SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Latteuden apostolit

powerpointJARKKO SANDELL

”When everyone is somebody, then no one’s anybody”, kirjoitti englantilainen W. S. Gilbert jo yli sata vuotta sitten. Kun julkisuudesta elävä poliitikko, urheilija tai muu klovni kertoo miljoonatta kertaa, että ”elämäni on nyt tasapainossa” tai ”olen löytänyt vihdoin seksuaalisuuteni”, tunnen suurta hämmennystä, pahimmillaan eksistentiaalista kauhua. Huumori auttaa suhtautumisessa asiaan, mutta kun sama roskalehti tai ihmissuhdeohjelma ilmestyy vähän erilaisena päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen niin ahdistukselta ei voi välttyä. Internetin myötä saasta tulee väkisinkin vasten kasvoja. Pakotetaanko toimittajat kenties työpaikan menetyksen uhalla moisen lattean sanasaasteen tuottamiseen? Onko kyseessä ehkä tuntematon kielellisperäinen neurologinen sairaus? Tiedonvälitys ei ole tiedon välitystä, se on kohinaa, toiston toiston toistoa.

Toimittajat eivät tietenkään ole ainoita latteuden apostoleita. Kirjallisuus (ja taide yleensä) on muuttunut kirjallisuudeksi kirjallisuudesta tai pahempaa, kirjailijallisuudeksi. Kirjallisuutta kirjoittavat kirjallisuuden opiskelijat ja -tutkijat, ammattitoimittajat tai muut mielipiteiden julkisuudessa kertomisesta elantonsa saavat toisille kaltaisilleen. Kun on tarpeeksi suhteita ja löysän sentimentaaliset jutut, on ”kirjailija”.

Tietysti kirjailijoiden ja taiteilijoiden ammattikunnassa on aina harhaoppisia lahkolaisia, joita kuullaan, jos kuullaan, vähän samalla asenteella kuin kylähullua tai dementikkoa. Tiedemaailmassa taas se, jolla on eniten lähdeviitteitä ja muodikkain tutkimuskohde, on asiantuntijoiden asiantuntija. Ei haittaa, vaikka mitään todella omaperäisiä ideoita ei olisikaan. Länsi tukehtuu omaan selittelyynsä.

Latteita hokemia on loputtomasti ja sanasta huumautuminen tapahtuu itsestään. Yksi yleisimmistä hokemista on ”talouskasvun tarpeellisuus”. Vihreät ovat samaa mieltä, joskin se on paketoitu ”kestävän kehityksen”- nimellä kulkevaan savuverhoon. Talouskasvun onni syntyy latteasta samuudesta: kulkevat samanlaisissa vaatteissa, tottelevat samoja trendejä ja mielipiteitä, kaikilla tulee olla samat kertakäyttörojut samanlaisissa sieluttomisksi automatisoiduissa älykodeissaan. Kaikille samanlaiset samat! Kuitenkin uskon, että suurin osa niistä ihmisistä, jotka ammattinsa puolesta asiasta jankuttavat, ainakin takaraivossaan tajuavat, ettei talouskasvu oikeastaan ole sellainen selvä ja kiveen hakattu totuus, jollaisena he sen esittävät. Eikä välttämättä edes tavoiteltava asia. Pelistä ei vain pääse irtautumaan niin vain. Länsi on suunnitellut itselleen oman kärpäspaperinsa.

Asioiden tilan väistämättömyyttä voidaan perustalla vaikkapa ”Globaalissa maailmassa emme voi…” tai päinvastaisella ”Globaalissa maailmassa voimme…” Vasta-argumentteja ei noteerata. Globaali viittaa pallonmuotoiseen. Maailma on siis nykyään pallonmuotoinen. Tämä havaittiin jo jonkin aikaa sitten. Tietysti globaalilla tarkoitetaan sitä, että vasta ihmisten, pääomien ja tavarain ”vapaan liikkuvuuden” ja ties minkä edistyksen tuoman riemuvoiton ansiosta meistä kaikista on tullut yhteisen planeetan jäseniä, vastuussa toisistamme ristiin rastiin ja kaikkien elämät ovat yhtä arvokkaita ja jokainen yksilö saa tehdä mitä huvittaa ihmisoikeuksiinsa vedoten. Velvollisuudet ovat so last season. Demokratian, koulutuksen ja uuden teknologian leviäminen takaa latteuden maailman tunkeutumisen joka kolkkaan niin, että ihmiset oppivat haluamaan asioita, joita eivät tarvitse, jotka tekevät heistä tylsimyksiä ja joihin heillä ei ole koskaan varaa. Kyseessä lienee jonkinlainen vinksahtanut käsitys lähetyskäskystä. Latteuden henki, johda sinä meitä!

Samassa veneessähän tässä kaikki ollaan. Totta, ja ollaan aina oltu, silloinkin kun sitä ei tiedetty. Mutta kuten ennenkin, yksilö kykenee elämään vain yhdessä paikassa kerrallaan, itsessään. Jos siellä ei viihdy, ei viihdy missään. Monimiljönääri on sen ahdistavan tosiasian edessä, ettei hän voi olla Monacon jahdillaan, New Yorkin kattohuoneistossaan ja läpeensä automatisoidussa Lapin kelohuvilassaan samaan aikaan eikä seurustella kaikkien naistensa kanssa yhtä aikaa. Joidenkin pitää sitäpaitsi viljellä maata, kasvattaa karjaa, kalastaa, rakentaa, istuttaa metsää tai tehdä jotain muuta yhtä paikallista. Maa ja vesi on kaiken perusta, ei älyteknologia. Suomeen olisi pikimmiten perustettava ”älyvapaita” alueita, joissa ihmiset voisivat hetken levähtää informaatiorutolta.

Poliitikkojen latteudet ovat kenties kaikkein vaarallisimpia. Huominen ei koskaan tule. Ei, vaikka Himanen ja Katainen kuinka koettaisivat saarnata vuoden 2030 tienoilla realisoituvaa kaikkien latteuden apostolien maallista taivasta, ns. ”hyvän kehää”. Turun kauppakorkeakoulun professori Olli Hietanen puhui ns. ”perhostaloudesta”. Olli Hietanen ei ole poliitikko, mutta hänen sidosryhmänsä eli suomeksi sanottuna kaverinsa ovat. Sama professori kuuluu jonkinlaiseen kristallipallokerhoon, jota eduskunnan tulevaisuusvaliokunnaksikin kutsutaan. Kun aloin selvittämään, että mitä ihmettä perhostalous on, niin vastaus oli kuin scifi- elokuvasta:

”Maa- ja metsätalous työllisti Suomessa enemmän ja enemmän 2500 vuotta, savupiipputeollisuus 250 vuotta ja tietoyhteiskunta vain 25 vuotta. Jos trendi jatkuu, niin seuraava menestysklusteri työllistää 2,5 vuotta – ja siitä seuraavat vain kuukausia tai päiviä. Tuloksena on perhostalous.”

Radiohaastattelussa professori meni vielä pidemmälle, eli perhostaloudessa menestysklusteri voi kestää ”tunteja, minuutta tai sekunteja”. Millainen yksilö haluaa tai edes pystyy elämään tuollaisessa yhteiskuntakoneessa? Entä ympäristö? Länsimainen työelämä on jo nyt niin ennalta-arvaamatonta jatkuvien organisaatiomuutosten, tuloksenteon ja hektisyyden ristitulessa, että yhä harvempi viihtyy oikeasti työssään vaikka palkka olisikin reilusti yli keskitason. Professori jatkoi absurdilla toteatumuksella ”ubiyhteiskunnasta, jossa kaikki kommunikoi kaiken kanssa palvelupilvessä”. Ubiyhteiskunta on siis nykyinen älyynsä sotkeutunut adhd-yhteiskunta potenssiin kymmenen. Nettipelejä pelaava ja kouristuksenomaisesti sosiaalista mediaa kyttäävä, fyysisesti ja hengellisesti näivettytynyt neurootikko on teknospiritualistien unelma ihmisestä uudessa yksiulotteisessa älymaailmassa. Helvetti on olemassa, ja se on tuossa näyssä. Ilmastonmuutos, sodat ja luonnonkatastrofit ovat kestettävissä, ne saattavat jopa olla yhteisöä vahvistavia ja niihin voidaan sopeutua – mutta tuollaiseen visioon ei.

afterAsioiden pitää mennä vielä paljon huonommin ennen kuin ne taas menevät paremmin, sanoo amerikkalainen. Edistys on hokema, mutta muutos ei. Vapautus tulee ennemmin tai myöhemmin ja latteuden kehä murtuu. Meno voi tietysti olla kuoppaista, mutta sille ei mahda mitään, sitä se on ollut ennenkin. Jos ylipäätään jotain 12 vuoden kirjakauppaurani aikana opin, niin sen, että ennustuksilla ja skenaarioilla on se yhteinen piirre aikakaudesta riippumatta, että ne eivät koskaan toteudu niin kuin niiden esittäjä on niiden kuvitellut toteutuvan. Francis Fukuyaman historian loppu ei toteutunut. Kieli poskessa voisi sanoa, että Ukrainan kriisin myötä historia näyttää jälleen alkaneen pienen tauon jälkeen uudelleen siitä, mihin se 90- luvulla jäi. Mikään ei ollut kauppiaan kannalta niin huonoa myytävää kuin aikanaan juhlittu kaukonäköinen tulevaisuudentutkimus tai ajassa kiinni ollut romaani. Kukaan ei huolinut sellaisia edes ilmaiseksi. Kuulin erään antikvariaatin pitäjän hautaavan tällaisia entisiä ajan hermolla olleita tekeleitä kaivinkoneella maahan.

Voidaan tietysti argumentoida, että tietokonemallit ovat tarkentuneet. Mutta mitä nyt sitten tiedetään? Euron ja EU:n piti olla menestystarina. Ukrainan kriisi tuli monelle yllätyksenä. Kieli, olkoon sitten vaikka kuinka täsmällistä, on lineaarista, kun taas maailma tapahtuu multidimensionaalisesti, kaikkialla samaan aikaan. Tietokonemallit perustuvat kielellisiin konventiohin nekin. Mystistä ei ole se, millainen maailma on, vaan se, että se ilmenee, sanoi Wittgenstein. No, filosofiakin on enää vain jotain, mitä tehdään yliopistossa kahdeksasta viiteen. Rahvas tyytyköön suorittavaan työhönsä tai suorittamattomaan työttömyyteensä, eikä kysele asioista joista ei mitään tiedä. Eikä varsinkaan harrasta filosofiaa tai mitään muutakaan syvällistä.

Moraali on suhteellista. Kaikki ei sovi kaikkialla ja kaikille samalla tavalla, vaikka latteuden apostolit niin kuvittelevatkin. Eri yhteisöt ja yksilöt toimivat tiedostamattomien tapojen ja yllykkeiden mukaan ja enemmän irrationaalisesti kuin rationaalisesti. Jotta yhteiskunta toimisi, sen päättäjien ja lainsäätäjien on otettava huomioon traditiot ja kulttuuri. Huomiotta jättämisen syyksi ei kelpaa se, ettei jotain tiettyä kulttuurista piirrettä voi määritellä täsmällisesti. Mitään ei voi määritellä täsmällisesti, jos täsmällisiä ollaan. Eräät edistykselliset jankuttajat toistavat mielellään että suomalaisuus on ”vain topeliaaninen fiktio” tajuamatta sitä, että heidän tilalle tarjoamansa maailmankuva on myös fiktio. Ja jos yhteisö on kuviteltu, niin silloin on yksilökin. Meillä on jokaisella tarina ja kaikissa tarinoissa on omanlaisensa juoni. Kaikilla yksilöillä ja yhteisöillä on oma sisäinen hierarkiansa, oma toiseutensa, jonka avulla hän määrittelee itsensä. Suvaitsevaisella on suvaitsematon, ja päinvastoin. Kumpi on kumpi?

Voin tuntea ahdistusta Syyrian kriisistä tai tuhansista muista vastaavista, mutta mitään sellaista, jota latteuden apostolit vaativat minua tuntemaan, en tunne. Ehkä Syyriassa tapahtuu luonnonilmiö, jota fyysikot kutsuvat pienimmän vaikutuksen periaatteeksi. En ole asiasta perillä, enkä väitä ymmärtäväni fysiikkaa, mutta tulkitsen niin että energiaerot pyrkivät aina tasoittumaan. Syyriassa ehkä siis tasoittuvat energiaerot. Maailmassa kuolee joka päivä arvioilta 150 000 tuhatta henkeä, kuka ylipäätään päättää kenen kuolema on tragedia ja kenen ei? Tietysti, latteuden apostolihan siitä päättää. Itse hän ei vahingossakaan riskeeraa itseään esimerkiksi vapaaehtoistyössä kriisialueilla, vaan pakottaa auktoriteettinsa vedoten muita ottamaan muodikkaasti vastuuta.

Ihminen on luonnosta, ei luonnossa. Ihmisen ahneus on siten myös luonnon ahneutta, ihmisen latteus luonnon latteutta. Kun katselen mustavalkoisia sotadokumentteja, en voi välttyä samankaltaiselta tunteelta kuin kokiessani poikkeuksellisen kovan rajuilman. Haupitsien jylyssä ja ukkosmyrskyssä ilmenevät samansukuiset voimat. Muistan lukeneeni japanilaisten upseerien ihmetelleen sotaoikeudenkäynnissä, että mistä ja miksi heitä oikein syytetään. Sodan tuulethan vain pyyhkäisivät Japanin saarten ylitse ja he sattuivat joutumaan myrskyyn. Muistan lukeneeni moisesta asenteesta hiukan ouduksuen. Muistan myös ihailleeni sitä. Sittemmin tutustuessani Kaukoidän ajatteluun en ihmettele, mutta ihailen yhä. En ihmettele, koska minulla on oikeastaan aina ollut tunne siitä, että kuulun jollain mystisellä tavalla luonnon kokonaisuuteen samoin kuin nuo japanilaiset upseerit. Ja vaikka latteuden apostoli kuinka jankuttaa yhteisestä federalististisesta eurooppalaisesta perheestä, en tunne kuuluvani siihen. Minä en kuulu EU:n epäpyhään byrokratiarakennelmaan, enkä tule koskaan kuulumaankaan. Olen orgaaninen osa tätä maisemaa; järviä, soita, metsiä ja hiljaisia miehiä.

Latteuden apostolit korostavat korostamasta päästyään jankuttamisen tärkeyttä. Ujot ja hiljaiset ovat jollain tavoin viallisia. Vaikeneminen ei ole enää kultaa. Emme pysty enää kunnolla kokemaan maailmaa loputtomien selitysten ja informaation itse. Sören Kierkegaard ilmaisi asian näin: ”Mitä pidemmälle pääsemme abstraktissa ajattelussamme, sitä vähemmän olemme olemassa.” Tai koska kiinalaisia on poliitikonkaan vaikea sivuuttaa, niin taolaisittain: ”Ne jotka eivät tiedä, puhuvat. Ne, jotka tietävät, eivät puhu”.

Jarkko Sandell on puusepäksi opiskeleva runoilija ja entinen kirjakauppias.

Jarkko Sandell on puusepäksi opiskeleva runoilija ja entinen kirjakauppias.

Information

This entry was posted on huhtikuu 24, 2014 by in Politiikka ja ideologia and tagged , , , , .
%d bloggers like this: