SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Islam hyvinvointivaltion laitamilla

sweslamCHRISTOPHER CALDWELL (suomentanut Pekka Pursuvaara)

Harvoissa maailman paikoissa ilma on raikkaampaa kuin ruotsalaisessa kunnan rakennuttamassa lähiössä.

Otetaan esimerkiksi Bergsjön. Bergsjön sijaitsee kahdeksan kilometrin päässä Ruotsin toiseksi suurimman kaupungin, arvokkaan hollantilaisten rakentaman Göteborgin, keskustasta. Göteborg oli pitkään teollinen energianlähde Volvon ja muutaman maailman suurimpiin kuuluvan telakan kotikaupunkina.

Bergsjön muistuttaa niitä paikkoja, joihin ruotsalaiset rakastavat vetäytyä juhannukseksi – se on hiljainen, koskematon, järvien laikuttama ja havupuilta tuoksuva – mutta vain lyhyen raitiovaunumatkan päässä valtavalta SKF:n kuulalaakeritehtaalta. Sen keskustassa ei ole autoja. Sen 14500 asukasta asuvat huoneistoissa, jotka kiertävät lassonmuotoisina kehäteinä nurmikkoisia rinteitä pitkin kohti maalaismaisia ylänköjä. Kuten kunnallinen kehityskoordinaattori Åsa Svensson muistuttaa: ”Se on rakennettu sellaisia ihmisiä varten, jotka viihtyvät maaseudulla.”

Mutta nyt telakat ovat menneet. Nykyisiin suunnitelmiin ei enää kuulu teollisuustyöläisten asuminen Bergsjönissä. Nykyinen väestö koostuu pääosin sataa eri kansallisuutta edustavista maahanmuuttajista, joista monet ovat pakolaisia.

70 prosenttia asukkaista on joko itse syntynyt tai heidän vanhempansa ovat syntyneet ulkomailla. Sama koskee myös 93 prosenttia kouluikäisistä lapsista. Tämän päivän Bergsjönissä näkee somalinaisia kävelemässä polkuja pitkin hijabeihin puettuina sekä seinään töhrityn graffitin, joka julistaa “Bosna i Hercegovina 4-Ever.” Muutama vuosi sitten Göteborgin pormestari totesi, että tulevaisuudennäkymät Bergsjön kehittymisestä normaaliksi ruotsalaiseksi naapurustoksi ovat lähes nollassa.

40 prosenttia perheistä elää suoraan toimeentulotuella ja loputkin ovat monien erilaisten ja lukuisia nimiä kantavien yhteiskunnallisten tukimuotojen piirissä. Pitkälle alle puolella väestöstä on työpaikka. Alueelta kerrotaan rikollisjärjestöjen – samoin kuin radikaalien muslimiryhmienkin – jäsenvärväyksen kasvusta. Tämä siitä huolimatta, että kukaan viranomaistahoista ei pysty kertomaan selvästi, missä ja miten islamia harjoitetaan.

Lokakuussa 19-vuotias, göteborgilainen Ruotsin kansalainen Mirsad Bektasevic pidätettiin Sarajevossa rakennuksesta, josta löytyi itsemurhapommiliivejä, räjähdysaineita ja tuore videokasetti joka oli otaksuttavasti aikomus esittää TV-verkossa.

Bektasevic, joka on syntynyt ennen sotaa Jugoslaviassa muslimiperheeseen ja saapui 6-vuotiaana pakolaisena Ruotsiin, piti kertoman mukaan Abu-Musaq Al-Zarqawia tukevaa internetsivustoa. Lokakuussa 2004 Osama Bin Laden halvensi George W. Bushin lausuntoa siitä, että Al-Qaida vihaa vapautta, sanomalla: “Kertokoon hän, miksi emme iske vaikkapa Ruotsiin.” Ruotsi saattaa pystyä pitämään etäisyyden Irakin sotaan, mutta sekin on kyvytön suojaamaan itsensä maailman tapahtumilta.

Joka puolelta Ruotsia löytyy Bergsjön kaltaisia paikkoja, jotka ympäröivät kehinä suuria kaupunkeja. Ne kaikki ovat terra incognitaa syntyperäisten ruotsalaisten valtaenemmistölle. Olisi kuitenkin väärin liioitella kuvaa. Svensson joka on työskennellyt 25 vuotta Bergsjönissä sanoo, ettei ole koskaan joutunut hyökkäyksen kohteeksi tai tuntenut oloaan epävarmaksi siellä. Julkiset alueet ovat puhtaita ja asunnot ovat suuria. Viime syksyisten Ranskassa tapahtuneiden mellakoiden jälkeisessä heräämisessä ranskalaiset ja saksalaiset toimittajat vierailivat tutustumassa Ruotsin julkiseen asuinrakentamiseen ja tervehtivät sitä imitoinnin arvoisena mallina. Tästäkin huolimatta monet kokeilut lähellä ruotsalaisen demokratian ja sosialismin sydäntä ovat selvästi epäonnistuneet.

Ruotsalaiset ovat itse ylpeitä kehdosta-hautaan yhteiskuntamallistaan, jota he ovat kehitelleet yli 70 viimeistä vuotta. Sen ulkomaisille puolustajille se oli koko kylmän sodan ajan kekseliäs tapa välttää sekä amerikkalaistyylisen kapitalismin että neuvostomallisen kommunismin ansakuopat ja saavuttaa samalla sekä tasa-arvo että vauraus. Ne lähiöt, jotka rakennettiin pitämään kansalaiset lähellä luontoa, pitävät heidät nyt kaukana työmarkkinoista.

Politiikka, jonka tarkoitus oli suojella ihmisiä vainolta, näyttää nyt välinpitämättömyydeltä. Ruotsalaiset ovat alkaneet viljellä sanaa “erottelu”, jota he käyttivät aikaisemmin ainoastaan läksyttäessään toisia valtioita. Tajunnan selviäminen alkaa siitä tosiasiasta, ettei ruotsalainen järjestelmä ole helposti toteutettavissa yhteiskunnassa, jossa joka seitsemäs työikäinen on ulkomaalaissyntyinen.

“Valkosipulilinja”

Kuten Hemingway olisi voinut asian esittää, Ruotsista on tullut multietninen, multikulttuurinen ja rodullisesti jakaantunut maa kahdella eri tavalla: ensin vaiheittain ja sitten äkillisesti. Vaiheittainen jakso alkoi toisesta maailmasodasta. Ruotsi oli virallisesti puolueeton mutta kallellaan Saksaan päin. Itse asiassa historioitsija Byron Nordström on kuvaillut tätä puolueettomuutta “teeskentelyksi” ja Ruotsia Saksan “virtuaaliliittolaiseksi”.

Ruotsi toimitti Saksalle miljoonia tonneja rautamalmia ja salli sen asevoimien vapaan kauttakulun alueidensa läpi. Tällä puolueettomuudella oli kaksi tärkeää seurausta seuraavan puolen vuosisadan ajanjaksolla.

Ensimmäinen näistä oli henkinen. Kunnianhimoinen ruotsalainen hyvinvointivaltio suojasi vuosisadan alkuvuosikymmeninä etnistä, jopa kansallishenkistä yhteisöllisyyden pohjaa, jota kehitettiin ja laajennettiin, mutta eri järkisyiden pohjalta – voidaan sanoa: sovitettavissa olevien, , kuten tasa-arvon ja humanismin.

Toinen seuraus oli logistinen. Aikana jolloin Euroopan infrastruktuuri piti korjata tai rakentaa uudestaan, Ruotsi oli harvoja maita koko mantereella, joilla oli tuhoutumaton teollisuuspohja. Taaksepäin katsottuna Ruotsin hämmästyttävät sodanjälkeisen ajan kasvuluvut – 4 prosenttia vuodessa aina 1970-luvun öljykriisiin saakka ja 7 prosenttia lähes koko 1960-luvun aikana – olivat lähes väistämättömät.

Ainoa asia mikä Ruotsilta puuttui, oli riittävä määrä ihmistyövoimaa tehtaiden tarpeisiin. Tuloksena oli sarja väliaikaisia työvoimasopimuksia vieraiden valtioiden kanssa kuten Saksan Gastarbeiter-ohjelmassa. Tämä kehitys alkoi Italiasta ja Unkarista vuonna 1947 ja levisi Jugoslaviaan ja Turkkiin kaksi vuosikymmentä myöhemmin. (Suomalaiset, joista monet olivat ruotsinkielisiä, virtasivat Ruotsiin koko tämän ajan.) Kuten Saksassakin, työntekijät osoittautuivat pidempiaikaisiksi kuin ennakoitiin. Mutta Saksaan verrattuna maahanmuutto on ollut menestys millä tahansa taloudellisilla tai kulttuurisilla kriteereillä.

Kun buumi loppui kaikkialla lännessä 1970-luvulla, ammattiyhdistykset etsivät – ja saivat – rajoituksia työvoiman maahanmuutolle. Mutta yksi ovi jäi auki: poliittinen turvapaikka. Valtiota pakenevat Puolan juutalaiset ja “everstien” diktatuuria pakenevat kreikkalaiset aloittivat saapumisen 1960-luvun lopulla, ja siitä saakka ruotsalainen maahanmuuttopolitiikka muodosti – käyttääksemme ekonomisti Torsten Perssonin metaforaa – “renkaanomaisen kaavan poliittisille kriiseille”, aina chileläisistä Allenden tukijoista 1970-luvulla, kurdinationalistien kautta 1980-luvulla aina somaleihin ja bosnialaisiin 1990-luvulla. Näin alkoi “äkillisen” vaiheen multietnisen Ruotsin esiinmarssi.

OECD:n mukaan vuoden 1980 jälkeen puolet oleskeluluvista – melkein 400.000 – on jaettu perheiden yhdistämistarkoituksessa erilaisilta geopoliittisilta tuhoalueilta tuleville maahanmuuttajille. Useat näistä alueista ovat osa islamilaista maailmaa. Näin ollen Ruotsilla on 200.000 – 400.000-henkinen muslimivähemmistö. Korkeampi luku sijoittaa Ruotsin Euroopan islamilaistuneimpien maiden joukkoon.

Göran Johansson, Göteborgin sosialidemokraattinen pormestari, oli työvoimajohtajana 1960-luvun lopulla, silloin kun vierastyöläisiä kuljettanut raitiovaunulinja tunnettiin nimellä “Valkosipulilinja” (Vitlökexpress ). Siitä kun jugoslaavit alkoivat saapua, muistaa Johansson erään pimeän iltapäivän kaupungintalolla aikaisemmin tuona talvena. “Tutustutin näitä tyyppejä ihmisiin joka puolella. He löysivät suoraan töitä ja tapasivat ruotsalaisia joka päivä. Heillä oli väliaikainen majoitus, mutta he muuttivat pois sieltä nopeasti – usein ruotsalaisen naisen luokse. Vertaa tuota aikaa tähän päivään!”

Ruotsi kärsi huonoista päätöksistä ja huonosta ajoituksesta. Vuonna 1985 se muutti vastuutaan maahantulijoiden integroinnissa työvoimabyrokratiasta hyvinvointijärjestelmään. Sen jälkeen vuosien 1990 ja 1994 välillä, puristettuna laajenevan julkisen sektorin ja sen teollisuuden kanssa kasvavan kansainvälisen kilpailun väliin, Ruotsi joutui pahempaan taloudelliseen taantumaan kuin mikään muu länsieurooppalainen valtio vuosikymmeniin. Bruttokansantuote supistui 6 prosenttia ja työttömyysaste nousi 12 prosenttiin. Samaan aikaan (vuonna 1992) turvapaikkahakemusten määrä alkoi lähennellä huippuaan eli 84.000 hakemusta vuodessa – 9 miljoonan asukkaan valtiossa. Suuri enemmistö hyväksyi sen. Silloin, ja tämä tapahtui ennen kuin perheen yhdistäminen edes tunnustettiin, Ruotsi lisäsi väkimääräänsä melkein prosentilla vuodessa – toivottamalla tervetulleeksi maailman epätoivoisimmat ja traumatisoituneimmat ihmiset.

Ruotsi oli yrittänyt yhdistää työllistyneitä maahanmuuttajia ja kuntia keskenään, linja jota Johansson edelleen suosittelee. Mutta nämä suunnitelmat romahtivat maahantulotulvan kokoon. Maa kompuroi nyt kohti pelkkää maahantulijoiden majoittamista. Ja kun se tapahtui, Ruotsilla oli tyhjiä asuntoja yllin kyllin. Kohdattuaan asuntopulan 1960-luvun alussa Ruotsin hallitus teki kunnianhimoisen suunnitelman rakentaa miljoona asuntoa. Suunnitelma tuli tunnetuksi Miljoonaprojektina. Asunnot tavoittivat hyvin yleiseurooppalaisen yhteiskunnan tukeman asuntorakentamisen tason, mutta ruotsalainen kulttuuri ei sopeutunut kerrostaloasumiseen ja alkuperäiset ruotsalaiset olivat haluttomia asumaan niissä. Heti kun heillä oli varaa, he muuttivat omakotitaloihin. Kun maahanmuuttajia alkoi saapua maahan massoittain, heitä varten olemassa ilmeinen paikka.

Assar Lindbeck, Ruotsin hyvinvointivaltioekonomistien dekaani, osoittaa että heidät sijoitettiin alueille jossa oli tyhjiä asuntoja – “jotka olivat määritelmällisesti korkean työttömyyden alueita.”

“Cool” Miljoonaprojekti

Tähän mennessä maahanmuuttajaväestö on assimiloitunut Miljoonaprojektiin niin, että siirtolaislehti Gringo on keksinyt sanan miljonsvenskar kuvaamaan ihmisiä, jotka asuvat näissä asunnoissa. Päätoimittaja Zanyar Adami, 24 , Ruotsiin vanhempiensa kanssa Iranista kuusivuotiaana saapunut kurdi, julkaisi ensimmäisen Gringon elokuussa 2004. Hän on voittanut sen jälkeen maan arvostetuimman journalistipalkinnon.

Adami haluaa puolustaa ja jopa kirkastaa uusimpien ruotsalaisten kulttuuria, mutta hän myöntää olevansa hämmentynyt siitä mitä tämä kulttuuri on. Kasvaminen Hasselbyn lähiössä, Tukholman länsipuolella toi tullessaan tunteita ulkomaalaisuudesta, yksinäisyydestä ja alempiarvoisuudesta. Hänen toimittajauransa alkoi hänen mennessään discoon seitsemän ruotsalaisennäköisen ystävänsä kanssa ja hän oli ainoa, joka käännytettiin ovelta ulos. Hän meni takaisin kotiin ja kirjoitti tulikuuman artikkelin, joka julkaistiin merkittävän fanfaarin kera Ruotsin tärkeimmässä kansallisessa lehdessä Dagens Nyheterissä. “Tuli sellainen tunne” hän muistelee, “että ruotsalainen on parempi kuin vierasmaalainen.”

Vieraantuminen ei kuitenkaan ole koko asia. Adami on kovin innokas näyttämään, ettei hän ole katkera menneestä. Istuessaan Kanelikahvilassa Södermalmin luksusalueella, Adami sanoo: “Isäni on ekonomisti ja työskentelee taksikuskina. Hän suhtautuu aina positiivisesti Ruotsiin, vaikka häntä kohtaan olisi tehty väärin. Tämä vaikuttaa minuun paljon.”

Gringo on suurikokoinen, trendikäs lehti joka on varustettu leveällä huumorilla ja lähes absurdin sofistikoituneilla grafiikoilla. Sen artikkelit kuvaavat pakolaisten lasten elämän paremmaksi kuin se joskus kuvataan. Ghettoutunut svartskalle – ruotsalainen slangisana – kuvataan positiiviseksi ja cooliksi. Nuorten slangissa on myös sana ruotsalaisille, heitä kutsutaan nimellä svennar tai sven, samoin kuin amerikkalaisista valkoisista käytetään ghettonimä chucks.

Adami sanoo Gringon tehtävänä olevan uuden ruotsalaisen kansallisen identiteetin luomisen. Tuore artikkeli Kertoo “uusista ruotsalaisista sanoista”, pitäen sisällään useita arabialaisia sanoja, kuten habibi, haram ja hayat. Jokainen numero on varustettu motolla: “Sveriges svenskaste tidning” (Ruotsin ruotsalaisin lehti). “Valtakulttuurin ruotsalaiset lehdet antavat kuvan maasta, jonka päiväys on 40 vuotta liian vanha.” hän sanoo. “Yleensä heidän toimittajansa ovat keskiluokkaisia, keski-ikäisiä ja asuvat täällä Södermalmilla.” Toisaalta Adami on itse äskettäin muuttanut myös Södermalmille.

Sukupolvi sitten Nalim Pekgul katsoi Ruotsia Adamin silmien läpi. Kun hän saapui Tenstan kuntaan Turkin Kurdistanista vanhempineen vuonna 1980, Tensta ja naapurina kehittyvä Rinkeby näyttivät tarjoavan parhaat puolet molemmista maailmoista – ruotsalainen turvallisuus ja kosmopoliittinen kulttuurien sekoitus. 40 prosenttia Tenstan asukkaista oli tuolloin maahanmuuttajia, suurelta osin kreikkalaisia. Nykyään maahanmuuttajat lapsineen muodostavat 85 prosenttia lähiön asukkaista. Kuten Bergsjönissä riippuvuus yhteiskunnasta on tähtitieteellisissä puitteissa. Joka viides viittäkymmentä ikävuottaan lähestyvä nainen – ottaaksemme jonkin esimerkin useista eri vaihtoehdoista – on sairaseläkkeen varassa.. Pekgul, joka istui kahdeksan vuotta kansanedustajana Riksdagissa, johtaa nyt Sosialidemokraattista Naisten Liittoa. Hänen päätöksensä pysyä Tenstassa niiden kanssa, joiden kanssa hän kasvoi, on tärkeä symbolinen ele.

Hän kertoi kansallisessa radiouutislähetyksessä aikovansa muuttaa pois Tenstasta jonnekin muualle. Pois kasvavan turvattomuuden ja islamin radikaalisoitumisen keskeltä. “Ihmiset käyttävät islamia keinona etääntyä ruotsalaisesta yhteiskunnasta,” hän sanoo istuessaan suklaapäällysteisten kaurakeksien ja teen ääressä samassa rakennuksessa missä hän kasvoi. “Kymmenen vuotta sitten kun olin kansanedustaja, ihmiset halusivat katsoa minua pienimpienkin kaapeliasemien kautta. Nyt kun olen päässyt suuriin, kansallisiin ohjelmiin, ainoastaan yksi tai kaksi ihmistä sanoo nähneensä minut. Kaikki muut katsovat Al Jazeeraa.”

Viime tammikuussa Pekgul oli keskusteli julkisesti ranskalaisen feministin Fadela Amaran kanssa Ranskan muutoksista. “Joka kerran kun hän puhui Ranskasta,” Pekgul muistelee, “se kuulosti siltä, että joudumme käymään läpi samat muutokset kuin Ranskakin, ainoastaan 10 vuotta myöhemmin. Se oli ensimmäinen kerta kun ajattelin: Minun täytyy lähteä. Tämä ei muutu paremmaksi.”

Palavat autot

“Eriytyneillä alueilla,” Mauricio Rojas sanoo “koulut ovat avain.” Rojas, 55, on lumoavan älykäs ja karismaattinen taloushistorioitsija , joka jätti Chilen alkuvuodesta 1970. “Monet ruotsalaiset pitävät näitä alueita mielenkiintoisina paikkoina asua,” hän sanoo, “ja he ovat oikeassa. Mutta he eivät pysy täällä, elleivät pidä lasten täällä samaa opetusta ruotsalaisena.” Tällaiset kärkevät mielipiteet ovat olleet Rojasin tavaramerkki siitä asti kun hän aloitti uransa Liberaalipuolueessa. Maahanmuuttajapoliitikot (vaikkeivät äänestäjät) ovat kerääntyneet Liberaaleihin, Rojaksesta Kongossa syntyneeseen Nyamko Sabuniin. Tämä ei ehkä ole yllättävää maassa, jossa Sosialidemokraattinen puolue on ollut vallassa muutamaa vuotta lukuun ottamatta yhtäjaksoisesti vuodesta 1932 ja jossa “edistyksellisyys” on synonyymi sanalle “vakiintunut”.

Rojas arvioi, että käännöspiste jonka jälkeen ruotsalaiset poistuvat ja vievät lapsensa mukanaan on silloin, kun maahanmuuttajien määrä nousee 20 prosenttiin alueellisesta väestöstä. Syykin on selvä – maahanmuuttajilla on enemmän lapsia, joten maahanmuuttajaoppilaiden määrä koulussa nousee tuolloin puoleen oppilaista. Lapset tulevat kotiin koulusta puhuen Rinkeby Svenskaa, tasaisine intonaatioineen ja runsaine turkkilais- ja arabiperäisine slangisanoineen, joita etnisesti ruotsalaiset näin kylvävät. Rinkebyssä ja Tenstassa tämän pisteen ohi on menty kauan siten.

“Eriytyminen on olemassa,” sanoo Björn Hjamarsson, Bredbyn koulun rehtori Rinkebyssä. “Tämä on erillisalue”.

Tässä Bredbyn 400 oppilaan koulussa alle 10 lasta puhuu ruotsia kotonaan. Ruotsi esitteli laajalti avoimen koulujen vaihtoehtojärjestelmän 1990-luvun alussa, ja se vaikuttaa tällaisissa koulupiireissä. Jotkut kunnianhimoiset vanhemmat laittavat lapsensa kaupungin keskustassa oleviin kouluihin, koska se on ainoa tapa luoda suhteita ruotsalaisiin ja tätä kautta (vanhemmat luulevat) nousta elämässä ja yhteiskunnassa ylöspäin. Kaikkein konservatiivisimmat muslimivanhemmat, jotka näkevät Ruotsin moraalittomana ja ateistisena eivätkä halua tyttäriensä menevän koulun tanssiaisiin, käyttävät alueen monikulttuurikouluja.

Englannintunnilla olevat 15-vuotiaat oppilaat ovat kotoisin Somaliasta, Syyriasta, Turkista ja Irakista. Monet tytöistä ovat pukeutuneet pään peittävään huiviin tai hijabiin. Jos Bredby edustaa alueen kouluja (niin kuin se näyttäisi edustavan), niin Ruotsi on opetustuloksissa paljon, paljon parempi kuin muut Euroopan maat tai Yhdysvallat. Lasten englanti – kolmas kieli kaikille heille – on erinomaista, vaikka heiltä veisi hetken päästä eroon ujoudestaan ja käyttää sitä. He eivät puhu politiikkaa ja he ovat yksimielisiä siitä, että Yhdysvallat on “cool”. He haluavat tietää paljonko amerikkalainen lehtimies tienaa ja onko Tupac Shakur oikeasti kuollut. “Siellä ei voi tulla kuuluisaksi” sanoo yksi heistä. Ainoa erimielinen kommentti Yhdysvaltojen “cooliudesta” tulee ruotsalaiselta opettajalta, eikä se ole yllättävää. Erityisesti Saddam Husseinin hallinnon kaatumisen jälkeen, jonka uhrien joukossa on monien kurdien ja irakilaisten turvapaikanhakijoiden sukulaisia, anteeksipyytelemätöntä amerikkamyönteisyyttä löytyy enemmän maahantulijamuslimien kuin alkuperäisten ruotsalaisten keskuudesta.

Etnisesti ruotsalaiset tulevat harvoin Rinkebyyn. Monet oppilaista käyvät hermostuneiksi ja heistä tuntuu, että heitä tuijotetaan kun he matkustavat kauemmaksi naapurustostaan. Se mikä erottaa oppilaita toisistaan jyrkimmin, on kysymys siitä ovatko he vai eivätkö he ole ruotsalaisia. Kysyttäessä tätä puolet heistä vastaa päättäväisesti ”kyllä” ja toinen puoli vastaa päättäväisesti ”ei”. ”Olen ruotsalainen” sanoo eräs somalityttö. ”Ja olen ylpeä siitä, että olen ruotsalainen. Olen syntynyt täällä.” Yksi hänen ystävistään tuhahtaa vieressä.

Voisiko jotain samanlaista kuin Ranskassa tapahtua myös täällä Ruotsissa? Mellakoita joissa poltetaan autoja ja jengit riehuvat? ”Ehdottomasti” sanoo eräs ikkunan vieressä istuva hontelo poika. ”Täällä poltetaan autoja koko ajan. Ei siksi, että ihmiset olisivat vihaisia, vaan siksi että se on heidän mielestään hauskaa.” Ja toden totta; hiiltynyt paikka maassa koulun sisäänkäynnin vieressä osoittaa mihin kohtaan viime viikonloppuna ajettiin auto seinää vasten ja sytytettiin tuleen.

”Ruotsi ei tule koskaan hyväksymään teitä”

Ruotsalaiset eivät ole tottuneita laajalle levinneeseen rikollisuuteen, eivätkä he ole tottuneet yhdistämään tiettyjä alueita tai lähiöitä rikollisuuteen. Viime kesän loppupuolella tehtiin näyttävä aseellinen ryöstö Tumbalaisen rikollisjoukkion toimesta. Kuukautta myöhemmin Ronnan, Södertäljen kupeessa sijaitsevan miljoonaprojektilähiön, poliisiasemalle hyökättiin Assyrian kristityistä koostuvan joukkion toimesta. Väkivaltarikosten kokonaismäärä on Ronnassa 37 prosenttia korkeampi kuin Södertäljessä, 13 tapausta enemmän tuhatta asukasta kohden kuin muualla Ruotsissa. Vaikka kyseiset luvut eivät saakaan amerikkalaisen leukaa loksahtamaan auki, ne luovat kasvavaa vaikutelmaa siitä, että yhteiskunta on menettämässä otteensa. Nuoret ovat huomanneet, että jos bussi- tai raitiovaunupysäkin katoksen lasit vasaroidaan rikki, lasi sataa maahan heitä miellyttäväksi mosaiikiksi. Tällaiset kasat ovat nähtävyyksinä useilla pysäkeillä sillä raitiovaunulinjalla, joka yhdistää Bersjönin lähiön Göteborgin keskustaan. Tämä harrastus aiheutti viime vuonna noin 2,7 miljoonan kruunun vahingot, kerrotaan Göteborgin pormestarin toimistosta. Khatin, riippuvuutta aiheuttavan miedon itäafrikkalaisten suosiman huumausaineen, pureskelu on laajalle levinnyttä somaleiden keskuudessa. Khatlähetykset saapuvat päivittäin (niiden täytyy, koska huume pilaantuu nopeasti) välittäjiltä Englannista ja Hollannista. Useammin kuin yhdessä tilanteessa kesällä 2004 liikenneviranomaiset pysäyttivät liikenteen Tenstaan matkustajien hyökkäysten takia. Palomiesten ja sairasautojen henkilökunnan kimppuun on hyökkäilty Malmön, Ruotsin kolmanneksi suurimman kaupungin, lähiöissä.

Pekgulin nuoret maahanmuuttajanaapurit valittavat, että ruotsalaisiin kohdistuvat rikokset otetaan vakavammin kuin maahanmuuttajiin kohdistuvat ja toisaalta valkoiset esittävät toistuvia syytöksiä siitä, kuinka entistä väkivaltaisemmat miljonsvenskanit valitsevat ruotsalaisnuoria ryöstökohteikseen. Rinkebyn poliisipäällikön Johnny Lindhin mukaan tämä väite voi olla tilastollisesti oikea, mutta ei tarkoita sitä että rikoksilla olisi välttämättä rodullinen motivaatio.
Hänestä näyttää siltä, että Tukholman keskustassa olevat ruotsalaisnuoret ovat helpompia kohteita – selvästi keskiluokkaisia nuoria, joilla ei ole ollut tarvetta kehittää itsepuolustustaitoja.

Ruotsin kansallisen rikosten ehkäisykomitean mukaan vankiloissa olevista vangeista 26 prosenttia on muiden valtioiden kansalaisia. Yli viiden vuoden tuomioita istuvista – sellaisia annetaan Ruotsissa ainoastaan todella vakavista rikoksista kuten törkeistä huumausainerikoksista, henkirikoksista ja törkeistä seksuaalirikoksista – noin puolet on muiden valtioiden kansalaisia ja näihin lukuihin sisältyvät myös ne maahanmuuttajat, jotka ovat saaneet Ruotsin kansalaisuuden. Amerikkalaiselle tämänkin ongelman mittakaava on pieni. Vuonna 2004 Ruotsissa oli ainoastaan 329 vankia suorittamassa yli viisivuotisia tuomioita. Kuitenkaan rikosten ja maahanmuuton liittyminen toisiinsa ei ole ruotsalaisen mielikuvituksen tuotetta. Viime kesänä vasemmalle kallistunut Aftonbladet paljasti useiden äärimuslimiryhmien värväävän jäseniä ruotsalaisissa vankiloissa. Suurin näistä on ryhmä nimeltään Asir, joka on nimetty mahdollisesti sen Saudi-Arabian maakunnan mukaan, josta neljä 9-11-iskuihin osallistunutta terroristia oli kotoisin.

Siellä maailman rikolliset teot herättävät suurimpia intohimoja Ruotsin monisatatuhantisen muslimiväestön keskuudessa. Euroopassa saattaa löytyä muutamia harvoja maita, joissa alkuperäisväestö tietää vähemmän joukossaan elävien muslimien tavoista kuin ruotsalaiset. Maahanmuuttajien asuttamien lähiöiden eristäytyneisyydellä on iso osa tässä asiassa. Jopa noilla alueilla asuvien ja työskentelevien ruotsalaisilla on vaikeuksia tuntea muslimien tapoja ja varsinkaan islamilaista radikalismia. Vaikka kaikki ovat puolueettomasti sitä mieltä, että se on kasvamassa.

”Ruotsissa on joitakin ihmisiä, jotka eivät voi poistua maasta,” Sanoo poliisipäällikkö Lindh Rinkebystä. ”Jos he matkustavat Yhdysvaltoihin, heidät vangitaan siellä.”

Tukholman Suuri Moskeija hallitsee maisemaa kiireisellä Medborgartorgilla kolmen maanalaisen pysäkin päässä kaupungin keskustasta etelään. Moskeijan kerrotaan olevan Yhdistyneissä Arabiemiraateissa asuvan sheikin rahoittama, ja se on erittäin kirjava sekä uskonnonharjoittajiltaan että johtajiltaan. Viime kesänä avautui ikkuna moskeijan sisäisiin asioihin. Ruotsin yleisradio julkaisi radiolähetyksessään moskeijassa myytävän antisemitistisen C-kasetin sisällön. Useat kilpailevat moskeijan johtajat alkoivat tuolloin käyttää oikealle kallellaan olevan iltapäivälehden Expressenin sivuja osoittaakseen omia eroavaisuuksiaan ja paljastaakseen toinen toistensa suunnitelmia.

Algerialaissyntyinen, Saudi-Arabiassa koulutettu konservatiivinen imaami Hassan Moussa ilmoitti Expressenin sivuilla saavansa tappouhkauksia omassa moskeijassaan. Moussa, joka sanoi ”järkyttyneensä” viime kesänä Lontoossa tapahtuneista pommituksista, otti yhteyttä Ruotsin maahanmuuttoministeriin Jens Orbackiin perustaakseen neuvoston taistelemaan ääri-islamilaistumista vastaan. Esitelläkseen väkivallan vastaisuuttaan Moussa istui kahvikupin ääressä Kulttuuritalossa Tukholman keskustassa ja muisteli: ”Päätin jättää sanan ’mutta’ pois seremonioistani.

Moussa ei juurikaan hyötynyt julkisuuteen astumisestaan. Hän menetti vaikutusvaltansa moskeijassa, kerrotaan moskeijan asioista perillä olevalta sisäpiirin taholta. Hänen artikkelinsa sai kuitenkin aikaan sen, että monet uudet ruotsalaiset muslimiäänet tulivat esiin. Voimakkaimpana näistä esiintyi Irakilaissyntyinen kirjoittaja Salam Karam. Karam oli arvostellut pitkään Moussaa ”kaksoisviesteistä” ja hänellä oli läheinen suhde kovaa linjaa edustavaan Muslimiveljeskuntaan, joten hän asettui Moussan neuvostoa vastaan tavalla, joka todennäköisesti johtaisi Moussan palveluksien lopettamiseen. Karam vaati äänekkäästi ja sydämestään Moussan vaihtamista ja lisäsi soppaan muutamia omia kauhukertomuksiaan. Yksi niistä liittyi huomiota herättäneeseen imaamiin, jota oli boikotoitu ja paheksuttu ”muslimiksi kääntyneenä juutalaisena”, koska hän oli vastustanut itsemurhapommituksia ja suositellut muslimeja äänestämään kristillisdemokraatteja. (Yleisesti Ruotsissa asuvien muslimien äänestysuskollisuus sosialidemokraatteja kohtaan lähentelee Yhdysvaltojen mustan väestönosan lojaalisuutta demokraattista puoluetta kohtaan.)

Ruotsalaisten tunne siitä, että tässä ei ole kyse ainoastaan eksoottisista ja vieraista tarinoista, on kasvava. ”Radikaalit käyttävät väärin Ruotsin tilannetta luodakseen uudelleen vanhan kulttuurin,” sanoo libanonilaissyntyinen Kassem Hamadé, joka kirjoittaa Expresseniin islamista ja islamilaisesta radikalismista. Yksi tärkeimmistä asioista joilla vedotaan potentiaalisiin uusiin jäseniin on: ”Ruotsi ei koskaan tule hyväksymään teitä”.

Vastustamaton vetovoima

Ruotsin maahanmuuttajat ovat kaukana Euroopan köyhimmistä tulokkaista, mutta he ovat yksi eurooppalaisen yhteiskunnan ulkopuolisimmista maahanmuuttajaryhmistä. Onko suora ennalta tuomitseminen syynä tähän?

Ekonomisti Dan-Olof Roothin tuoreessa tutkimuksessa todetaan, että muualta maailmasta Ruotsiin adoptoidut mutta etnisesti ei-ruotsalaiset lapset ovat huonommassa asemassa etnisesti ruotsalaisiin verrattuna aikuisiän työpaikanhakutilanteissa. 4-kanavan Kalla Fakta (Kylmä Totuus) ja muut maanlaajuiset uutisohjelmat näyttävät harrastavan rutiininomaista ”piikkijournalismia”, esimerkkeinä ovat olleet asunnonvuokraustilanteet. Tällaisessa tilanteessa asunto on vapaa ruotsalaisen kysyessä sitä, mutta varattu ei-eurooppalaisen soittaessa. Kiinteistöyhtiöt ovat kampanjoineet satelliittiantennien poistamisen puolesta – tällainen osoittaa asunnon haltijan olevan yhteiskuntaan sulautumaton maahanmuuttaja kehitysmaasta – asuntojen ikkunoista, käyttäen syynä sitä, että ne voivat pudotessaan satuttaa ohikulkijaa.

Mutta ruotsalaisten keskustellessa maahanmuuttoon liittyvistä asioista tausta-asenne on harvemmin ennalta tuomitseva kuin poliittisesti korrekti. Ongelmat ovat jatkuvaa hölynpölyä – ja ratkaistaan tavoilla, jotka eivät muodosta periaatteita eivätkä luokkaa ketään. Tuoreessa tapauksessa kahta tyttöä kiellettiin käyttämästä göteborgilaisessa koulussa burkhaa. Tämä ainoastaan siksi, että opettajat eivät oletettavasti erottaneet heitä toisistaan.

On olemassa pakollisia kuvioita: koulutusta tervehditään yleislääkkeenä syrjäytymissairauteen, vaikka ”ongelmamaahanmuuttajilla”, jotka ovat saapuneet Ruotsiin kehitysmaista vuoden 1980 jälkeen, on keskimäärin enemmän akateemista koulutusta kuin heitä edeltäneillä elämässään onnistuneilla maahanmuuttajilla.

On myös olemassa tabuja: esimerkiksi käytäntö, että toisen sukupolven maahanmuuttajat matkustavat esi-isiensä maihin etsimään aviopuolisoja, on yleinen etenkin turkkilaisten perheiden piirissä. Ruotsin naapurivaltio Tanska on säätänyt lakeja rajoittamaan tätä tapaa. Ruotsissa tällaisiin sisäryhmäavioliittoihin liittyvä keskustelu on vaiennettu, vaikka ruotsalaiset valittavat yksityisesti tällaisten tapojen hidastavan yhteiskuntaan integroitumista ja lisäävän uusien maahanmuuttajien määrää epähyväksytyllä tavalla. ”Se on asia , jossa ei ole mitään keskusteltavaa” sanoo erään miljoonaprojektikoulun opettaja. ”Yleisesti ottaen me halveksimme tanskalaisia tämän asian esille nostamisen vuoksi.”

Tanskassa tapahtunut oikeistolaisen ja maahanmuuttajavastaisen Kansanpuolueen vaalivoitto ja nousu on epätodennäköinen Ruotsissa – osittain siksi, että Nya Demokraterna -puolue on vielä tuoreessa muistissa. Se sai vaalivoiton ja yli 6 prosenttia kokonaisäänimäärästä laman huippuajankohtaan 1991 järjestetyissä valtiopäivävaaleissa, mutta esiintyi harhailevasti, nolostuttaen jopa kaikkein innokkaimmat kannattajansa.

Dilsa Demirbag-Sten, kurditaustainen maahanmuuttaja ja televisiohahmo, sanoo erottelun olevan liian suuren huomion kohteena. ”Ovatko maahanmuuttajat erottelua vastaan?” hän kysyy istuessaan kahvin ääressä Hotel Lydmarissa aurinkoisena lauantaiaamuna. ”Ehdottomasti. Mutta se ei ole ainoa syy heidän ongelmiinsa. Monet heistä on eristetty elämään myös rasistisen, antisemitistisen kunniakulttuurin alla.” Demirbag-Sten, jonka uusi kirja kuvailee Ruotsissa asuvien kurdien kunniakulttuuria, sanoo suuremman ongelman ainakin oman kulttuurinsa piirissä olevan uudentyyppisen poliittisen islamin. Sellaisen islamin, joka tietää miten porautua liberaaleihin instituutioihin ja osaa käyttää niitä etenemiseensä. Hän on erityisesti turhautunut nykyisen hallituksen raportteihin, jotka ovat täynnä jälkikolonialistista teoriaa ja lainauksia Edward Saidilta ja kykenemättömiä osoittamaan maahanmuuttajien antisemitismiä tai antifeminismiä. ”Keskittämällä huomio erotteluun vältellään todellista ongelmaa,” hän sanoo. ”Jos ongelma ei ole erottelu, se on itse ruotsalainen järjestelmä.”

Tämä saattaa olla huolestuttava uutinen Ruotsille. Vaikka sen kerskaileva hyvinvointijärjestelmä asetettiin kyseenalaiseksi 1990-luvulla, se on siitä asti osoittanut enemmän joustavuutta kuin ennakointia ja pitää yllä paikkaansa kansallisen omakuvan peruskivenä. Kukaan ei odota sosialidemokraattien menettävän valtaansa lähiaikoina. Ja lisäksi tämä järjestelmä aiheuttaa maahanmuuttajien vastaanottamisessa erityisiä ongelmia, joita muut järjestelmät eivät aiheuta. Kun valtio lopettaa tavaroiden ja palveluiden jakamisen, yhä useammat asiat ovat ”päätettyjä” ja harvemmat asiat vain ”tapahtuvat”. Useimmat ruotsalaiset ovat ylpeitä siitä, että 40 prosenttia asunnoista on julkisesti rakennutettu ja jaettu tarpeiden mukaisesti. Tämä tarkoittaa myös sitä, että lähiöihin ja kauas työmarkkinoilta yhteen kootut maahanmuuttajat voivat vakuuttavasti esittää syytöksiä ”eristämisestä”, vaikka tämä eristäminen on noussut Ruotsin halusta auttaa maailman epäonnisimpia huolimatta heidän rodustaan, maastaan tai alkuperästään. Hyvinvointivaltion hyvät teot eivät toteudu koskaan täysin rankaisematta.

Viimeistä huutoa oleva väite on tällä hetkellä se pääasiallisesti vasemmiston ja akateemisten suosima, että Ruotsi kärsii ”rakenteellisesta erottelusta”. Abdirisak Aden, somalisyntyinen muslimi ja Sosialidemokraattisen puolueen aktiivijäsen, edistää tätä näkemystä sanomalla: ”Olit sitten Ahmed tai Svensson, sinun pitäisi olla tasa-arvoisessa asemassa työmarkkinoilla.” Tämä vie uskottavuutta vaikeasti dokumentoitavalta tarkoitukselliselta erottelulta ja kiinnittää huomion siihen, miten etniset ruotsalaiset ja maahanmuuttajat voivat edelleenkin olla eri viivalla, vaikka työnantajat eivät olisikaan ennakkoluuloisia. ”Rakenteellisen erottelun” koulukunta painottaa maahanmuuttajien kohtaaman epätasa-arvon johtuvan hankaluudesta päästä kiinni pääomaan ja sosiaalisiin verkostoihin.

Ongelma on siinä, että tarjotut ratkaisumallit voivat asioihin sekaantumisellaan heikentää ruotsalaista yhteiskuntaa enemmän kuin kukaan voi sietää. Taloudellisen yhteistyön ja kehittämisen organisaation vuonna 2004 tekemässä raportissa katsotaan, että kahden kolmasosan Ruotsin työpaikoista täyttäminen ”epävirallisten menetelmien” avulla on yksi epätasa-arvoisuuden lähde. Nämä ”epäviralliset menetelmät” eivät ole koskaan aikaisemmin olleet ongelma. ”Viralliset menetelmät” – joissa mies voi tutustuttaa naapurinsa veljenpojan paikalliseen ammattiyhdistykseen – voivat olla entistäkin tärkeämpiä tasa-arvoon pyrkivässä kulttuurissa, jossa ihmisillä on hyvin vähän mahdollisuuksia harjoitella sitä, mitä sosiaaliteoreetikko Francis Fukuyama kutsuu ”tymoottiseksi kehotukseksi,” haluksi olla ulkona. Ne voivat myös estää vapaata ja sosiaalista yhteiskuntaa kovettumasta byrokraattiseksi autoritäärisyydeksi. Zanyar Adami voi olla oikeassa sanoessaan: ”En näe mitään ristiriitaa suuremman ja avoimemman ruotsalaisen yhteiskunnan rakentamisessa, jos samaan aikaan säilytetään vanhat ruotsalaiset hyveet.” Hän saattaa olla myös väärässä.

Liberaalipoliitikko Mauricio Rojas kirjoitti kerran, että 1900-luvun Ruotsissa oli ”paremmat elinolosuhteet kansalaisille, mutta hintana olivat rajoitetut elämän vaihtoehdot.” Se avasi salaisuuden, joka koskee ”yksi koko sopii kaikille” -hyvinvointia. Ehkä Ruotsi on tällä hetkellä yksinkertaisesti liian monimuotoinen voidakseen hyötyä massatuotetusta vauraudestaan ja turvallisuudestaan, joka sopi sille hyvin melkein vuosisadan ajan. Kapitalismin kriitikot käyttivät Joseph Schumpeteria ja Daniel Bellia osoittaakseen, että vapaa markkinatalous on viime kädessä kaivanut maata oman menestyksensä alta: työn etiikan luoma vauraus saa ihmiset haluamaan vähemmän työntekoa. Hyvinvointivaltiolla on myöskin omat kriitikkonsa. Hyvinvointivaltio nojaa konsensukseen, joka on toinen nimitys kulttuurillisen variaation puutteelle. Mitä voimakkaampi konsensus on, sitä enemmän hyvinvointivaltiolla on tilaa kasvaa. Mutta konsensuksen vahvistuessa vahvistuu yhteiskunnallinen naiiviuskin; uskomus, että omat erikoislaatuiset tavat vetävät vastustamattomasti puoleensa kaikkia muitakin. Ruotsin suurimmat maahanmuutto-ongelmat eivät välttämättä liity ainoastaan rikollisuuteen, työttömyyteen ja ääri-islamilaisuuteen, vaan johonkin tyystin erilaiseen asiakokonaisuuteen.

Siihen, että Ruotsiin tulevat maahanmuuttajat ymmärtävät täydellisesti ruotsalaisen yhteiskunnan perustuvan tasa-arvolle, mutta ovatkin päättäneet, ettei tämä järjestelmä sovi erityisen hyvin heille.

(Christopher Caldwell on yhdysvaltalainen journalisti. Vuonna 2009 hän julkaisi islamilaista maahanmuuttoa Euroopassa käsittelevän kirjan ”Reflections on the Revolution in Europe, joka herätti paljon polemiikkia muualla Euroopassa mutta jäi Suomessa käytännössä huomiotta. Kirjaa kiiteltiin yhtäällä rohkeaksi ja sumeilemattoman rehelliseksi, toisaalla sen väitettiin lietsovan pelkoa ja demonisoivan muslimeita. Oheinen Ruotsia käsittelevä kirjoitus on ilmestynyt alun perin New York Timesissa vuonna 2006.)

Information

This entry was posted on tammikuu 4, 2013 by in Politiikka ja ideologia and tagged , , , , .
%d bloggers like this: