoi vähän surumielisesti, ”kyllähän kirkon jäsenistä suuri osa on sellaisia, joilla ei ole sitä syvintä uskoa. Tervetuloa vaan!” Olin siellä sitten toisen kerran kala- ja lintumieskaverin Virtasen Olavin mukana. Hän on kunnallinen kirkkoherra nykyisin. Hänellä on tapana kerran vuodessa tulla tänne. Käydään järvellä kalassa. Sitten tuli myyntikeikka Kylmäkoskelle, missä se oli aikaisemmin kirkkoherrana. Siellä muuten joku erosi kirkosta, kun kirkkoherra ei saarnannut mistään muusta kuin linnuista, heh heh. Se oli sikäli typerää, että raamattuhan on näitä lintuvertauksia ihan täynnä. Mutta ehkä se tosiaan puhui niistä vähän liikaa! Sen kanssa mentiin sitten seurakuntatalolle, siellä oli semmoinen kappalainen (Matti) Neulanen, jonka olen kerran tavannut aikaisemmin. Puoli tuntia keskusteltiin sen kanssa, se oli odottamassa siellä Olavin opiskelutovereita teologisesta tiedekunnasta. Sitten kun oli puhe kirkkoon liittymisestä, virkailija siellä rupesi peräämään muodollisuutta, että onko minut kastettu. Sillä oli jonkinlainen valtakunnallinen rekisteri vuosikymmenten taakse. Sieltä ei löytynyt sitä tietoa, että minut olisi kastettu. En sattumoisin muista kastetilannetta ollenkaan, mutta tiedän että vanhemmat oli normaaleja kirkon jäseniä, vaikkeivät uskovaisia. Sitten Neulanen keksi kysyä, että entäs kummit. Sanoin, että totta kai, Eeva-täti ja Hertta-täti. ”No sitten on täytynyt olla kastekin, kun on kerran kummitkin”, se sanoi. Rippikouluahan siinä kysytään. Valehtelin virkailijalle, että muistan kouluaikoja niin sanomattoman huonosti. ”Pidän mahdollisena, etten ole käynyt sitä, mutta pidän myös mahdollisena, että olen käynyt.” Ei se sieltä rekisteristä sitä löytänyt, mutta sitten sovittiin sillä lailla, että minulle annettiin katekismus. Eihän ne siitä tenttiä pitäneet. Siinä vitsailtiin jo Neulasen ja Olavi Virtasen kanssa, että pitää lähteä rippikoululeirille 14-15-vuotiaitten joukkoon. Niillä tätä riemua riitti. Sitten jälkeenpäin kuulin, että kyllä minut on hyväksytty kirkon jäseneksi. Kyllähän minulle annettiin se katekismus ja katselin sitä pitkään. Siinä on kehätodistelua kaikki käskyjen perustelut. Ole tekemättä sitä tai tätä jumalan kunniaksi, ei siinä sen kummempaa logiikkaa tunnu olevan. Oli hyvä se keksintö kummeista siinä tilanteessa. Osasin luetella kummit ja siitä voitiin päätellä, että minut on kastettu, heh.

On kyllä pöyristyttäviä linja-autoihin liimatut tarrat: ”Eroa kirkosta, nauti elämästä!” Se on tämä törsäyskulttuuri, ei enempää enää voi sanoa tästä. Sitä pitää vain lisätä kulutusta ja törsäystä. Se on hirveä jengi! Ihmiset eroavat kirkosta, koska Päivi Räsänen piti television homoillassa kiinni raamatun kirjaimesta. Jehovan todistajat eivät lipsu mistään. Niille ihminen on luotu kolme tuhatta vuotta sitten, Iisak ja niin edelleen. Se on niin, koska sillä lailla on sanottu. Eihän roomalaiskatolisessa kirkossakaan edes keskustella naispappeudesta. Täällä se on itsestäänselvyys. Oli puhe Enon kirkkoherrasta, suurenmoisesta luonnonsuojelijasta, joka on nainen. Tunnen etäisesti muutamia muitakin naisteologeja. Tiedän, että kirkollisoppi, joka on Päivi Räsäselle ehdoton, on näissä kirkolliskokouksissa kuten Nikean kirkolliskokouksessa joskus niitattu. Olkoon se raamatun sanoma mikä hyvänsä, siinä pitäisi pysyä. Niin kuin Vihreän liikkeenkin olisi pitänyt pysyä niissä Lehtivihreältä lähteneissä filosofioissa.

Milloin ja miten maailmanloppu tulee?

En tietysti tiedä, millä lailla se tulee. Jos maailmanloppu on kullekin lajille se, milloin viimeinenkin yksilö menehtyy, maailmanloppuja on joka päivä milloin millekin lajille. Sukupuutothan on maailmanloppuja kulloisellekin lajille. Ihmisen maailmanloppukin tulee, mutta millä tavalla. Olen joskus kirjoittanut siitä, kuinka anoreksiassa naisen kuukautiskierto häiriintyy. Sitten on se, että urbaanin miehen spermassa sukusolujen määrä huomattavasti vähenee. Menisikö se tuota kautta sitten, kun riittävästi ihmisten hedelmällisyys putoaa. Tämä on yksi näköala. Sitten tietysti ydinsota, ydintalvi ja ydinlaskeuma on yksi mahdollisuus. Sitten on lajisolidaarisuus, joka hyvin pitkälti edesauttaa sitä, että otetaan vastaan väestöjä, jotka ovat omat elinehtonsa tärvelleet tai ehdyttäneet niin, että maaperä ei kasva. Kun ne otetaan vastaan muualla, maaperä sielläkin ehtyy nopeasti. Menisikö se sitä kautta? Pitkällehän tämä ekokatastrofi on mennyt, mutta mikä sen sitten lopulta tekee… Eihän sitä tiedetä sitäkään, mikä mammutit lopulta tappoi. Ei tiedetä, vähenivätkö niiden tarvitsemat heinät ja niityt silloisessa ilmastonmuutoksessa. Vähenivätkö ne niin paljon, että viimeisetkin mammutit tuhoutuivat. Sukupuutto kun lähtee menemään, se menee helposti loppuun asti, tieteelle tuntemattomista syistä. Hirvittävän elinvoimainenhan tämä ihmislaji ainakin tällä hetkellä vielä on. Kasvaa ja kasvaa, varsinkin Suomessa. 25 000 ihmisen nettokasvu taas, mistä puolet on omaa väestönkasvua ja puolet immigraatiota. Nälänhädät ja jos juomavesi kerta kaikkiaan loppuu, vaikka sitähän kuljetetaan sitten suurissa kuljetusaluksissa Etelämantereen jäätiköistä irronneista lohkareista. Voidaan laskea, paljonko on jäljellä sulamatonta jäätä mistä saada vesi, jos tällaista raivokasta kulutusta jatketaan. Sitä mitkä ne vuosiluvut on, ei voi sanoa. Ei nyt ainakaan monia tuhansia vuosia missään tapauksessa ennen kuin tämä laji kokonaan on poissa pelistä. Se tiedetään tietysti, että me fyysisesti ollaan olemassa. Oli muutokset maaperässä ja muualla mitkä hyvänsä, ihmisen keski-ikä jopa kasvaa vielä. Nehän odottaa epidemioista kauhua tai pelastusta. Mutta kyllähän ne on menneet ihan tyhjiin kaikki ebola-virukset ja AIDSit, joista odotettiin paljon enemmän kuin sitten tuli. Minulta kerran kysyttiin lintuinfluenssasta, kun se oli kovasti tapetilla. Puhuttiin, että Ruotsissa olisi pari tukkasotkaa nyykähtänyt, mutta mitään muuta en sen vaikutuksista tiedä. Siihen se jäi. Ne jotka näitä harrastaa, toksikologit ja muut, ne tuovat esiin että edelleenkin elohopeaa on paljon. Se nyt sentään tiedetään, että happea riittää hyvin paljon suuremmille määrille ihmisiä. Kun väestö kasvaa, pari happea kuluttavaa ja hiilidioksidia tuottavaa kasvistoa ja eläimistöä jää pois. Jokin määrä ihmisiä pysyy hengissä. Ilmeisesti ei sitten hirmuisen lähellä DNA ole jotakin muuta eläinkuntaa.

Ravintovarat ja juomavesi loppuvat. On laskettu, että 80 vuodessa näiltä maapallon vilja-aitoilta, jotka ovat Yhdysvaltain ja osin Kanadan puolella ja tuottavat suunnattomasti vehnää ja maissia, on ruokamulta huuhtoutunut Tyyneen valtamereen eivätkä ne tuota enää mitään.

Kerran oli hauska olla kuulijana, kun Tampereella oli joku puheenvuoro, Martti Tiurin ja Eero Paloheimon keskustelua. Ne väittelivät muun muassa tästä väestöräjähdyksestä. Martti Tiuri sanoi, että ei voi kuvitellakaan syntyvyyden säännöstelyä, lasten saaminen on ihmisen perusoikeus. Paloheimo värkkäili laskukoneittensa kanssa ja sanoi, että tällaisella kasvuvauhdilla ihmisiä on 400 vuoden päästä vähintään niin ja niin monta miljardia enemmän. Tiuri sanoi, että sitten siirrytään avaruusaluksille. Paloheimo arvioi, että ihmisiä mahtuisi kuutiometriin kymmenen. Näitä ihmiskuutioita olisi maan pinta täynnä, ja vielä 35 kilometrin korkeuteen. Vieläkin Tiuri väitti vastaan, ja Paloheimo laski, että tuhat vuotta ja tällä vauhdilla ihmiskunta täyttää koko tunnetun maailmankaikkeuden. Silloin Tiuri hävisi sen väittelyn. Tekniikan tohtoreita olivat molemmat. Ei se hirveän pitkä aika ollut, kun ihmismassa täyttäisi koko tunnetun maailmankaikkeuden.

Lampila: Tere Vadén ja moni muukin puhuu siitä, kuinka koko meidän länsimainen elämä on öljyn varassa, kuljetukset, tuotanto, kaikki se kierto mikä liittyy vaikkapa ravinnon saamiseen omaan mahaan, se on öljyn varassa sieltä alkulähteiltä. On arveltu että nyt eletään öljypiikin keskivaiheilla ja että se taittuu viimeistään 2020 ja lähtee jyrkkään laskuun.

Ei öljyä rajattomasti ole, vaikka löydetään uusia esiintymiä. Ei niitä öljylähteitä voi pitkittää. Kaikki on sulaa hulluutta. Ihmisiä ei pitäisi olla niin paljon, että missään oltaisiin edes lähellä näitä ehtymisen rajoja. Ihmisiä jos olisi kuusi ja puoli miljoonaa maapallolla, eläin-, kasvi- ja sienikunta siinä ohella, mikäpä siinä olisi. Mutta kun pitää olla niin paljon, että ollaan tilanteessa: ”Vielä riittää! Vielä riittää! Vielä on juomavettä tälle porukalle.” Kun pitäisi olla niin, että juomavesi ei ole ongelma missään, sitä on rajattomasti kaikkialla. Pienillä väkimäärillä riistaa, kalaa, viljaa olisi kaikille. Kaikki muut lajit pysyvät siinä järkevässä järjestelmässä. Kyllähän siinä taudit tulevat vastaan, jos kanta kasvaa liian suureksi, ja sitten on ainakin ravinnon riittävyys. Ne ovat kaikki siinä systeemissä kiinni. Laajeneminen tyssää aina. Toissatalvena meidän viirupöllöistä kuoli varmaan puolet tai kaksi kolmasosaa, kun tuli yhtä aikaa korkea lumipeite ja myyräsyklin katovuosi. Viime vuoden ikäluokkaa ei syntynyt nimeksikään. Useimmat jätti kokonaan pesimättä, toisin kuin ihmiset. Mitä kurjemmat ihmisen olosuhteet on, sen suurempia lapsilukuja syntyy. Muualla lajistossa on päinvastoin: on yhtä tai kahta munaa, kun hyvinä vuosina on viisitoista. Tänä vuonna vuoden 2010 ikäluokkaa on jäljellä sen verran, että kun myyriä on normaalisti ja pesiminen tapahtuu normaalisti, parissa-kolmessa vuodessa tappio on kurottu umpeen. Tulevat suuret ikäluokat, mutta ei se pääse siitä pidemmälle, koska sapuskaa ei riitä sen enemmille. Sitten tulee taas katoja ravintoeläimistössä. Vaikka siinä on vaihtelua ja dynamiikkaa, se pelaa pysyvästi. Suuri linja on tasainen, niin kuin se on kaikkialla muualla paitsi ihmisellä. Ikävä ja tavallaan häpeä kuulua tähän lajiin, ja vielä tämän lajin haarakuntaan, joka kuormittaa henkilökohtaisesti. Niinhän minäkin teen, vaikka teen kompromisseja, en käytä polttomoottoria itse, vaikka käytän kyllä toisten moottoreita jossain määrin. Olen kuitenkin maailmantaloudessa hirmuinen kuluttaja ja kuormittaja. Paperinkulutuksessa olen muun muassa kaikkien keskiarvojen yläpuolella. Ja vaikka metsiä suojeleva säätiö onkin, niin muualta puuta kaadetaan vastaavasti enemmän.

Mitkä katsot omista toimistasi tärkeimmiksi maailmanlopun eli oman lajin sukupuuton ehkäisemiseksi?

Kai ne on nämä luonnonsuojelutoimet ja säätiö.

Uudella ajalla helvetistä on tullut raamatun ja uskonnon rajat ylittävä metafora, joka voi viitata yhtä hyvin toisiin ihmisiin kuin vaikkapa ukkosmyrskyyn parkkipaikalla. Mitä helvetti sinulle tarkoittaa?

Vertauskuvallisesti voi sanoa, että me elämme helvetissä nykyään, kun yhteiskunta ja ihmiskunta on tällaisessa tilassa. Se nyt on ehkä keikailua sillä lailla sanoa. Enkä oikein tiedäkään, mitä raamattu sanoo helvetistä. Sen tietysti tiedän, että kirkko on jättänyt julistuksestaan sen kokonaan pois. Se julistushan on semmoista, että ei saa karkottaa ihmisiä. Niillä, jotka sielunvaellukseen on uskovinaan, on hirmuinen varasto ollut siellä kun koko ajan väkiluvut kasvaa. Kun tietäisi kuinka monta siellä on odottamassa, saisi tietoa miten suureksi tämä väestö sitten paisuu. Olisiko se loppu jo kymmenessä miljardissa, sitten loppuu nämä sielunvaelluksessa varalla olevat sielut. Pakkohan siellä on omansa olla jokaiselle kuitenkin, joten aika hyvä varasto se on, jos siellä on seitsemän miljardia sielua odottamassa. Ne kotkat ja koppakuoriaisetkin on sitten olleet odottamassa, jos synnymmekin semmoisina. Eiväthän ne voi tyhjästä tulla, kyllähän siellä on se olento kytiksessä.

Millaisia ovat olleet oman elämäsi helvetillisimmät hetket?

Kyllä ne on nuo luontoon liittyvät tyrmistyttävät surut, kun joku vanha pitämänsä saari tai perinteiset kelometsät näyttäytyvät raiskattuina. On yksityiselämässäkin tietysti avioero ollut tuskallinen kokemus. Pieniä pettymyksiä, niistähän elämä rakentuu. Ihmisen elämä on pettymysten summa. Niin sen voisi määritellä. Todella suuria järkytyksiä on sitten harvemmassa. Kyllähän ne luonnon tuhoutumiseen etupäässä liittyy… Kerran unessa olin pääsemässä politbyroohon, mutta ei se onnistunut. Ystävät johdattelivat valtavan suureen saliin, joka oli täynnä Neuvostoliiton johtoa. Politbyroo istui aivan salin toisella laidalla, siinä oli monta pöytää välissä. En päässyt puusta pitkälle, meni ihan poskelleen se suunnitelma.

Yksi hyvä uni oli kanssa, kun heräsin siihen, että oli osaksi tuttu paikka, osaksi fantasiaa. Siellä oli yksi Pälkäneveden niemi, jossa on tuntemani huvila. Kävelin siellä, kun se huvilan isäntä huuteli, että tuupas katsomaan, minkä linnun pesä täällä on. Siellä pihapuutarhassa oli semmoinen pajulinnun pesän kaltainen pesä, jossa aukko on sivussa. Se oli heinistä tehty, melkein rastaan pesää suurempi. Tiesin siinä unessa aivan oikein, että tämmöistä pesää ei ole olemassa. Mikään lintu ei tee tämmöistä pesää. Keksin siihen sitten selityksen, että tämä on toisesta todellisuudesta, ja siihen heräsin. Joskus unessa näkee unta, että se on semmoista kerroksellista välillä. Herää siihen, että loppujen lopuksi onkin edelleen unessa. Niinkin voi määritellä kuin Yrjö Kallinen, että me elämme unessa.

–

(Pentti Linkolan perustaman Luonnonperintösäätiön kotisivut löytyvät täältä. Sarastus  kehottaa lukijoita tukemaan säätiön toimintaa suomalaisen metsän hyväksi.)