SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Teotwawki – luottamuksen loppu

end 1JARKKO SANDELL

Teotwawki kuulostaa muinaiselta jumaluudelta. Teotwawki – The end of the world as we know it – on käsite, joka esiintyy yhä useammin mitä erilaisimmissa yhteyksissä. Saman voi ilmaista karkeammin lyhenteellä ’SHTF’, joka tarkoittaa ”paskan osumista tuulettimeen”. Ilmassa on raamatullisia enteitä. Infrastruktuurin rapautuminen, äärimmäisiä muotoja saava selfie- kulttuuri, kansainvaellukset, kiihtyvät etniset ja uskonnolliset jännitteet, paheneva massatyöttömyys ja työn loppuminen, valtamedian kriisi, kaikkialla rehottava avoin korruptio, taloudellinen turbulenssi tikittävine velkapommeineen ovat kaikki indikaattoreita muutoksen kiihtymisestä. Markkinakielelellä ilmaistuna yhteiskunnan volatiliteetti – heittelehtiminen – on huipussaan. Ihmiskunta on systeemikriisissä.

Yhdysvalloissa on arvioitu olevan 4–5 miljoonaa ”prepperiä” eli aktiviisesti globaalin talouden ja yhteiskunnan romahtamiseen varautuvaa henkilöä. Myös Suomessa ja Euroopassa yhä useampi varautuu. Määrä on kasvussa, eikä kyse ole hardcore-survivalisteista vaan tavallisista kansalaisista. Yksityisille tarkoitetut turvallisuuslaitteet ja -palvelut käyvät kaupaksi, itsepuolustuskursseille on kysyntää. Globalistinen eliitti – käytän käsitettä laajassa merkityksessä – ei enää itsekään usko järjestelmäänsä. Luksusbunkkereiden kauppa käy.

Globalistinen eliitti valtamedian myötäilyllä koettaa hallita kaaosta taikasanoilla ja yhä laajenevalla sääntelyllä, vallan keskittämisellä, verotuksella ja laeilla, jotka verhotaan kauniilta ja demokraattisilta kuulostavan, mutta vaikeasti hahmotettavan poliittisen lakijargonin taakse. Perässäjuoksijat ja muut hyvää tarkoittavat hölmöt kuvittelevat aivan vilpittömästi rakentavansa parempaa maailmaa. Lisääntyvät kontrollointiyritykset ja ongelmien vähättely lisäävät volatiliteettia, eivät poista sitä.

Maailma orgaanisena pelinä

Miksi pidämme leikeistä, draamasta ja peleistä? Ja miksi luomme niitä loputtomasti uusin erilaisin variaatioin? Puhumme yhteiskunnan, työmarkkinoiden ja talouden pelisäännöistä, poliittisista valtapeleistä, kielipeleistä, yhteispelistä, mediapelistä ja ihmissuhdepeleistä jne. Heti työpäivän päätteeksi ihmiset rientävät suurin joukoin harrastamaan jotain peliä, yksin tai yhdessä. Tekomme, sanamme ja niiden käyttö paljastavat jotain, jonka intuitiivisesti tiedämme. Me pidämme peleistä ja draamasta, koska elämä on mitä syvemmässä mielessä peliä ja draamaa. Joku voi toki huomauttaa, että eihän elämä voi olla vain peliä ja draamaa. Riippuu miten peli ymmärretään.

Jotkin pelit ovat hienostuneempia kuin toiset. Jokaisessa pelissä on omat sääntönsä ja arvonsa. Shakki eroaa kolikonheitosta, mutta molemmat ovat pelejä. Ei ole olemassa yksipuolista kolikkoa eikä shakkia, jossa on vain valkoisia nappuloita. Kulttuurit ja uskonnot ovat historian aikana erilaisissa luonnonolosuhteissa kehittyneitä etnisiä ja uskonnollisia pelejä arvoineen, lakeineen, myytteineen ja alapeleineen. Ideologiat, armeijat, puolueet, alakulttuurit, kultit ja jengit ovat pelejä sisäisine hierkioineen, sääntöineen ja kunniakäsityksineen. Avioliitto on peli miehen ja naisen välillä, perhe miehen, naisen ja lasten jne. Uskonnot, tieteet, taiteet, filosofia, musiikki ja runous ovat hienostuneimpia pelin muotoja: kaikki pelit kuitenkin rappeutuvat ja muuttavat muotoaan ajan kuluessa. Pelit ottavat ajan kuluessa vaikutteita toisista peleistä, hylkäävät toisia. Luonnossa eri lajit ja ryhmät pelaavat omia äärettömän monimutkaisia keskinäisesti limittytyviä pelejään: toisiaan tuhoten, mutta myös yhteistyötä tehden. Voidaan tietysti ajatella, että luonto itsessään ei ole monimutkainen, mutta käsitteellinen ajattelumme ”pilkkoo” luonnon monimutkaiseksi. Tietoinen ajattelu, tieteellinen luokittelu ja nimeäminen on tapa jäsentää ja ymmärtää luontoa – peliä – mutta luonto ei käsitteiden ylivaltaan alistu. Vaikka kuinka täsmennämme karttaa, maasto ei siitä huolimatta tottele sitä. Totuuskäsitykset muuttuvat pelin muuttuessa. Mikä on shakin ”totuus”? Mitä ilmeisemmin se on itse shakki.

Ongelma ei ole itse pelin käsitteessä, vaan ’vain’ sanassa. ’Vain’- sana trivialisoi pelin. Kaikkea elollista aalto-hiukkastasolta alkaen voidaan kuvata hienostuneeksi, tyhjyydestä itseorganisoituvaksi peliksi, jumalaiseksi näytelmäksi, joka näennäisen yksinkertaisista alkuoletuksista, positiivisen ja negatiivisen pelistä, luo loputonta monimutkaisuutta jota ihmisen on mahdoton täysin hallita ja ymmärtää. Tämä vastakohtien peli ilmenee kaikkialla: syntymä / kuolema, mies / nainen, kyllä / ei, itse / toinen, kaaos / järjestys, valo / pimeys, hyvä / paha, oikeisto / vasemmisto, yksilö / yhteisö. Vain muutamia esimerkkejä mainitakseni. Gottfried Leibnizin on sanottu luoneen binaarijärjestelmän taolaisen yin ja yang- ajatuksen inspiroimana. Fyysikko Niels Bohr oli haltioitunut yinistä ja yangista niin suuresti, että sisällytti sen vaakunaansa. Raamatussa Saarnaajan kirja (3) kertoo saman asian:

1 Kaikella on määrähetkensä,
aikansa joka asialla taivaan alla.
2 Aika on syntyä
ja aika kuolla,
aika on istuttaa
ja aika repiä maasta,
3 aika surmata
ja aika parantaa,
aika on purkaa
ja aika rakentaa,
4 aika itkeä
ja aika nauraa,
aika on valittaa
ja aika tanssia,
5 aika heitellä kiviä
ja aika ne kerätä,
aika on syleillä
ja aika olla erossa,
6 aika etsiä
ja aika kadottaa,
aika on säilyttää
ja aika viskata menemään,
7 aika repäistä rikki
ja aika ommella yhteen,
aika olla vaiti
ja aika puhua,
8 aika rakastaa ja aika vihata, aika on sodalla ja aikansa rauhalla.

Luottamus pelisääntöihin

Monen on vaikeaa samaistua jatkuvasti muuttuviin sääntöihin ja löytää rooliaan nykyisessä pelissä. Mikä olisi aiheuttanut poikkeustilan julistuksen vielä muutama kymmenen vuotta sitten, on tänään normaalia. Temperamenteistaan ja kyvyistään riippuen yksilöt vieraantuvat juuristaan, yhteisöistään, luonnosta ja ajautuvat egokeskeisiksi valtapelureiksi. Herkimmät syrjäytyvät negatiivisesti, addiktoituvat päihteisiin ja seksiin, elävät holtittomasti vailla suuntaa ja lopulta ahdistuvat ja päätyvät itsemurhaan, vankilaan tai mielisairaalaan. ”Positiivisesti” syrjäytynyt voi ehkä löytää roolinsa ja merkityksen pelissä uudelleen vaikkapa traditionalistina ja kansallismielisenä.

peli 1Jotta yhteiskuntapeli olisi mielekäs on siinä vallittava luottamus pelaajien välillä. Pelissä on oltava tiedostettujen ja tiedostamattomien arvojen, tapojen, kielen ja lakien jne. jatkumo ja sen täytyy sopeutua kulloisenkiin ympäristöön joustavasti. Pelin ja sen sääntöjen pitää olla tunnistettavissa, jotta siihen osaa ottava yksilö voi luottaa peliin ja pelata rooliaan. Identiteetti on ensisijaisesti kuulluksi tulemista ja tunnistamista, itsensä ja toisen. Sisä- ja ulkoryhmän: kuka kuuluu meihin ja kuka muihin, kuka on ystävä, kuka vihollinen. Pelissä on oltava jotkin rajalinjat, tuomarit ja samat rangaistukset sääntöjen ja luottamuksen rikkojille. Se, että pelin rajoja ei voi vangita määritelmien sisään, ei tarkoita ettei niitä ole. Ei yksilön tietoisuutta, identiteettiä tai temperamenttiakaan voi koskaan tyhjentävästi määritellä, mutta se ei tarkoita etteivätkö ne ilmenisi hyvinkin todellisena yksilölle itselleen.

Keskinäisen kunnioituksen ja luottamuksen kanssa poliittisella korrektiudella ei ole mitään tekemistä. Kunnioitus ja luottamus syntyy spontaanisti, ei pakottamalla. Luottamus ja kunnioitus pitää ansaita. Poliittinen korrektius rasismi- ja vihapuhelainsäädäntöineen ovat itse itsensä pelinjohtajan rooliin ylentäneiden viimeisiä puolustuskeinoja pakottaa muut pelaamaan peliä. Peliä, joka on ohitse ja joka alunperinkin oli mahdoton peli. EU monikultturismi- pelinä on mahdoton peli, koska globalistista eliittiä lukuunottamatta juuri kukaan ei kykene samaistumaan EU- nimisen pelin pelaajaksi. Tuskin kellään on enää käsitystä siitä, millä säännöillä EU- peliä tulisi pelata: päivä päivältä paheneva siirtolais- ja talouskriisi päällimmäisinä esimerkkeinä. Monet länsimaiset yhteiskuntapelit olisivat luultavasti ilman EU:takin hajaannuksen tilassa. Ehkä EU oli yhden kulttuurisen ja maailmankuvallisen pelin finaali. YK:n ihmisoikeuksien julistus oli yritys saattaa maailma yksien pelisääntöjen alle ymmärtämättä, että ”ihmisoikeudet” ovat länsimainen käsitys pelisäännöistä. Historioitsijoiden ei tarvitse pohtia, miksi ja miten taloudet romahtavat, imperiumit ja valtiot hajoavat, vallankumoukset ja sodat syntyvät. Historian pyörän kiihtyvää pyörimistä voi seurata internetissä 24/7.

Kaikki eivät voi pelata samaa peliä samalla pelilaudalla, eivätkä kaikki voi voittaa samaan aikaan. Sellainen peli ei ole mielekästä eikä peli lainkaan. Kuten draama ei ole draama, jos kellään ei ole pahan roolia. Sudet ja lampaat eivät käyskentele rauhanomaisesti rinnakkain samalla niityllä muualla kuin lapsellisissa uskonnollisissa kuvitelmissa. Tasa-arvo on silkka mahdottomuus ellei se sitten tarkoita peliä nimeltä ”toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset”.

Pelaamme loputonta ”Ylitä toinen” -peliä, jossa yritämme jatkuvasti peitota vastustajan tajuamatta sitä itse. Yksi ääriesimerkki on ”Ylitä toinen” -pelistä on ”Olen suvaitsevaisempi kuin sinä” -peli. Mitä pidemmälle tuollainen peli jatkuu, sitä enemmän se muuttuu vastakohdakseen. Miten muutoin täysin järkevät ihmiset voivat puhua kouluttamattomien, röyhkeiden, suoranaisten rikollisten ja sopeutumishaluttomien miesten kohdalla hätää kärsivistä turvapaikanhakijoista ja olettaa, että näistä voisi koskaan tulla pelisääntöjämme noudattavia kansalaisia ja talouden pelastajia? ”Olen suvaitsevaisempi kuin sinä”- pelin pelaajat eivät suostu ymmärtämään, että vaikutus on päinvastainen kuin he ovat kuvitelleet. Monikultturismi-peli ja etniset jännitteet ilmenevät aina yhdessä. Ne ovat kolikon kaksi puolta. Monikultturismi on ”Olen suvaitsevaisempi kuin sinä” -pelin muotona mahdoton peli. Siinä yritetään pelata samalla pelipöydällä useita eri pelejä samaan aikaan muuttamalla sääntöjä täysin mielivaltaisesti ja sallimalla joillekin ryhmille erivapauksia pelisääntöjen suhteen. Peli muuttuu itsensä parodiaksi. Mitään muuta peliä ei voi puolustaa yhtä omituisilla ja sisäisesti ristiriitaisilla argumenteilla joutumatta naurunalaiseksi.

T-voimat

Peli voi olla pitkään mielekästä, vaikka yksilöillä olisi hyvinkin erilaiset taustat ja synnynnäiset ominaisuudet. Epäilys herää usein siinä vaiheessa kun pelisäännöt käyvät yhä absurdimmiksi ja monimutkaisemmiksi, yhteisön koheesio ja infrastruktuuri alkaa rapistumaan, tutun ja turvan tunne katoaa ja pelistä alkaa tulla pelkkää selviytymistä päivästä toiseen. Kehitysvaiheessa, jossa yksilöllä ei ole enää mahdollisuutta löytää mielekästä identiteettiä harrastusten, työn ja erilaisten alakulttuurien ja aatteiden parista, alkaa yhä useampi kysymään itseltään, onko tässä pelissä enää mitään mieltä. Silloin massat alkavat hakea radikaalimpia ratkaisuja, uutta peliä. Epäluottamus alkaa kasvaa ryhmien välillä. Ja mikäli yhteisistä pelisäännöistä ei ryhmien välillä päästä muutoin sopimukseen, niistä sovitaan vallankumouksilla ja sodilla.

Mitä enemmän takerrumme yksityiskohtiin, julkaisemme yleviä mietintöjä ja säädämme lakeja, sitä enemmän yhteiskunnassa on epäluottamusta. Ääriliikkeet eivät ole syy vaan oire. Viisaan hallinnon olisi parhaansa mukaan pyrittävä ymmärtämään oireiden syitä eikä siivota ”vihapuhetta” jo siitä yksinkertaisesta syystä, että se on mahdoton tehtävä. Yhteiskunnan dynamiikkaa olisi pikemmin yritettävä ymmärtää ekologian ja systeemiteorioiden kautta kuin yhteiskunnan koneena näkevän insinöörin tai hyväuskoisen humanistin maailmankuvasta käsin. ”Trumpeja” ei ilmaannu pelissä, jossa ihmisillä on luottamus peliin ja sen jatkuvuuteen. ”Trumpit” ilmaantuvat vasta kun yhteiskunnallinen ja taloudellinen volatiliteetti saavuttaa tietyn sietämättömyyden tason. Kutsun näitä T- voimiksi.

trumpMoni kysyy, mikseivät suomalaiset ole jo kaduilla. Pelikenttä ei Suomessa ole aivan vielä kypsä T-voimien purkautumiseen. Luottamus eliittiin horjuu uhkaavasti, mutta isolla osalla asiat ovat vielä vähintäänkin siedettävästi. Pelikentälle ei ole ilmaantunut vielä Suomen ”Trumpia”. Globalistisen eliitin pahenevan hermostuneisuuden voi kuitenkin jo lukea suoraan. Enää ei tarvitse tulkita rivien välejä, kuten entisen EU-komissaari Mario Montin lausunnosta voi todeta:

Tällä hetkellä käynnissä on maanjäristyksen ensimmäinen aalto. Mielestäni se juontuu syvästä jännitystilasta politiikan pinnan alla. Samaan aikaan luottamus kansallisiin viranomaisiin vähenee, äänestysinto laskee ja kärsimättömyys hallitusten puuttelliseen toimintaan kasvaa.

Ehkä rappeutumisvaiheessa ammattipoliitikoiksi, suuryritysten johtajiksi, virkamiehiksi ja mediavallankäyttäjiksi ajautuu yhä enenevissä määrin ihmisiä, jotka ovat alttiita peliriippuvuudelle (A- tyypin persoonallisuus). Tätä vasten voi havaita, kuinka moni idealistisempi luonne (B- tyypin persoonallisuus) pettyy demokratiaan ja politiikkaan yleensä, koska huomaakin tulleensa valituksi kasinoon, jossa bluffaaminen ei ole ainoastaan sallittu vaan peliin olennaisesti kuuluvaa (idealistin on kuitenkin syytä huomata, että idealismi sen laadusta riippumatta itsessään on yksi peli). Ehkä tästä syystä yksipuolisen idealistiset taiteilijaluonteet epäonnistuvat hallitsijoina. Idealismin vastapainona on aina oltava pragmaattista tajua, pelisilmää. Urho Kekkosessa oli mielestäni molempia, idealistia että pragmaattista peluria.

Kaikki yksipuoliset, pakottamiseen perustuvat hallinnot ovat vain ymmärtämättömyyttä elämän peliluonteesta ja siitä, ettei peliä voida pysäyttää tiettyyn tilaan. Demokratia toimii niin kauan tyydyttävästi kuin hallituksen ja opposition välillä vallitsee aito peli. Demokratia ajautuu ennemmin tai myöhemmin tilanteeseen, jossa oppositiota ei ole. Voimalla on kuitenkin vastavoimansa ja oppositio syntyy aina lopulta. Vallankumouksilla on kuitenkin tapana syödä lapsensa koston himossa ja sortumalla samaan valtakuvitelmaan kuin vallasta syöstyt. Kuvitelmaan, että peli voidaan pysäyttää ja valta betonoida lakiin.

Talouspeli

Niin mehiläispesä kuin erilaiset ihmisten muodostamat yhteisöt perustuvat talouteen, pesän tai talon hoitoon (kreik. oikonomia). Kaikissa on kyse luonnon resurssien, työn ja sen tulosten jaosta. Talous on jatkuvassa muutoksessa oleva keskinäisriippuvainen systeemi, jonka koossapitävänä liimana on luottamus. Toimiva talous perustuu kaikkien toimijoiden väliseen keskinäiseen luottamukseen ja yhteisiin pelisääntöihin, joita noudatetaan hierarkian joka tasolla. Esimerkiksi raha voidaan ajatella luottamuksen mittayksikkönä. Luottokortti perustui alunperin myyjän ja asiakkaan henkilökohtaiseen ja luottamukselliseen suhteeseen. Onko N.N.:llä luottoa? Voiko tämän tuotteen laatuun luottaa? Nykyään luottoa voi myöntää kuka tahansa ja sitä myönnetään lähestulkoon kenelle tahansa. Seuraukset ovat sen mukaiset. On aivan sama millaisia laki- ja kirjanpitotemppuja luodaan tai mikä on valuutan nimi, jos luottamusta ei ole. Rahaa voi painaa, mutta luottamusta ei. Aluksi luottamuksen rapautumista ei huomaa, mutta vähitellen systeemiltä kestää yhä kauemmin toipua iskuista. Jossain pisteessä saavutetaan kriittinen kuormitus, jossa koko systeemi romahtaa.

Nykyinen globaali talousjärjestelmä on kuin laiva ilman vesitiiviitä osastoja. Yksi repeämä upottaa nopeasti koko laivan. Jos luottamus peliin katoaa miehistön parissa, katoaa se pian alipäällystössä ja ylipäällystössä – kapteeni on yli laidan. Ehkä olisi syytä syvällisesti miettiä, ovatko kokonaisia kulttuureita ja kansoja sitovat imperiumit, vapaakauppasopimukset ja rahaliitot missään mielessä tarkoituksenmukaisia muutoin kuin pienen globalistisen eliitin kannalta ja niidenkin vain hyvin lyhyellä aikajänteellä. Olisiko kenties kansallisvaltio tai jopa sitäkin pienemmät hallintomallit parempia? Ei ole mitään syytä olettaa, etteikö Suomessa pystyttäisi valmistamaan kaikki inhimilliselle elämälle tarpeellinen puhelimista autoihin ja vieläpä laadukkaasti. Olemme raha- ja talousjärjestelmän pelisääntöjen hypnotisoimina kyvyttömiä kuvittelemaan uutta peliä tilalle. Enkä tarkoita missään nimessä tasapäistävää sosialismia, jonka vääristynyttä versiota elämme: voitot yksityisiä, tappiot julkisia.

Liian suuri osa ihmiskuntaa alkaa olla sivustakatsojina, ulkona pelistä. Ihmiskunta on teknologisen kehityksensä myötä vihdoin pääsemässä eroon työstä, mutta olemme samalla kadottaneet jotain oleellista ja merkitystä antavaa. Teknologian ja automaation kehitys ovat vähitellen pelanneet suuren osan väestöstä ulos pelikentältä. Mitä enemmän tehostamme ja automatisoimme, sitä enemmän pelaajia jää vaille roolia, identiteettiä. Kiina kiihdyttää työn automatisointia nopeiten maailmassa, mutta mitä tapahtuu massiiviselle työväestölle? Kuka maksaa verot? Kuka ostaa näiden samojen supertehokkaaksi viritettyjen monikansallisten yritysten laaduttomat tuotteet, kun iso osa ihmisistä jää työttömiksi ja keskiluokka katoaa? Rikkaiden prosenttijengi ei niitä tarvitse, eikä köyhillä ole varaa. Laskevaa kulutuskysyntää yritetään elvyttää velan määrän lisäämisellä, mikä vain pahentaa luottamuksen syöksyä. Täytämme maailman laaduttomalla (laatu=luottamus) liukuhihnarojulla ja itseään toistavalla viihderoskalla, jota ihmiset eivät enää halua tai pysty kuluttamaan. Rahastakin on tullut krääsää nolla- ja negatiivisten korkojen myötä. Keskuspankit eivät usko siihen itsekään. Jos korko on rahan hinta, niin raha on ilmaista tai sen vastaanottamisesta jopa maksetaan.

Maailmassa on liikaa kaikkea: pelkästään ruokaa tuotetaan 12 miljardille ihmisille vuosittain ja miljoonia tonneja menee kaatopaikalle. Miksi? Pelin vuoksi. Ihmiset eivät tyydy syömään ainoastaan poistaakseen nälän ja janon. Kuten kaiken muunkin suhteen, ruoalla pelataan. Silppuamme elinympäristömme, kasvit ja eläimet miljooniksi erilaisiksi ravintoarvoltaan ja maultaan kelvottomiksi hetken eläviksi uutuustuotteiksi, jotka eroavat toisistaan ainoastaan tuotenimeltään ja pakkaukseltaan. Itse tuottajille ei jää juuri mitään tässä ponzi- pelissä. Esimerkiksi 1930- luvun laman aikana 50% yhdysvaltalaisista asui maaseudulla ja 21% sai toimeentulonsa suoraan maataloudesta, nyt vastaavat luvut ovat 20% ja 2%. Suomessa suhdeluvut lienevät olleet paljon suuremmat. Tuon ajan ihmisellä oli hiljaista tietoa ja taitoja, joita moni nykyajan ihminen ylenkatsoo tai on täysin unohtanut. Ennen ymmärrettiin ihmisen ja maan yhteys. Mitä ei tunne omakseen, siitä ei voi ottaa vastuuta. Sama silppuaminen koskee tietysti kaikkea ”kulutustavaraa”. Robottitehtaat nielevät yhdestä päästä arvokkaita luonnon raaka-aineita ja ulostavat rojua. Edes vanhat, tunnetut ja arvostetut yritykset eivät pysty enää takaamaan laatua tässä kuolemanrallissa. Rakastamme unelmia, numeroita, oppineisuutta ja älykkäiltä kuulostavia teorioita ja loputtomia ongelmiamme, emme fyysistä materiaa, luontoa ja sen loputonta rikkautta. Teemme ennemmin halpoja kopioita itsestämme, luonnosta ja yritämme teeskennellen nauttia noista tuotekopioista vaikka alkuperäisiäkin olisi saatavilla. Koodaamme itsemme ulos todellisuudesta. Ihminen ei ole materialisti, vaan abstraktisti.

peli 2Jos globaalin talouspelin pelkistää Monopoli-lautapeliksi, pieni sisäryhmä omistaa kaikki hotellit ja talot, yksinoikeudet noppiin ja seteleihin sekä vallan muuttaa pelisääntöjä (lakeja) milloin tahansa. Globalistinen eliitti haluaa kuitenkin uskotella itselleen ja hävinneille, että peli jatkuu kuten ennenkin. Miksi? Koska heidän pelimerkkinsä toimivat vain ja ainoastaan tässä pelissä. Uudessa pelissä olisi uudet säännöt ja uudet pelimerkit. Monopoliraha toimii ja nauttii luottamusta vain Monopoli-pelissä, ei muissa. Kun luottamus järjestelmään katoaa kaikilla tasoilla, seurauksena on hyperinflaatio. Raha muuttuu konkreettisesti samanarvoiseksi kuin Monopoli- lautapelin raha. Tilillä olevat numerot ilman luottamusta peliin kaikilla tasoilla ovat sitä mitä ne todellisuudessa ovatkin – pelkkiä numeroita missä tahansa nettisivustolla tai paperinpalalla. Annan nyt jokaiselle tämän kirjoituksen lukijalle 10 000 sandellia. Minä takaan, että se on kelvollista ympäri maailmaa. Luotatko?

Näin keskus- ja liikepankit kuitenkin toimivat. Rahaksi numerot muuttuvat vain ihmisten mielissä, sopimuksen ja luottamuksen kautta. Hyvinvoivan talouden kivijalka on luottamus. Tämän ymmärtämiseen ei tarvitse tutkintoa taloustieteessä, ehkä siitä on jopa haittaa. Ekonomistit (laita kuusi ekonomista paneeliin ja kaikki ovat eri mieltä) ja asiantuntijat eivät suostu ymmärtämään, että kyse on pohjimmiltaan luottamuksesta. Luottamusta joko on tai ei ole. Sitä on mahdoton ymmärtää rationaalisesti, kuten on rakkautta tai painovoimaa. Ehkä nämä kaikki kolme ovat samoja asioita eri tasoilla. Osoituksena kasvavasta epäluottamuksesta on keskuspankkien ”keynesiläinen loppupeli”. Keskuspankkiruiskeista, nolla- ja negatiivisivista koroista (ZIRP, NIRP), sodasta käteistä vastaan ja muista ns. epäortodoksisista keinoista, joita vielä muutamia vuosia sitten pidettiin yksinkertaisesti järjettöminä, on tullut viimeisiä pelureiden keinoja jatkaa peliä lisäämällä pelimerkkien määrää.

Maailmantalous leijuu astronomiset mittasuhteet saaneessa ja äärimmäisen monimutkaisesti paketoidussa velkakuplassa, jota kukaan ei ymmärrä ja jota ei voida koskaan maksaa takaisin. Valuuttasodat, öljyn hinnan jyrkkä lasku, deflaatiokierre, eläkejärjestelmän ja kulutuskysynnän romahdus, veroparatiisiskandaalit ovat vain esimerkkejä kasvavasta epäluottamuksesta. Vuoden 2000 IT-kupla ja 2008 pankkikriisi olivat alkueriä.

Donald Trumpia ei vastusteta yksinomaan siksi, että hän käyttää poliittisesti epäkorrektia kieltä, vaan siksi koska hän on ”sisäpuolinen ulkopuolinen” suhteistaan ja varallisuudestaan huolimatta tai niiden vuoksi. Hän tietää, että globalistinen eliitti kamppailee status quon ja rapautuvan luottamuksensa puolesta. Trump pelimiehenä näkee tilaisuutensa tulleen. Tuli Trumpista presidenttiä tai ei, voimat jotka hänet ovat nostaneet, eivät katoa. Nato-intoilijoille huomautukseksi: Setä Samuli on sisäisesti jakaantunut ja silinterihattuaan myöten velkaantunut. Mutta niin ovat kaikki muutkin. Joten kannattaisiko suomalaisten luottaa vain itseensä, pelaten korttinsa viisaasti. Mikään ei ole varmempi keino joutua sodan imaisemaksi kuin sekaantua suurvaltojen geopoliittiseen shakkipeliin.

Tappion myöntämisen viisaus

Tiede ja teknologia ovat rikastuttaneet ihmiskuntaa, mutta vain tiettyyn pisteeseen asti. Maanviljelyssä sama asia ilmaistaan vähenevän lisätuoton lailla; jossain määrittelemättömässä pisteessä lisälannoitus ei enää kasvata satoa, vaan alkaa vähentää sitä. Sairauksia, rappiota, köyhyyttä, sotia ja kärsimystä koskaan ei voida koskaan täysin poistaa eikä pidäkään. Ratkaisemalla yhden ongelman luomme nipun uusia. Yritämme aina vain voittaa, kasvattaa taloutta ja hallita itseämme ja ympäristöämme. Toivoton yritys ja turhaa energiantuhlausta. Kärsimys ja epätäydellisyys on osa elämää.

Mitä suurempi positiivinen aspekti (voitto), sitä suurempi on myös negatiivinen aspekti (häviö). Ydinsodassa voittaja olisi samalla häviäjä. Voitot ovat aina tilapäisiä, ekologiset lokerot täyttyvät aina. Emme voi koskaan olla täysin varmoja tekojemme seurauksista. Olemme kuvitelleet naiivisti saaneemme luonnon hallintaamme. Superbakteerit ja -virukset, ympäristöongelmat, holtiton väestönkasvu ja niiden aiheuttamat konfliktit ja kansainvaellukset sekä lukuisten muiden ongelmien luulisi kunkin jo yksistään olevan kyllin massiivisia ravistellakseen maailmankuvamme perustuksia.

Historia ei toista itseään siksi, etteikö ihmiset oppisi vaan siksi, että se on muutoksen, pelin, syvin olemus. Pelissä on oltava yllätys ja tietty ennakoimattomuus. Peli, jonka lopputulos tiedettäisiin, olisi totaalisen mielenkiinnoton (menisikö joku katsomaan jääkiekko-ottelua jos sen tulos tiedettäisiin?). Aika, sikäli kun sitä edes on olemassa muuten kuin muistin ominaisuutena, on epälineaarista. Aika hukkaa informaatiota ja luo uutta. Tämän ajan länsimaisen ihmisen käsitteisiin kahlittu ja kapeakatseiseen rationalismiin perustuva ajattelu ei suostu hyväksymään elämän virtaavaa kaaosluonnetta, vaan koettaa hallita muutosta järjellä, joka tarpeeksi pitkälle vietynä muuttuu vastakohdakseen, järjettömyydeksi.

Elämme epälineaarisessa ja dynaamisessa systeemissä, ikuisessa nykyhetkessä. Tiedemiehet, asiantuntijat ja intellektuellit voivat suunnitella hienoja laitteita ja teorioita, joilla hallita ja selittää hienosti kapeita osia todellisuudesta, mitä se sitten onkaan. Mutta he eivät kykene suunnitelemaan kokonaisia yhteiskuntia, komennella luontoa ja hallita niiden kaaottisesti muuttuvia prosesseja – tulevaisuutta. Kaaosteoria puhuu ennustamattomasta determinismistä. Samat rakenteet toistuvat ikuisesti, vaikka mittakaavat ja aikakaudet vaihtelevat. Merkityksettömältä vaikuttava tapahtuma voi laukaista kokonaisten imperiumien kaatumisen.

Yllättävät biologiset rakenteet voivat nousta esiin systeemissä mitättömän pienten vuorovaikutusten myötä. Samanlaisia ilmiöitä voidaan havaita taloudellisissa, sosiaalisissa ja poliittisissa järjestelmissä.

Tri Jim Haselhoff, Cambridgen yliopiston kasvitieteellinen osasto

Täsmälleen sama asia ilmaistaan vanhassa sananlaskussa:

Kenkänaula putosi – entäs sitten?

Kenkä putosi – entäs sitten?

Hevonen kaatui – entäs sitten?

Ratsastaja putosi – entäs sitten?

Taistelu hävittiin – entäs sitten?

Vielä kysytkin, vaikka kuningaskuntaamme ei enää ole.

Maailma loppuu ja alkaa aina uudestaan. Imperiumit, valtiot, yritykset ja yksilöt kasvavat ja kuolevat loputtomassa kehässä. Voihan olla, että Yellowstonen superkraateri purkautuu huomenna ja tekee lopun puolesta ihmiskuntaa saman tien. Mitä enemmän maailmaan takerrumme ja pyrimme sitä komentelemaan, sitä enemmän se vastustaa ja karkaa meiltä. Idän uskontojen tulkki ja filosofi Alan Watts muistutti samasta asiasta humoristiseen tyyliinsä:

You can’t beat the game”

Ehkä tässä on myös pelin – elämän – syvin ja unohdettu ydin.

Jarkko Sandell on runoilija, puuartesaani ja puutarhuriopiskelija.

Jarkko Sandell on runoilija, puuartesaani ja puutarhuriopiskelija.

Information

This entry was posted on Touko 7, 2016 by in Politiikka ja ideologia and tagged , , , , , .
%d bloggers like this: