SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Sarastuksen musiikkikatsaus, osa 2

musa(Musiikki on osa identiteettiä, ja niinpä tässä juttusarjassa eri kirjoittajat käsittelevät ja arvioivat kiintoisia nykymusiikin ilmiöitä. Sarja jatkuu Jarkko Pesosen ja Jarno Alanderin levyarvostelukoosteella.)

Tervahäät: Patria

 

Kansallismielisyyden ilmeneminen missä tahansa aikamme taiteessa on kahtijakoinen ilmiö. Yhtäältä yleisesti hyväksyttyä on viittaaminen kansallisromanttisiin aiheisiin, kotimaan luontoon ja kansanperinteeseen. Toisaalta yleisesti paheksuttua on viittaaminen valtioon, kansalliseen kunniantuntoon tai 1900-luvun sotiin muutoin kuin apologistisesti. Niin kauan kuin taiteellisessa ilmaisussa kansallisuus on henkilökohtaista, mieluiten surumielistä hirsimökkiin eristäytymistä, ei se herätä närää kuin ainoastaan vannotuneimmissa etnomasokisteissa. Sen sijaan avoin patrioottisuus saanee aikaan yskimiskohtauksia muuallakin kuin työväenteatterin punaviininhuuruisessa levyraadissa.

PatriaJos suomalaisen kahden hengen neofolkyhtye Tervahäiden levyä Patria täytyisi arvioida vain kansien perusteella, syntyisi aikamme tiedostavan kriitikon kynästä herkästi tuomio kansallisilla tunnuksilla ratsastavasta vihamusiikista. Henkilökohtaisesti minulla ei olisi mitään sellaistakaan vastaan, sillä ilmaisun kompromissihakuisuus ja tarve miellyttää kuvitteellista ”suurta yleisöä” harvoin nostaa tuotoksen arvoa. Kun Tervehäiden levyn asettaa soimaan, löytyy kuoren alta jotain aivan muuta kuin yksioikoista kansallisylpeydestä meuhkaamista tai itsesensuroitua kompromissipoppia.

Tervahäät esittää muodoltaan varsin lajityypillistä neofolkkia harkitusti jousisoittimin ja koskettimin säestettynä. Sävellysten yhteydet neofolkin muihin nimiin ovat kuultavissa ja soitannollisesti Tervahäät tuskin on genren omaperäisin yhtye. Yhtyeen ilmaisun taiteellisesti tärkein anti löytyneekin sävellysten sijaan sanoituksista, jotka tyyliltään ja sisällöltään yhdistyvät suomalaisten klassisten runoilijoiden tuotantoon ja varsinkin Helkavirsien teemat ovat lyriikoissa vahvasti läsnä. Ei siis olekaan ihmeellistä, että omien sanoitusten ohella yhtye käyttää Eino Leinon, V. A. Koskenniemen ja Paavo Haavikon runoutta.

Neofolkille tyyppillinen sanoitusten kulttuuripessimistisyys ja suoranainen apokalyptisyys ei ole vierasta Tervahäille. Yhtye julistaa, että ”[j]onakin päivänä ei ole enää taruja kertoa, joki kuivuu ja suurin tammi pystyyn lahoaa”. Suomalaisessa mytologiassa suuri tammi vastaa muidenkin eurooppalaisten kansojen taruissa ilmenevää maailmanpuuta. Tässä yhteydessä puuta voi ajatella metaforana kulttuurille, joka puun tavoin versoo, kasvaa, saavuttaa huippunsa ja lopulta lahoaa. Traditioiden katkeaminen kun ”ei ole enää taruja kertoa” vie kulttuurilta elämänvoiman, jolloin muodot jäävät yhä olemaan, mutta sisällöltään tyhjinä, merkityksettöminä ja lahoina. Lieneekö sattumaa vai ei, mutta Oswald Spenglerin filosofia kulttuurien morfologiasta vastaa täysin tätä ajatusta. Toisaalta yhtyeellä on myös henkilökohtaiseen lempeen sekä voitonmaljojen kohottamiseen liittyviä sanoituksia, joita verhoaa ilmaisun melankolisuus ja vaikeammin selitettävä tunne suomalaisuudesta: ei voisi ajatella tämän musiikin syntyneen missään muualla. Yhtye vaikuttaisi kurkottavan mielen sisäisessä maailmassaan kohti suuria kulttuurihistorian uomia ja yksilön oman elämän ylittäviä merkityksiä, mutta toisaalta samaan aikaan pysytään ulkoisilta puitteiltaan turvallisessa ja kotoisassa ympäristössä.

Tervahäät toimii parhaiten yksin kynttilöiden ääressä kuunneltava hiljentymismusiikkina ja täten ilmaisun tarttumapintaa jää harmillisen vähän. Mikäli yhtyeellä olisi ilmaisussaan perkussioiden säestämää uhmakkuutta ja militariaa yhdistettynä hienosti ilmaistuun melankoliaan, nousisi yhtyeen arvo välittömästi kotimaisten neofolk-yhtyeiden kärkeen. Nyt sävellyksiltään, sovituksiltaan ja sanoituksiltaan hyvin toteutettu musiikki jättää valitettavan heikosti tarttuvan yleisvaikutelman, joka sinänsä toki toimii musikaalisena maisemana sanoitusten kansallisromanttisille narratiiveille. Jään mielenkiinnolla odottamaan yhtyeen tulevaa tuotantoa, sillä vaihtoehtoja populaarimusiikin itsekeskeiselle ja juurettomalle lyriikalle on tuskin koskaan liian paljon.

Jarkko Pesonen

romeRome: A Passage to Rhodesia

We could never have won this
We were fighting blind
Now we’ve all but conquered fate
So hate us and see if we mind

Luxenburgilaisen Jerome Reuterin projekti Rome on usein levytyksillään käsitellyt eurooppalaisen ihmisen tappioiden, petturuuden ja häpeän läpilyömää 1900-lukua. Esimerkiksi Flowers from Exile (2009) ja Nos Chants Perdus (2010) ovat teemalevyjä, joista enimmäinen käsittelee Espanjan sisällissotaa ja jälkimmäinen toisen maailmansodan aikaista Ranskan vastarintaliikettä.

Nyt on vuorossa vuosien 1965-1979 Rhodesian sisällisota. Ian Smithin joukot tunnetusti jatkoivat toivotonta taisteluaan, kauppasaarrossa ja Etelä-Afrikkaa ja Portugalia lukuunottamatta koko muun ”valkoisen” maailma hylkääminä, vielä pitkään senkin jälkeen kun sodan lopputulos ei enää ollut epäselvä kenellekään. Loppu on historiaa: rhodesialaiset valkoiset maanviljelijät jäivät Robert Mugaben raakalaisten armoille ja ”eteläisen Afrikan vilja-aittana” tunnettu Rhodesia vajosi korruption, väkivallan ja nepotismin syömäksi, ulkopuolisesta ruoka-avusta kroonisesti riippuvaiseksi, kriisistä toiseen avuttomana laahustavaksi Zimbabweksi.

Levyn aloittaa eteerisesti ujeltava ja särisevä introkappale ”Electrocuting an Elephant” — kenties nyökkäys George Orwellin klassikkoesseetä ”Shooting an Elephant” kohti?

Albumin varsinaisten kappaleiden joukossa on useita ensikuulemalta neofolk-klassikoiksi nousevia esityksiä, kuten”The Ballad of Red Flame Lily” ja ”Bread and Wine”, sekä erityisesti marssikomppiin ja uhmakkaaseen laulusuoritukseen luottava ”One Fire”. Military folk ei tästä enää parane.

Erinomaisista yksittäisistä kappaleista huolimatta albumin kokonaisvaikutelma jää lopulta hieman puisevaksi, koska Reuter hiihtää sen läpi alusta loppuun samoissa tappion ja alakulon tunnelmissa, ilman suurta vaihtelua tai vastakohtia. Peli on selvä jo heti introa seuraavasta ensimmäisestä varsinaisesta kappaleesta lähtien – kaiken yllä leijailee toistuva mantra, joka antaa lopullisen tuomion valkoisen miehen Afrikan seikkailulle: ”I was wrong to come here”.

Jarno Alander

celestiteWolves in the Throne Room: Celestite

Jos äänilevyt olisivat jaalkapallo-otteluita, Wolves in the Thone Roomin Celestite olisi Brasilian maajoukkueen semifinaaliottelu Saksaa vastaan vuoden 2014 maailmanmestaruusturnauksessa. Kuten Brasilian maajoukkue kyseisessä ottelussa, WitTR ei ainoastaan epäonnistu tällä albumilla, vaan se epäonnistuu katastrofaalisesti, tavalla jota kukaan ei olisi osannut odottaa, tavalla joka saattaa myös yhtyeen kaikki aikaisemmat saavutukset epäilyttävään valoon.

WitTR:sta puhuttaessa on ollut helppoa ajautua ulkomusiikillisiin seikkoihin, kuten Weaverin veljesten omavaraiseen elämään luomufarmilla ja pelkässä kynttilänvalossa soittamiseen. Tämänkaltaisilla asioilla on mukava fiilistellä silloin kun perusasiat ovat kunnossa, mutta Celestitellä ne eivät voisi olla enempää pielessä.

Siinä missä yhtye on aikaisemmilla levyillään puskenut maailmaan kohtalaisen pätevää (harvoin kuitenkaan kaikkea hypetystä oikeuttavaa), ”cascadialaista” USBM:ää, tällä kertaa WitTR hylkää metallimusiikin kokonaan ja syöksyy naama edellä ambient-mutaan. Lopputulos on umpityperää ja umpitylsää, sielutonta ja tyhjää ambient-maalailua, joka ei ala mistään eikä pääty minnekään. Tällainen materiaali tuskin kelpaisi edes ihmisiä jo puoli vuosisataa ympäri maailmaa haukotuttaneen Vangelisin albumille.

Jos Weaverin veljekset olisivat julkaisseet Celestiten jollakin toisella kuin pääprojektinsa nimellä, se olisi helpompi kuitata vain hetkellisenä arvostelukyvyn täydellisenä menetyksenä ja antaa sen vajota unohduksiin, poikkeuksellisen pahasti epäonnistuneena välityönä. Nyt kun se on ja pysyy
bändin diskografiassa, on todettava, että WitTR on antanut itse omalle uskottavuudelleen kuoliniskun, josta se tuskin enää milloinkaan toipuu.

Jarno Alander

 

Information

This entry was posted on joulukuu 17, 2014 by in Kulttuuri and tagged , , , , , , .
%d bloggers like this: