SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Sarastuksen musiikkikatsaus, osa 1

music 2JARNO ALANDER

(Musiikki on osa identiteettiä, ja niinpä tässä juttusarjassa eri kirjoittajat käsittelevät ja arvioivat kiintoisia nykymusiikin ilmiöitä. Sarjan ensimmäinen osa on Jarno Alanderin populaarimusiikin alueella liikkuva levyarvostelukooste.)

Behemoth: The Satanist

Puolalaisen Behemothin koko olemassaolo oli katkolla useita vuosia, kun yhtyeen johtaja Nergal kamppaili leukemiaa vastaan. Viiden vuoden levytystauko saattoi kuitenkin jopa tehdä Behemothille hyvää – sen verran komea paluu The Satanist on. Hitaasti käynnistyvästä avauskappaleesta ”Blow Your Trumpets Gabriel” lähtien kuulijalle on selvää, että syöpä ei ole tylsistyttänyt Nergalin sävellyskynää, vammauttanut hänen ääntään tai kitarointitaitojaan, eikä laimentanut miehen määrätietoisuutta, raivoa ja vihaa.

BehemothTheSatanistKuten tavallista, The Satanistin lyriikat ovat suorastaan karnevalistisen antikristillisiä. Nergal kasaa kappaleiden teksteihin irvokkaan värikkäitä kielikuvia pyhäinvähäistyksestä, tukeutuen jo lähes puhki kaluttuihin Raamatun kohtiin, kuin myös siellä täällä juutalaisuudesta, islamista ja koptilaisuudesta tuttuihin käsitteisiin. John Miltoniin viitataan kaksi kertaa, ensin levyn avauskappaleessa, ja myöhemmin nimikkokappaleessa – jossa Nergal ilmoittaa asuinpaikkansa sijaitsevan Miltonin haudan alla.

Levyn päättävä ”O Father, O Satan, O Sun” lähtee liikkeelle aivan kaiken peliin laittaen, tavoitellen massiivista, liki wagneriaanista pakahduttavuutta – ja vieläpä onnistuu siinä varsin hyvin. Koko kappaleen ajan kuulijalla on kuitenkin tunne, että nyt mennään aivan korniuden rajoilla. Aivan lopussa tuleva puhuttu osuus sysääkin sitten raidan ja sen myötä koko levyn päätöksen reippaasti tuon rajan yli.

Puutteistaan huolimatta The Satanist on erittäin vakuuttava esitys, eivätkä arvosteluissa siellä täällä esitetyt arviot yhtyeen uudestisyntymästäkään ole aivan katteettomia. Myös Behemothin laaja faniarmeija on varmasti tyytyväinen. Itse henkilökohtaisesti en ole erityisen viehättynyt levyn mahtipontisuudesta ja puhtoisesta sekä kaupallisesta äänimaisemasta, mutta tuskin minun mielipiteeni Nergalia ja kumppaneita kiinnostaa.

4/5

Laibach-SpectreLaibach: Spectre

Slovenian ylpeys Laibach on jo kolme vuosikymmentä jatkanut flirttailuaan erilaisten totalitarististen kuvastojen kanssa. ”Radikaalisti epämääräinen” yhteiskuntakritiikki oli kai elinehto rautaesiripun takana, mutta eipä slovenialaiskollektiivilta ole juuri kuultu yksiselitteisiä kannanottoja myöskään elämänmenoon ”vapaassa” Euroopassa. Ehkäpä Laibachin pitkäikäisyyden salaisuus on juuri yhtyeen kryptoradikalismi, jonka jokainen voi selittää itselleen haluamallaan tavalla.

Musiikillisesti Laibach on lakannut olemasta mielenkiintoinen jo ajat sitten. Spectren kappaleet ovat hengettömästi tuotettua puolivalmistejumputusta. Sanoitukset taas kuulostavat aluksi kovinkin syvällisiltä ja ajankohtaisilta, mutta tarkemmin tutkittuina eivät tarkoita oikeastaan mitään.

Laibach onkin tätä nykyä huomattavasti kiinnostavampi käsitteenä ja ideana kuin reaalimaailman ilmiönä. Silti on myönnettävä, että jo Spectren pelkkä olemassaolo on aikamoinen työvoitto. Kun kommunismi kuoli, Laibach jäi eloon, ja se on vastoin odotuksia onnistunut myös löytämään tavan elää symbioosissa kapitalismin kanssa.

2.5/5

Teitanblood-Death-Teitanblood: Death

Death metal voi tuskin mustemmaksi mustuakaan kuin madridilaisen Teitanbloodin toisella kokopitkällään esittämänä. Esikoislevyn satunnaiset ambient-fiilistelyt on jätetty, päätösraitaa lukuun ottamatta, tällä kertaa kokonaan pois. Jäljellä on vain helvetillinen, atavistinen tulimyrsky, joka raivoaa siinä kohdassa metallimusiikin kronologiaa, jossa black metal ja death metal eivät vielä olleet erkaantuneet toisistaan. Kappaleet ovat pitkiä ja silti intensiteetiltään lähes epäihmimillisiä. Teitanblood onnistuu jopa saamaan kitarasoolot kuulostamaan relevanteilta ja kokonaisuutta tukevilta – tehtävä, joka useimmille metalliyhtyeille on jotakuinkin mahdoton.

Ja kuten Etelä-Euroopasta ponnistavilla alan yhtyeillä yleensäkin (poikkeuksiakin tietysti löytyy), Teitanbloodin harrastama kristillisen kuvaston ja terminologian häpäisy ei tunnu teennäiseltä eikä ulkoa opeteltulta.

Death on äänilevy, jolla se, mitä yritetään tehdä, tehdään niin hyvin ylipäätään mahdollista. Harmillista, että keikkoja vain kahdestä miehestä koostuva Teitanblood ei soita.

5/5

swansSwans: To be Kind

Neworkilainen pitkän linjan post-punk/no wave -yhtye Swans on vuoden 2010 paluunsa jälkeen onnistunut kaikessa mihin on ryhtynyt. Varsinkin vuoden 2012 The Seer-levyn turvin Swans sementoi asemansa hipster-piirien pyhänä lehmänä, jonka arvosteleminen on mahdotonta. Quietus- ja Pitchfork –verkkojulkaisut pitävätkin yhtyeen nokkamiestä Michael Giraa likipitäen jumalasta seuraavana ja lätkivät huippupisteitä suurin piirtein kaikelle, mitä yhtye julkaisee (mikä ei ole aivan vähän, sillä comebackinsä jälkeen Swans on julkaissut jo kolme studiolevyä ja kaksi live-albumia).

On vaikea olla kääntämättä kaikkea hehkutusta yhtyettä vastaan, kun havaitsee, miten keskinkertaista materiaalia uusin To be Kind sisältää. Kahden CD:n ja yli kahden tunnin paketista olisi ehkä ankaralla kädellä karsimalla saatu kelvollinen normaalipituinen rocklevy. Nykyisessä olomuodossaan How to be Kind on kuitenkin tyylipuhtaimpia keisarin uusia vaatteita, mitä pitkään aikaan on itselleni tullut vastaan. Swans luottaa toistoon ja suurten äänimassojen liikutteluun, muttei esitä mitään, mitä esimerkiksi meikäläinen Circle olisi tehnyt paremmin jo yli kymmenen vuotta sitten. Myös sanoitukset aiheuttavat paikoin hyvin voimakasta myötähäpeää – todistuskappaleena vaikkapa ”Some Things We Do”.

2/5

hexHexvessel: Iron Marsh

Suomalais-englantilainen Hexvessel on hyvää vauhtia nousemassa suoranaiseksi kansallisaarteeksi. Vuoden 2013 Iron Marsh on jatko-osa edellisen vuoden No Holier Temple –albumille. Kyseessä on kuuden kappaleen EP, joka kuulostaa siltä kuin se olisi peräisin samoista äänityssessioista kuin No Holier Temple – ”alkuaikojen Pink Floyd soittamassa neofolkia” on edelleen oma assosiaationi.

Parasta Hexvesselissa on musiikista välittyvä vilpittömyys, aitous ja välittömyys, joka on nykymusiikissa surullisen harvinaista. Lopullisesti Hexvessel osoittaa suuruutensa saamalla, uskomatonta mutta totta, jopa Yoko Ono –coverin ”Woman of Salem” toimimaan.

On suuri sääli, että yhtye joutui perumaan syksyn 2014 Suomen kiertueensa. Hexvessel on kuitenkin vielä nuori yhtye, joten uusia tilaisuuksia tulee varmasti. Iron Marsh olisi oikeastaan viiden tähden suoritus, mutta jätetään vielä tällä kertaa puolikas piste pois, koska levy on niin lyhyt, ja koska kaikki viittaa siihen, että on lupa odottaa Hexvesselin räjäyttävän seuraavalla julkaisullaan pankin kokonaan.

4.5/5

boyd-hatesThe Boyd Rice Experience: Hatesville!

Boyd Rice on mies, joka osaa tehdä mitä tahansa huonosti. Vuoden 1995 Hatesville! –albumi ei tee poikkeusta. Levyä kuunnollessa sen alkuperäinen tarkoitus jää melko hämäräksi, ja vielä vaikeammin hahmoteltavissa on, miksi se on nyt on katsottu tarpeelliseksi julkaista uudelleen.

Levyä voisi kuvailla jonkinlaiseksi poliittista epäkorrektiutta ja loukkaavuutta itseisarvona pitäväksi näkemykseksi amerikkalaisesta performance poetry –perinteestä: levyllä Rice ja kumppanit esittävät erilaisia, muka rankkoja ja loukkaavia (oikeasti näistä loukkaantuvat vain ne, jotka loukkaantuvat kaikesta muustakin) vuodatuksia banaalin supermarkettijazzin säestyksellä.

Punaniska-aktivisti Jim Goad esittää kappaleen nimeltä ”Let’s Hear It for Violence Agaist Women”. Hieman hupaisasti vain muutamaa vuotta myöhemmin Goad istui vuoden kakun juuri saman aiheen tiimoilta. Nykyään mainiota Feral House –kustantamoa pyörittävä Adam Parfrey esittää myös muutaman kappaleen, muun muuassa mukiinmenevän Barry White –imitaation.

Hatesville! saattaa olla kiinnostava henkilölle, joka on yhtä aikaa parantumaton kompletisti ja jonkin sen tekijöistä ankara ihailija. Muut voivat ohittaa sen luottavaisin mielin jäämättä mistään paitsi. Puolikas ylimääräinen piste Chris ”Coop” Cooperin mainiosta levynkannesta, joka, toisin kuin levy itse, on toteutettu tyylillä. Sitäpaitsi tissit ovat aina iloinen asia.

1.5/5

trepTrepaneringsritualen: Perfection & Permanence

Ruotsalaisen Thomas Ekelundin Trepaneringsritualen operoi rituaaliambientin, power electronicsin yms. älämölön alati kiehtovassa maailmassa – ”Götisk Dödsindustri” on miehen oma kuvaus genrestä, jossa hänen projektinsa vaikuttaa. Tematiikoiltaan Trepaneringsritualen pyörii enemmän metallimusiikista tutuissa okkultistisissa kuvioissa, kuten sellaiset kappaleiden nimet kuin ”39 Lashes” tai ”Castrate Christ” osoittavat. Perfection & Permanencen kappaleet ovat lyhyitä ja (olosuhteisiin nähden) melko helposti lähestyttäviä, joten voisi jopa sanoa, että power electronicsista kiinnostuneille kiekko voi olla oivallinen aloituskohta, ennen yritystä tunkeutua vieläkin ohdakkeisimmille undergroundin syrjäpoluille.

3.5/5

Jarno Alander ei ole sitoutunut mihinkään, joten häntä on turha vaatia irtisanoutumaan mistään. Hän asuu Itä-Helsingissä.

Jarno Alander ei ole sitoutunut mihinkään, joten häntä on turha vaatia irtisanoutumaan mistään. Hän asuu Itä-Helsingissä.

Information

This entry was posted on syyskuu 1, 2014 by in Kulttuuri and tagged , , , .
%d bloggers like this: