SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Ukraina imperiumien kiistakapulana

ukrainaTIMO HÄNNIKÄINEN

Kun hallituksen vastaiset mellakat Ukrainassa alkoivat tammikuussa, maan nationalistinen oppositio kelpasi jopa Helsingin Sanomille. Kansallismielisen Svoboda-puolueen lippua heiluttaneet, kelttiristein koristautuneet ja Ukrainan toisen maailmansodan aikaisen nationalistijohtaja Stepan Banderan kuvia kantaneet mielenosoittajat muuttuivat lehden jutuissa EU-mielisiksi liberaaleiksi. Kommentaattorien mukaan kansannousun asteelle yltyneissä mielenosoituksissa oli kyse ”eurooppalaisten arvojen” puolustamisesta venäläistä taantumusta vastaan. Eurooppalaiset vasemmistomediat, joille ei ole aiemmin tuottanut vaikeuksia liputtaa esimerkiksi Syyrian islamistien puolesta, olivat puolestaan alusta lähtien kauhuissaan ”äärioikeiston noususta” Ukrainassa.

Suurimman päivälehtemme kirjoitusten sävy alkoi muuttua, kun kävi ilmi että Ukrainan oppositio on ideologisesti varsin hajanainen ja katutaistelijoista aktiivisimpia olivat nationalistit, joille ei kelvannut sen paremmin EU kuin Venäjän puuhaama ”Euraasian unioni”. Viisi päivää sitten uutisoitiin huolestuneeseen sävyyn mielenosoitusten aloitteen olevan siirtymässä ”väkivaltaisen äärioikeiston” käsiin. Erilaisista nationalistiryhmistä koostuva Privy Sektor -liittouma (”Oikea sektori”) on vallannut Kiovassa julkisia rakennuksia ja pyrkinyt luomaan kurinalaisia katutaistelujoukkoja mielenosoittajien keskuuteen. Kun vasemmistolainen brittilehti Guardian haastatteli Privy Sektorin johtohahmoihin kuuluvaa Andriy Tarasenkoa viikko sitten, hän totesi EU:iin liittymisen tarkoittavan Ukrainan, kansallisvaltion ja kristinuskon kuolemaa. Hän ilmoitti joukkojensa tavoitteena olevan ”kansallisen vallankumouksen”, joka johtaisi ”kansalliseen demokratiaan” ja ukrainalaisten hallitsemaan Ukrainaan, joka olisi vapaa EU:n edustamasta ”totalitaarisesta liberalismista”. Nämä ovat hyvin erilaisia näkemyksiä kuin vaikkapa avoimen länsi- ja EU-mielisen oppositiojohtaja Vitali Klitshkon edustamat.

Tilannetta ei suinkaan selkeytä se, että Ukrainan itäosien väestö on suurelta osin venäläismielistä ja on pysynyt lojaalina hallitukselle, vaikkakin viimeisimpien uutisten mukaan levottomuuksista on ollut merkkejä myös itäisen Ukrainan kaupungeissa. Kansallismielisten näkemys sekä Venäjän imperialismia että EU:n liberaalia hegemoniaa vastaan nousseesta yhtenäisestä Ukrainan kansasta ei siis sekään pidä sellaisenaan paikkaansa.

Mikä tahansa yleiskatsaus Ukrainan historiaan osoittaa, että kyseessä on alusta saakka ollut hajanainen valtakunta. Uskonnollisine, kielellisine, etnisine ja poliittisine jakolinjoineen se muistuttaa pikemminkin jotakin Afrikan maata kuin eurooppalaista kansallisvaltiota. Kansakunta syntyi idän ja lännen rajalle keskiajan ja uuden ajan taitteessa, ja sen muodostivat Puolan itäisimpien alueiden slaavit. Ennen nykyisen Ukrainan valtion syntyä aluetta ovat osaksi tai kokonaan hallinneet vuoroin mongolivaltakunta, Venäjä, Itävalta-Unkari, Puola ja Neuvostoliitto.

Nykyinen Ukraina on jakaantunut lukuisiin etnisiin ryhmiin, ja vaikka virallisten tilastojen mukaan yli 70% maan kansalaisista pitää itseään ukrainalaisina, suuri osa heistä on käytännössä täysin venäläistyneitä ja näkemyksiltään venäläismielisiä. Mellakoiden keskuksena toimiva Kiova on väestöltään jakaantunut raja-alue venäläisenemmistöisen idän ja ukrainalaisenemmistöisen lännen välillä. Lisäksi maassa on lukuisia etnisiä vähemmistöjä, joista aidoin ja lujin side Eurooppaan on länsiukrainalaisilla ruteeneilla. Tämä omaa ruteenin kieltään puhuva vähemmistö on uskonnoltaan uniaatteja, jotka noudattavat ortodoksisia riittejä mutta pitävät paavia kirkon päämiehenä, ja Ukrainan ohella heidän kotiseutuihisa kuuluvat tietyt Puolan, Slovakian ja Serbian alueet.

ukraina 2Koko historiansa ajan Ukraina on ollut eri imperiumien rajamaa. Imperiumit eivät kaipaa selkeästi määriteltyjä etnisiä tai kansallisia rajoja, vaan pyrkivät siirtämään niitä. Ne luovat etu- ja vaikutuspiirejä, joihin pyrkivät sitomaan nimellisesti itsenäisinä pysyviä valtioita. Tällä hetkellä Ukrainaa pitää kiistakapulanaan kaksi imperiumia, jotka molemmat pyrkivät levittämään vaikutusvaltansa mahdollisimman laajalle. Yksi niistä on Venäjä, jonka historiaa leimaa idea eräänlaisesta universalistisesta valtiosta. 1800-luvulla F. M. Dostojevski ja muut radikaalit slavofiilit pitivät Venäjää universaalina valtakuntana, joka lyö rappeutuneen lännen ja ottaa suojiinsa erilaiset kansalliset vähemmistöt ja turvaa niiden aseman. Neuvostoliitto jatkoi tätä perinnettä opillaan kommunistisesta maailmanvallankumouksesta, joka toteutettaisiin Neuvosto-Venäjän johdolla. Ulkomaisten kommunistipuolueiden piti unohtaa kansalliset sidonnaisuutensa ja noudattaa kaikessa Moskovan määräyksiä. Vladimir Putinin aikana tämä universalismi on herätetty henkiin ”euraasialaisuuden” opin muodossa. Nyky-Venäjä haaveilee ”Euraasian unionista”, johon kuuluisivat entisen Neuvostoliiton maat ja muut Venäjän lähialueet. Euraasian yhdentymistä Venäjä toteuttaa energiapolitiikalla, muun muassa laajentamalla omistuksiaan naapurimaiden energiasektorilla ja rahoittamalla maiden venäläismielisten oppositiopuolueiden vaalikampanjoita.

Toinen imperiumi on EU, joka niin ikään pyrkii laajentumaan alueellisesti ja levittämään omaa näkemystään demokratiasta, markkinataloudesta ja ihmisoikeuksista. Ukraina on unionille (kuten Venäjällekin) tärkeä maataloustuotantonsa takia, ja sen liittyminen jäsenmaaksi vähentäisi merkittävästi Venäjän vaikutusvaltaa. EU:lta puuttuu kuitenkin yhteinen turvallisuuspolitiikka sekä yhteiset tehokkaat asevoimat, jotka toisivat painoarvoa sen vaatimuksille. Lisäksi siltä näyttää puuttuvan Venäjän häikäilemättömyys, ja niinpä EU:n johto tyytyykin jaarittelemaan ”vapaudesta ja demokratiasta” sen sijaan että puolustaisi tiukasti omia intressejään. Ukraina, ja todennäköisesti myös osa EU:n jäsenmaista kuten Baltian maat sekä Suomi, ovat rajamaita, joita EU ei vaivaudu tiukan paikan tullen puolustamaan. Raja-alueista käyty kamppailu jää unionin taholta retoriseksi ja ideologiseksi: jos Viktor Janukovytš alkaisi Putinin käskystä tukahduttaa kapinoitsijoita väkivalloin, EU tuskin tekisi muuta kuin esittäisi vastalauseita.

Niin urheaa kuin ukrainalaisten nationalistien kamppailu riippumattoman, yhtenäisen ja kansallisdemokraattisen Ukrainan puolesta onkin, se tuskin johtaa heidän toivomaansa lopputulokseen. Ukraina on rikkinäinen valtio, ja olivatpa sen väestöryhmien väliset erot vähäisiä tai suuria, ne joka tapauksessa koetaan merkittävinä. Ihanteellisin ratkaisu meneillään olevaan kriisiin olisi kaikesta päätellen Ukrainan hajoaminen. Venäläistyneimmät osat liittyisivät Venäjään, muut muodostaisivat oman, Euroopan maiden kanssa tiiviissä yhteistyössä toimivan valtionsa. Koko Ukrainan liittyminen EU:n jäseneksi olisi Euroopan kannalta pelkästään tuhoisaa, sillä siitä väestönosasta, jonka lojaliteetit kohdistuvat Venäjään, tulisi samanlainen viides kolonna jollaisten avulla Venäjä on painostanut muun muassa Georgiaa ja Baltian maita. Jos Ukraina taas joutuisi kokonaisuudessaan Venäjän valtapiiriin, väestöryhmien väliset jännitteet pitäisivät maan ilmapiiriä jatkuvasti räjähdysalttiina.

Mutta imperiumit harvoin taipuvat tällaisiin järkiratkaisuihin. Ne tahtovat alueet valtapiiriinsä kokonaan, levottomuuksia aiheuttavien ristiriitojen uhallakin. Valtioiden jakamiseen päädytään yleensä vasta kun ne ovat suistuneet täydelliseen kaaokseen, kuten entisen Jugoslavian tapauksessa kävi. Lisäksi jaettukaan Ukraina ei olisi täysin ristiriidoista vapaa, sillä länsipuolellakin on käytännössä kokonaan venäläistyneitä sektoreita kuten Krimin alue, ja niissä mahdollisesti sikiävä separatismi olisi lännen harmina.

Ukrainan tapaus osoittaa, jos joku vielä uutta osoitusta kaipaa, kuinka haavoittuvaisia ovat etnisesti hajanaiset kansallisvaltiot. Imperiumien rajoilla niiden kohtalo on ankara. Varmaa on tällä hetkellä vain se, että Ukrainalla on edessään kipeitä valintoja, jotka jättävät suuren osan väestöstä tyytymättömäksi.

Timo Hännikäinen on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset puheenvuorokirja “Liberalismin petos” (yhdessä Tommi Melenderin kanssa, 2012) ja esseeteos "Hysterian maa" (2013). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

Timo Hännikäinen on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset puheenvuorokirja “Liberalismin petos” (yhdessä Tommi Melenderin kanssa, 2012) ja esseeteos ”Hysterian maa” (2013). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

%d bloggers like this: